Ukkeli

”Millon sä äiti kirjoitat musta?” Nyt, muru.

Olet hämmästyttävän hajamielinen. Manaan mielessäni, miten yhden asian pysyminen viisi minuuttia päässäsi voi olla niin vaikeaa. Usein saarnaan sinulle noin metrin korkuisesta vaatevuoresta huoneessasi. Koulurepussasi on tavaroita vuosikausien takaa. Vaatekaapista otat aina ensimmäisen summamutikassa käteesi osuvan vaatekappaleen päällesi. Sängystäsi et löydä koskaan yöpaitaa. Minä löydän niitä viisi. Ruokasi syöt aina kuin pelkäisit sen katoavan lautaselta alle minuutissa. Kärsimättömyytesi on minulta. Räjähdät sekunnissa ja lepyt kolmessa. Koitan saada sinua yöllä kiinni, kun kävelet unissasi pitkin taloa. Yritän etsiä sinua peiton alta aamuisin, kun muut ovat jo hereillä. Tunnen valtavan onnen humauksen, kun laahustat jättikokoisen pehmosi kanssa unimyssy päässäsi ohitseni. Kuuntelen, kun soitat ja äyskit väärin meneville nuoteille. Hymyilen innollesi, kun kerrot kivilajeista maailman hienoimpana asiana. Tai skeittailusta. Tai keihäänheitosta.

Katson usein teitä murusia ja mietin, miten minusta tuli noin ihmeellisiä olentoja. Kauniit silmäripsesi näen itsellänikin peilissä ja innostuksesi musiikkiinkin ymmärrän. Mutta miten sinusta tuli noin uskomattoman oikeudentajuinen, empaattinen ja reilu tyyppi? Katson hämmästyneenä, kuinka saat 16 kaverin synttäreillä kaikki pysymään hallinnassa ja menon hauskana. Siskojesikin mielestä olet maailman mahtavin ukkeli.

Jalkasi kasvoi kesän aikana kaksi numeroa. Pituudessa hurahdat parin vuoden sisään ohitse. Yhä useammin jääkaapin sisältö ei riitä nälkäsi laannuttamiseen. Saat sydämellä varustettuja tekstareita luokkasi tytöiltä. Apua, minä ajattelen. Otan sinut kainaloon. Siinä me ollaan ja luetaan Mauri Kunnasta tai Guinnessin suurta ennätyskirjaa. Ajattelen pientä poikaa, joka matki ihaillen isosiskon Titi Nalle -koreografioita vaippa lököttäen ja lykki muovista ruohonleikkuria pitkin pihaa. Sydämessä on jotakin niin isoa, että sitä ei saa sanoiksi. Joka ikinen sana on sata kertaa totta, kun sanon rakastavani sinua hirmuisesti. ”Joo, tiedän, äiti”, sanot ja jatkat iltapäivän sählypelin hyökkäystilanteen etenemisen selvittämistä.

Palat

Hurmio saavutetaan syötävillä paloilla. Aamupala, välipala, iltapala, yöpala, myöhäisaamupala, välivälipala, myöhäisiltapala. Ah.

Aamiainen, lounas ja päivällinen ovat isoja jo sanoina. Aamiainen on pöytään siististi katettu haudutettu puuro ja leikkeleet ja kurkku-tomaattiviipaleet sekä vaaleeta ja tummaa leipää. Lounas on perunaa ja soossia ja säpsäkästi silpottu salaatti. Päivällinen on pöytä täynnä lautasia, piimät ja maidot, pari kattilaa ruokaa täynnä sekä porkkanaraaste. Ne ovat koko perhe syö samaa -juttuja. Palat ovat taas omia pieniä juttuja. Arjen onnen hetkiä.

Aamulla on raivostuttavaa syödä kiireessä hammasharja toisessa kädessä samalla farkkuja päälle kiskoen ja lapsia hereille karjuen. Viikonloppuna juon ensin pannullisen teetä nojatuolissa ja tuijottelen seiniä. Sitten suunnittelen hartaasti, mitä sielu ja ruumis juuri nyt kaipaisivat. Päivästä tulee valtavan hyvä, jos saa vuohenjuustoa ja tomaatteja ja ruisleipää ja paahtoleipää ja hunajaa. Ja vielä toisen pannullisen teetä.

