perjantai 16. syyskuuta 2011

Panokseni maailmanrauhan puolesta ei ole aivan pieni

Nuorena päätin, että mitä muuta vaan minusta voi isona tulla, mutta ei nalkuttajaa. Isona huomasin, että mitään muuta minusta ei tullut kuin nalkuttaja.

Luonnonvaraisina elävät maassamme ainakin seuraavat nalkuttajatyypit:

1) Perusnalkuttaja
Perusnalkuttaja nalkuttaa, kun ottaa päähän eli yleensä noin neljä kertaa päivässä. Nalkutus on suorasanaista ja hyvin perinteisesti tuotettua nalkutusta: Muita ei kuunnella ja ennen ei lopeteta ennen kuin kaikki höyryt on päästetty ulos. Mitään erityista syytä ei tarvita perusnalkuttamiseen, esimerkiksi planeettojen asento suhteessa linnunrataan tietyssä vaiheessa kuukautiskiertoa riittää.

2) Kontekstilähtöinen nalkuttaja
Kontekstilähtöinen nalkuttaja toteaa selkeän syyn nalkuttaa ja antaa sitten palaa. Selkeitä syitä ovat esimerkiksi pitkin lattiaa lojuvat vaatteet, hujan hajan oleva eteinen tai lattialle vyöryvät astiavuoret tistkipöydällä. Eikö niin, siskot, että tämä nalkutus on aiheellista ja täysin hyväksyttävää? Maailmahan olisi kasa haisevia sukkia tai kolmen sukupolven suksisauvat etupihalla kasassa kymmenen vuotta, jos kontekstisisältöiset nalkuttajat olisivat kuolleet sukupuuttoon. Luultavasti menossa olisi sadasviidestoista maailmansota, jos meitä ei olisi.

3) Spesifinalkuttaja
Spesifinalkuttaja on sitä mieltä, että yhden asian puolesta kannattaa pitää mekkalaa. Mitä periksiantamattomuutta ja suoraselkäisyyttä! Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tärkeän asian puolesta taistelua kannattaa jatkaa vielä, kun parannustakin on tapahtunut. Kertaus on opintojen äiti. Niin se on kuulkaa kertotaulujenkin kanssa.

4) Piilonalkuttaja
Miten ihailtavaa! Nalkutusta ilman nalkutusta! Johtavat pedagogit ovat yksimielisesti sitä mieltä, että parhaiten oppii, kun ei edes tajua saavansa oppia. Piilonalkuttajat ovat kiistatta nalkutuksen huipulla, ehkä pitkällisen kokemuksen kautta timanteiksi hioutuneita.

5) Muu, mikä?
Mix eli blandning. Ässä Mix -karkkipussin tyyppinen, sateenkaaren väreissä hehkuva ”nalkkis”, joka joko vielä etsii itseään tai hyökkää jokaiselta laidalta täysillä. Hyvin monipuolinen, seurastaan monilahjakas persoona siis.

Nostipa itsetuntoa tämä kirjoitusharjoitus.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Kellalleen

Olen edellisessä elämässä ollut Prinsessa Ruususessa. Siis siinä sadussa. Tai siis olen kyllä ollut itse Prinsessa Ruusunenkin ja siitäkin voisi kertoa, esimerkiksi sen, että mekkoni oli Ameriikasta ja herättäminen tapahtui hipaisemalla, koska pussaaminen on ällöttävintä, mitä tokaluokkalaiset tietää, mutta en kerro. No, joka tapauksessa, yksi elämistäni on ollut siellä linnassa sadan vuoden unessa, ehkä jonakin apukokkina. Sen verran paljon rakastan unta ja kaikkeen nukkumiseen liittyvää.

Elämän neljänneksi tärkein asia perheen, kirjoittamisen ja laulamisen jälkeen on oma sänky. Sen lakanat ovat kauhtuneita, eikä siinä muutenkaan ole mitään ulkoisesti kaunista, mutta sen syli on juuri minulle. Sen moottorisänkyominaisuudet saavat minut hurmioon. Se on täydellinen paikka kirjojen maailmoihin heittäytymiseen. Se uudistaa kipeät jalat. Sen uumeniin hautaan painajaiset ja sen pinnalle jätän kauneimmat unet ja rakkaimmat unelmat. Se lämmittää marraskuisena iltana ja siirtää arkea sunnuntaiaamuna.

