lauantai 11. toukokuuta 2013

Ei ihan toivoton äiti


Tämä äitiys. Edelleen niin hämmentävää. Vaikeaa ja helppoa. Pelottavaa ja ihanaa. Tästä ikuisuuteen. Huh.

En ole erityisen kärsivällinen äiti. Hermostun, jos en ymmärrä säällisessä ajassa, mitä toinen tarkoittaa. On tuskaa odottaa, että antamani tehtävät tulevat joskus hoidetuiksi. Joskus tarkoittaa muuta kuin minun aikatauluani. Liian usein ryhdyn marttyyrimaisesti huseeraamaan jo muille delegoimani tehtävän kimpussa, koska en kestä odottelua. Vaadin muilta asioita tapahtuvaksi nyt, mutta itse ilmoitan tulevani kohta. Kohta on jotain viiden minuutin ja ikuisuuden väliltä.

Olen hiljaisuutta rakastava äiti. Räiskyn kyllä itse kiitettävällä volyymilla, mutta muilta oletan rauhallisuutta. Haaveilen usein kellarikerroksesta tai maanalaisesta bunkkerista, johon lasten äänet eivät kantautuisi. Pitäisin lapseen kiinnitettävää volyyminappulaa hyvänä ratkaisuna.

Äitisääntöni ovat tiukkoja. On kotiintuloajat, peliajat, tietokoneajat, nukkumaanmenoajat, ruoka-ajat ja kotityölistat. Olen vanhanaikainen seurusteluasioissa. Minun on käsittämättömän vaikea tajuta, että niitä on minunkin lapsillani. Muistan omasta teini-iästäni (liian) paljon tunteiden paloa, mutta silti minusta tuli äiti, joka ei ymmärrä lastensakin tuntevan tunteita.

Olen en osaa päättää -äiti. Vellon luopumisen tuskan ja onnen välillä päivästä toiseen. Itken kuin katson lasteni vauvakuvia, vaihtelevasti ikävästä ja onnesta. En kaipaa pottaharjoitteluaikoja tippaakaan, mutta ikävöin niitä välillä tuskaisesti. Odotan ja olen kauhuissani. Lapset ovat vain lainaa ja silti ikuisesti osa minua.

On minussa äitinä pehmeämpiäkin puolia. Olen taitava arkiruuan järjestäjä. Teen varttitunnissa jostakin kaapista löytyvästä jotakin. Useimmiten kaikki syövät sitä hyvällä ruokahalulla. Olen kohtuullisen hyvä hemmottelija. Keksin pieniä yllätyksiä ja teen tuunattuja herkkuiltapaloja ankeina maanantai-iltoina. Nukkumaanlaittajana olen myös keskitasoa parempi. Olen kekseliäs höpöttelijä ja halailija. Vasta viime aikoina olen huomannut itsessäni ison hyvän puolen. Olen sitkeä. Eikä tämä sitkeys ole ihan pientä. Uskon, että kaikesta selvitään.

Harjoittelen äitinä olemista, nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Haluaisin olla onnellisuutta huokuva ja tässä hetkessä elävä äiti. Haluan uskoa, että tämä elämä on valtavan arvokas ja se pitää elää hyvin. Haaveet ovat toteuttamista varten. Huomisesta ei tiedä, joten ollaan nyt ja tässä. Lapset ovat edelleen kauneimmillaan nukkuessaan omissa sängyissään, mutta viimeaikoina olen nieleskellyt kyyneleitä, kun he ovat hereilläkin. Saatan katsella heitä salaa eteisen nurkalta. Siellä he istuvat, ihan vierekkäin, säkkituolissa olohuoneen lattialla ja kikattavat, kaikki kolme. Ne ovat minusta, nuo ihanat ihmistaimet. Tästä perheestä lähteneitä, tämän maailman osia ja heillä on toisensa. Se on paljon se.