Välipalalla on parasta kaksi palaa suklaata ja pähkinöitä. Ja pannullinen teetä. Ja hiljainen hetki. Töiden jälkeen välipala on parhaimmillaan.

Iltapala on ehkä paras pala kaikista. Ennen sitä syödään ehkä jo alkuiltapala keittiössä muun perheen kanssa. Varsinainen oma iltapala nautitaan nojatuolissa tai sohvalla tyynyjä ympärillä ja viltti jalkojen päällä. Telkkari voi olla auki, mutta vain jos sieltä tulee jotain tosi hyvää. Iltapalalla syödään pikkupaloja. Sen valmistaminen kestää hetken. Se pitää myös suunnitella, koska palojen pitää olla kauniisti lautasella. Eri väriset palat ovat parhaita. Marjoja ja juustoa ja rypäleitä ja hapankorppuja ja tomaattia ja...

Yöpala on harvinaista herkkua. Kesällä ehkä, mökin terassilla, jotain jääkaapin tähteitä tai pikkuriisipiirakoita ja lasi viiniä. (Melkein itkettää, kun ajattelee tuota hetkeä nyt, kun koko talvi on vielä edessä.)

Myöhäisaamupala, välivälipala ja myöhäisiltapala ovat ihania variaatioita edellisistä. Ne mahdollistavat pikkupalojen syömisen ympäri vuorokauden. Palojen suunnittelu ja hetken odottaminen on jo puolet ilosta. Toisaalta taas hetken piloille meneminen kiireen, hössötyksen, tyhjän ruokakaapin, yleisen ärtymyksen tai muun maailman pahuuden takia, on... kaamea epähurmio.

KIERTÄVÄ KIRJATEHTÄVÄ
eli tehtävä, jossa kerrotaan itsestä jotakin hyllystä löytyvien kirjojen nimillä
(Haastan tähän Kaikkosen Satun. Ja jos joku muukin blogin lukija haluaa vastata, niin hyvä hyvä :) Kiitti Sanni!)


1. Oletko mies vai nainen?
Vaimoke

2. Kuvaile itseäsi?
Äidin pikku pyöveli

3. Kuinka voit?
Tuhat loistavaa aurinkoa

4.Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi?
Nalle Puhin maailma

5. Mihin haluaisit matkustaa?
Paratiisin kartta

6. Kuvaile parasta ystävääsi?
Suolainen sateenkaari

7. Mikä on lempivärisi?
Kultainen laulukirja

8. Millainen sää nyt on?
Oikukas planeetta

9. Mikä on paras vuorokauden aika?
Unikeinu

10. Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Näen, muistan, hengitän

11. Päivän mietelause.
Onko minussa jotain vikaa vai onko kaikki paskaa?

12. Millainen on parisuhteesi?
Ihmemaa

13. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Opi rakastelemaan paremmin

14. Minkä neuvon tahtoisit antaa?
Korjaa ja nikkaroi

15. Miten tahtoisit kuolla?
Hip hoi, musisoi!

16. Mottosi?
Muista runolla

Haastan tähän Kaikkosen Satun. Ja jos joku muukin blogin lukija haluaa vastata, niin hyvä hyvä :)
Kiitos Sanni!

 

Elämän viidenneksi mietityttävin kysymys

Elämän viidenneksi mietityttävin kysymys heti Mikä on elämän tarkoituksen, Kumpi oli ensin muna vai kanan, Kumpi ja kampi tappelivat kumpi voittin ja Kuka keksi rakkauden jälkeen on Miksei mulla ole koskaan mitään päällepantavaa. Vaatekaappini koostuu seuraavista elementeistä: Hellevaatteet, Alusvaatteet, Parittomat sukat, Bilevaatteet,Yöpuvut sekä niiksi luokiteltavat ja Vaatteet, joille ei ole koskaan sopivaa tilaisuutta tai päivää.