Päiväunissa olen yliveto. Olen tuotekehitellyt kymmenen minuutin tirsat. Idean näihin sain kolmen alle neljävuotiaan lapsen äitinä erään Pikku Kakkosen aikana. Sitä voi kuulkaa olla Nobel-palkinnon tasoa älykkyydessä tai kaunis kuin toukokuun lopun koivumetsä, mutta hienoin lahja on taito nukkua missä tahansa kymmenen minuutin päikkärit. Kauneuden vastakohta muuten on minä säpsähtämässä hereille jossakin julkisessa kulkuneuvossa räkä poskella valuen, röhkimistä muistuttavaa ääntä pitäen. Nukahtamisessakin olen useinmiten maailmanmestaruustasoa. Tokaisen perheelle, että heippa meen kellalleen ja jos en ole vartin päästä herännyt, tulkaa herättämään. Ja sitten... niin, sitten herään vartin päästä.

On kai sanottamattakin selvää, että tällainen nukkumisfani on kiukkuinen kuin ampiainen, jos ei saa untaan. Kovin epäloogista on kuitenkin se, että kukun iltaisin hereillä, vaikka kaipaan pikkuvarvasta myöten koko sielullani sängyn uneen keinuttavaan lämpöön. Tai ei sittenkään. Se sänkyhän oli vasta neljäntenä.

maanantai 5. syyskuuta 2011

Excuse me but I have to scream now

Ennen vanhaan naiset saivat hermoromahduksia. Siis niinkuin esimerkiksi eilen.

Syyt
Syyksi hermoromahdukseen käy mikä vaan. Siis todellakin mikä vaan. Normaaleista (mies, lapset, vanhemmat, työ, raha, kuukautiset, katastrofaalinen vaatekaapin sisältö) yleismaailmallisiin (sää, onnen lahjojen epätasainen jakautuminen, elämän lyhyys) ja melko spesifeihin (keuhkojen toiminta erilaisissa bakteerikannoissa, musanettikaupan bonusportaat kassavaiheessa, puolisävelaskelhyppy kuoron stemmanuotissa).

Enteilevät tuntomerkit
Useammankaan vuoden empiiristen tutkimusten jälkeen en osaa kertoa hermoromahdusta enteilevistä tapahtumista yhtenäisiä tuntomerkkejä. Aamu voi olla täydellinen. Mies kihnuttaa vieressä ja tuoksuu hyvälle. Vuohenjuustohunajapaahtoleipä on täydellisen rapea. Hesari pysyy kasassa, vaikka teekuppi höyryää toisessa kädessä. Silti illalla päässä tykyttää hermoromahduksen jäljiltä. Toisaalta aamu voi olla myös niin kammottava, ettei usko elämän enää pahemmaksi voivan muuttua (kello ei herätä, vaatteet pitää vaihtaa viidesti hammastahna- ja rasvakatastrofien jälkeen, peilistä katsoo nainen kauhuleffasta). Ja pim vaan: Pahemmaksi muuttuu.

Ilmenemismuodot
Romahduksen ilmenemismuodot ovat mitä moninaisemmat. Perusjuttu on perjantaikilarit. Siis tiedättehän, kun talo on kaaoksessa, mutta lapset röhnöttävät vain ketarat ojossa keittiössä kaakaota suurkuluttaen ja suunnitellen kenen kaverin luokse menevät ensin ja kenen sitten. Ja tiedättehän, sitten on pakko vaan päästellä suustaan mitä sattuu, koska se kuuluu äitinä olemiseen tuona hetkenä. Aikalailla perusjuttu on myös Miksi mun elämäni on tällasta -kohtaus, johon kuuluu raivokasta marssimista ympäri taloa puhisten, koska pää on täynnä töitä, huolta, toisten asioita, haaveita, pohjaan palanutta riisiä ja niin edelleen. Spesiaaleja hermoromahduksiakin on nähty, kuten ”Jo nyt on perkele, että tää ohjelma ei lataa tätä cd:tä tänne mp3 -soittimeen ja sehän muuten lataa sen, vaikka se olis viimenen asia, jonka tässä elämässä teen!” -kohtaus.
Yksi haavekin tähän kliimaksiin liittyy: Saispa joskus kokea hermoromahdukseen 1800 -luvun Jane Austen -tyyliin! Talon arvoisa rouva sulkeutuu yläkerran rauhalliseen huoneeseen potemaan hermoromahdusta muun perheen palvellessa käärein ja tarjoiluin hyvän aikaa toipuvaa madamea.

Lopetus
Kyllä, ne loppuvat. Ja ou jees, ne tulevat uudestaan. Ei, mitään konkreettista hyötyä niistä ei ole. Ja noup, mitään niistä ei opi.