Aloittakaamme analysointi Hellevaate -elementistä. Hellevaatteet vievät kaapistani kaksi hyllyä. Kyseisen elementin vaateläjästä bikinejä on kolmet. Lisäksi on kolme juuri ja juuri vesirajan peittävää minihametta. Suomen kesässä on keskimäärin ehkä kymmenen hellepäivää. 355 päivää bikinit, vesirajahameet ja muut hömpön pömpöt siis möllöttävät hyllyllä.

Alusvaate -elementti on jokapäiväinen ja välttämätön, mutta huomattavaa ihmetystä herättävä. Jotta olo olisi täydellinen, on oltava mätsäävät rintsikat ja alushousut. Siis esimerkiksi valkoiset liivit ja mustat pikkarit on mahdoton yhdistelmä. Jo ajatus siitä, että joutuisi jossain riisuutumaan ja alla olisikin täydelliset rintsikat, mutta kauheimmat lenkkialkkkarit on kammottava. Siksi onkin hämmentävää, että elementissä ei ole koskaan mätsääviä ylä- ja alaosia. Missä ne ovat? Kuka käy mun alusvaate-elementissä?

Murheenkryynini on Parittomat sukat -elementti. Luulen, että joku muukin jakaa tämän tuskan: Minne sukkien parit katoavat? Liittäisin tähän myös lisäkysymyksen: Miksi miehen sukat kulkeutuvat elementtiini?

Bilevaatteet -elementti on ihan mahtava! Mulla on täydellisesti istuvia toppeja ja kireitä farkkuja ja korkkareita ja hilekoruja! Pikkusen kyllä välillä mietityttää, että missä ne bileet on. Vielä en ole keksinyt, miten kehtaisi perusmaanantaina pitää matikan tuntia piukassa topissa. Jotenkin on tuo metässäkin ypin tunneilla tarpominen korkkareissa vähän epäkäytännöllistä.

Yöpuvut ja niihin luokiteltavat -elementti tursuaa jo pyyhehyllyn puolelle. Sinne muuttavat ihan oikeiden yöpukujen lisäksi kaikki t-paidat sun muut puuvillaiset systeemit, joita ei enää kehtaa pitää ihmisten ilmoilla. Lisäksi siellä on pino mielettömän seksikkäitä yömekkosia. Joskus puen varttitunniksi sellaisen. Kunnes tulee kylmä ja vaihdan epäseksikkääseen puuvillasysteemiin. Siihen yhteen ja samaan siis, jota käytän aina.

Ei lienee tule yllätyksenä, että Vaatteet, joille ei ole koskaan sopivaa tilaisuutta tai päivää -elementti on laaja. Se on hämmentävän laaja elementiksi, johon en koskaan hanki vaatteita. Koskaan en ole ostanut turhaa vaatetta, enkä osta.

Vaan niinpä vaan on koostettava puvusto hellehameesta yhdistettynä bileyläosaan ja yölökäreihin, alla vääränlaiset alusvaatteet ja eriparisukat.

Tämä vartalo

Olisin vaivalloista olla nainen Brasiliassa. Joka vuosi pitäisi olla timmissä kunnossa karnevaaleissa bikinit päällä. Vaikka aika vaivalloista se on täällä sambattomassa Pohjolassakin. Ei karvoja, ei läskiä, ei siivotonta ulkonäköä. Talvella saa sentään vähän lomaa säärikarvojen ajelusta, kun ei tarvitse vilautella koipiaan missään. Kainalokarvatkin saavat rehottaa rennosti. Vaatekertoja on sen verran monta kerrosta, ettei kurveja tarvitse muille esitellä. Huonona hiuspäivänä voi laahustella pipo päässä (vaikka pipo päässä kesälläkin ei taida enää olla nykypäivänä ollenkaan ihmetystä herättävää, vaan suorastaan muodikasta).

Tässä iässä alkaa ihmetellä vartaloaan. Joskus peilin ohi kulkiessaan pysähtyy ja hätkähtää, että tuoltako kaikki näyttääkin. Nuorena inhosin rimppakinttujani, mutta missä ne nyt ovat? Onko mulla viikset? Ja milloin vyötäröstä on tullut tuollainen? Jalat eivät kiihdy enää juostessa helposti. Naruhyppely on rankkaa (ja pissatkin meinaa tulla housuun).

Vaikka pää on sama vuodesta toiseen, vartalo muistuttaa vuosista ja elämästä. Vuodet merkitsevät veltot merkkinsä iholle. Syödyt brie-juustot kertyvät vyötärölle. Taas on kaksi viikkoa kulunut, kun säärikarvoista saisi pikkulettejä. Mitä ulkonäöstä pitäisi ajatella tässä iässä? Pitäisikö olla jo nuoruuden ulkonäkökeskeisyyden yläpuolella ja vakuuttaa, että ulkonäöllä ja siihen liittyvillä odotuksilla ei ole merkitystä? Voiko nelikymppinen kulkea pikkubikineissä tällä kropalla? Voiko olla karvallinen ja silti kaunis? Voiko elää elämänsä niin, että hyväksyy kaiken muutoksen vartalossaan osana elämää?

Miten huimaa olisikaan 50 vuoden päästä katsella itseään peilistä ja olla tyytyväinen kaikkeen, mitä näkee.

Rännän runtoma

Onpa hienoa, että Suomessa on neljä vuodenaikaa. En vaan kestä niistä kahta.

Elokuussa pieni surumielisyys hiipii hiljaisiin hetkiin, mutta loppuvassa kesässä on jotain lohduttavaakin. Arki alkaa ja muistot hellivät vielä lähellä. Syyskuussa suunta on jo selvä, pimeys valtaa illasta tunteja. Mutta kun keittelee ensimmäiset glögit ja ostaa satsumat, homma on vielä hanskassa. Lokakuun alun ruska on typerryttävän kaunis. Sitä jopa hetken luulee pitävänsä syksystä. Kunnes Se tulee ja muistaa taas tasan tarkkaan, miksi ei pitänytkään.

Pimeä aamu hyökkää päälle rullaverhon takaa. Kuuluu lotinaa. Pelkään jo pahinta. Liimaan nenäni ikkunaan. Sieltä se roiskahtelee taivaalta, valkoinen, vetinen armeija. Lapset kiljuvat lumiukoista ja pulkkamäestä ja lumisodasta ja talvilomasta, mutta minä en näe kuin tuulessa mustalta taivaalta syöksyvän vihollisen. Polkupyörä puskee kuin panssarivaunu puolitoista kilometriä töihin. Kiroan ripsivärin ja alas valuvat polvisukat litimärkien farkkujen alla. Lapset juoksevat ensimmäiset oppitunnit ikkunalle tuijottamaan hurmaantuneena räntää valuvaa maisemaa. Pidän tiukasti katseen matematiikan kirjassa ja juputan oikeasta pukeutumisesta, ”koska elokuun säät ovat todellakin iäksi ohitse”.

Ja stop tykkänään. Ei sanaakaan tunnelmallisista kynttilöistä ja romanttisesta takkatulesta tähän väliin. Pakko vaipua melankoliaan joksikin aikaa. Heippa.

Aamu

Tämä ei ole se Pepe Willbergin Aamu. Tämä on epäpepeaamu. Tämä on se aamu, kun 13 sekuntia heräämisen jälkeen tajuan, että ei tule mitään. Valo syttyy 6.30 ja mies huutaa ovelta heihei. Ensimmäinen ajatukseni on, että ei voi olla vielä aamu. Herään. Kunnes herään uudestaan ja tajuan, että olen nähnyt 10 minuuttia unta heräämisestä.
Vessassa nojaan lämpöpatteriin ja kaipaan sänkyyn. Huutelen lapsia hereille osa 1. Olen jo auttamattomasti myöhässä, mutta istun silti sohvalle kanavasurffailuun. Huutelen lapsia hereille osa 2. Kello on seitsemän ja alan olla kiukkuinen. Aamuille. Universumille. Revin lapsia hereille osa 1. Keitän teetä, enkä löydä mitään aamupalaksi kelpaavaa. Yksi kiukkuinen lapsi laahustelee ohitseni. Kommentoin ärtyneesti ajan kulumista ja uhkailen nukkumaanmenoajan aikaistamisella. Revin lapsia hereille osa 2. Kolme kiukkuista lasta makaa sikin sokin sohvalla. Säntäilen ympäri taloa ja päästelen suustani sammakoita. En löydä mitään sopivaa päällepantavaa. Hiukseni vääntyvät juuri niinkuin haluavat. Puhelin ja avaimet ovat hukassa. Kailotan lapsille marttyyriäänellä heidän kiittämättömyydestään joka aamuisesta äidillisestä huolehtimisestani ja uhkailen lisäkotitöillä, jos tilanne ei parane välittömästi. Sinkoan ulos ovesta. Sinkoan puolen minuutin päästä takaisin, koska olen unohtanut avaimet ja puhelimen. Löydän vain avaimet. Törmäilen jo seiniin kiireestä ja raivosta. Tee on jäähtynyt kuppiin. Ampaisen pihalle.
Päässä tykyttää vielä töissäkin. Hävettää, naurattaa, raivostuttaa. On pakko uskoa, että muillakin on epäpepeaamuja. Sanokaa, että muillakin on epäpepeaamuja!

Vahva tyttö

Huh mikä tehtävä. Nostaa lapsi siivilleen. Tästä ei puhuttu raskaustestipaketissa. Kukaan ei 12 vuotta sitten ei vinkannut, että ”se tärkein äidin tehtävä onkin sitten ihan valtava juttu”.

Lapsi syntyi ja vietiin happikaapin kautta ambulanssilla Helsinkiin. Tai niin se kai meni, en oikein muista. Vahvat silmät kuitenkin muistan. Ne olivat valinneet elämän ja minut. Muutaman vuoden päästä piti pysähtyä sairaalasta kotiin ajaessa itkemään, mutta vahvan tytön sanat mielessä:”Mä leikin sitten enemmän, kun olen terveempi.”

Tämä tyttö minulle annettiin ja täällä se kasvaa. Nauraa, itkee, raivoaa, suree, riemuitsee, haaveilee, pettyy ja pohtii.Vahva tyttö ei saa voimiaan pillereistä ja tableteista, jotka täyttävät yhden keittiön kaapin. Voimat eivät tule arkeen kuuluvista juoksulenkeistä tai vatsalihasliikkeistä. Ne eivät myöskään tule varahaimasta vyötäröllä. Voimat tulevat siitä, että uskaltaa olla erilainen. Että hyväksyy itsestään kaiken sen, mikä pistää silmään. Että ei peittele sairauttaan, vaan uskaltaa näyttää sen muille. Että raivoaa ja riemutsee, näyttää tunteensa. Että uskaltaa tehdä omia valintoja ja luottaa niihin. Että on oma itsensä.

Oi mikä lahja. Kasvaa vahvan tytön kanssa ja nähdä, kuinka siivet kantavat.

Vanha, väsynyt ja kurja

Noin äkkiseltään voisi luulla, että 38-vuotias ei ole vielä kovin vanha. Vaan eipä pidä paikkaansa. En nimittäin enää läpäise "Valvon yöllä ja pysyn järjissäni" -testiä.

Enkä siis puhu nyt mistään "Biletän aamuneljään ja kotona lapset herättävät puoli seitsemältä" -kuviosta. En itseasiassa edes tajua edellisestä lauseesta mitään. Puhun siitä, että jos valvon puoleen yöhön, sölkötän sekavia töissä teekuppi kourassa haukotellen seuraavan päivän. Ajatus siitä, että paransin joskus opiskeluaikana maailmaa tai pussailin poikakaverin kanssa pikkutunneille asti ja istuin sitten kahdeksalta aamulla luennolla, kuulostaa heprealta. Silmät pyöreinä kuuntelen myös pienten lasten äitien tarinoita neljän tunnin yöunista. Voisiko olla mahdollista, että mulla ei ollutkaan kahta alle kaksivuotiasta, jolla toisella oli jatkuvasti keuhkovaivoja ja toinen kärsi koliikista? Ehkä se olikin joku muu, joka vain oli ruumiissani hetken.

Uni on lähes pyhää. Oma sänky on kärkisijoilla onnellisuuslistalla. Tarraudun siihen mustasukkaisuuteen saakka lasten kysellessä mahdollisuutta vaihtaa edes yhdeksi yöksi sänkyjä. Ei, ei ja ei. Yöllä olen kiukusta koppurana, jos (ja kun) heräilen lasten takia. Äyskin ja rämppäilen mielenosoituksellisesti valoja päälle ja pois. Yhden huonosti nukutun yön jälkeen unta on pakko saada kaaliin kunnolla.

Oi, olkaatte kunnioitetut te valvovat ja silti järjissänne pysyvät! Ja te joiden ikä pyörii kolmenkympin jälkipuoliskolla tai jopa seuraavalla vuosikymmennellä ja silti väitätte vähemmälläkin unella pysyvänne järjissänne: Se on testissä reputtaminen teilläkin ihan nurkan takana. Sanokaa mun sanoneeni. Vanhuus tuo nimittäin myös viisautta.

Minne vauva katosi?

Joskus 70-luvulla oli sen niminen kirja. Pieni tyttö löysi valokuvan hattulaatikosta (Mistä sellaisia hattulaatikoita muuten nykyään saa? Pyöreitä, kestäviä ja kauniita. Kirpparilla niistä saisi pulittaa siis noilla kriteereillä jo omaisuuksia!). Siinä oli pieni tyttövauva. Tyttöä rupesi kovasti mietityttämään, mihin kuvan vauva oli kadonnut. Hän kun ei vauvaa ollut koskaan nähnyt, vaikka tutussa kodissa se kuva oli otettu.

Meilläkin oli vauva. Muutama viikko sitten vielä. Tai korkeintaan siitä nyt on kuukausia. Ei ainakaan vuotta. Se hymyili pulleilla kasvoillaan ja mussutti samalla kumista ovistopparia. Sillä oli kova kiire liikkeelle ja istuessaankin se sätki jalkojaan. Se kiikkui leikkipuiston vauvakeinussa ja nauroi. Se päätti tomerasti lähettää tutit Äitinallelle Titi-Nalle -taloon ja mutusteli sitten Äitinallelta tulleen kiitoskortin reunoista rikki.
Minne vauva katosi? Ovesta pelmahtaa sisään reppu selässä tyttö, joka pyytää laittamaan kampauksia ja pesee itse hiuksensa. Keittiön pöydän ääressä istuu tyttö, joka suunnittelee kavereille Halloween -juhlia samalla Aku Ankkaa lukien. Olohuoneessa seisoo päällään tyttö, joka odottaa jo malttamattomana kokkikerhoon lähtöä.

Hei, mitä tapahtuu? Missä se kirja nyt ensinnäkin on? Missä ne muutamat kuukaudet on? Missä se koulurepputyttö on muutaman kuukauden päästä? 

Lähtiskö Lontooseen vai käviskö lääkärillä?

Pään on pakko koko ajan suunnitella jotain reissua jonnekin päin maailmaa. Jos ei muuta keksi, niin Lontoo voi aina pyöriä päässä. Sinne voisi mennä istumaan kirjakauppaan. Tai kirjakaupan ulkopuolelle. Tai yleensäkin vain istuskelemaan ja tuijottamaan maailmaa. Lennotkin ovat edullisia. Erityisesti jos käy mikä päivä vaan ja mihin vuorokauden aikaan tahansa ja ihan mikä kenttä vaan. Siis 300 eurolla vois oikeasti päästä isoon maailmaan pariksi päiväksi!
Paitsi että on ollut vähän köhäistä. Kuukauden kestänyt haukkova yskä ei sopisi oikein yhteen Notting Hillissä hengaamisen kanssa. Ensimmäinen lääkäri ei oikein tajunnut, että happea on vaikea saada ja mielenterveyskin rakoilee köhinän yltyessä. No, onpahan noita yksityisiäkin lääkäreitä. Ja niin kätevästi saa ajan varattua netistä! Miellyttävästi ajallaan vastaanotolle, miellytävästi sai purkaa yskäangstiaan ja miellyttävästi todettiin, että tutkitaan. Vuhuu, terveenä Tower of Londoniin!
Siis joskus muutaman vuoden päästä, huokaa hän ja poistuu paikalta 300 eurolle haikeasti kassalla vilkuttaen. London Bridge is falling down.