Kuopukselleni

Sitä luulee, että kaikkeen on pitkä aika, mutta yhtäkkiä ollaan tässä: Sinäkin jo isona, kuopus pikkuinen. Muistan vauva-ajastasi vain vähän. Olit usein tyytyväisenä osa jotakin toimintaa. Hymyilit paljon. Kun isommat sisaruksesi viipottivat jossakin, saatoin ottaa sinut syliin ja ihailla pyöreitä kasvojasi. Usein olin väsynytkin, enkä aina pysähtynyt olemaan sinun kanssasi, vaikka olisi pitänyt. En silloinkaan, kun olit jo isompi. Sinä humpsahdit arkeen, kuljit luottavaisena mukana ja selvisit käsittämättömän hyvin, vaikka äitisi hukkui välillä töihin ja siskosi sairauden syövereihin.

 

Sinä ja isäsi olette tiimi ja mahtava paketti. Vasta vähän aikaan sitten tajusin irrottaa sinut paketista ja aloin katsoa sinua oikein kunnolla. Lyöt minut ällikällä. Olet valoisa. Innostuva. Sitkeä. Määrätietoinen. Empaattinen. Heittäytyvä.  Katselit ihmeissäsi riparikavereiden kirjoittamia kehuja sinusta. Luin kaikki, enkä ihmetellyt yhtään. Olet kaikkea sitä: kaunis, positiivinen ja hauska. Ja mikä nauru! Mutta sekin on osa sinua: vaatimattomuus. Kun et ole kotona, kaipaan kikatustasi ja tarinoitasi, jotka kimpoilevat huoneesta toiseen. ”Kenelle sä puhut?” me muut kysytään välillä. ”En mä tiiä, kunhan nyt kertoilen”, vastaat ja otat pari tanssiaskelta. Kun olet urheilukentällä treenaamassa tai kisaamassa, olet hämmästyttävän kylmähermoinen ja keskittynyt. Kun minä marssin kahden verkkoon menneen kiekkoheittosi jälkeen hermorauniona ympäri kenttää viime vuonna suomenmestaruuskisoissa, sinä keskityit vain siihen, että seuraava heittosi onnistuu. Tulit upeasti neljänneksi.

 

Löysin ripariaikaisen päiväkirjaani kolmenkymmenenyhden vuoden takaa. Selvisi, että olin leirillä ainakin lakaissut, puhunut unissani, pelannut lentopalloa sekä ollut ärtynyt ryhmän konfirmaatiolaulun onnettomasta sujumisesta. Huippuhetki taisi olla se, kun pääsin kokeilemaan urkuja harjoituksissa kirkossa. Konfirmaatiopäivänäni olin niin väsynyt, että nukahdin kesken juhlien. Muistan, että tuntui aikuisemmalta kuin ennen riparia, mutta päiväkirjan sivuilta sitä ei huomaa. Päivää ennen juhlia yritin vielä pikaruskettaa itseäni makaamalla viltillä keskellä pihaa. Rippikuvassa minulla on päässä tätini tekemä kukkaseppele, sellainen luonnonkukista tehty niin kuin sinullakin on sunnuntaina. Kurkkaa itseäsi peilistä, seppelepäinen Nöpönen. Olet kaunis.  Hieno. Rohkea. Ihan valmis omalle matkallesi. Levitä siipesi ja lennä. Katson ja itkeä tirautan vähän, mutta vielä enemmän sydämeni hyppii ilosta. Anna mennä. Rakastan sinua.

Elokuun yhdestoista

Aamulla oli jotain hienoa kookosmunakasta ja täytettyjä rinkilöitä. En oikeen muista niistä mitään, koska päässä jyskytti, että mites sitä nyt edes osaa taas esittää täysjärkistä töissä. Keskimmäinen oli väkertänyt lahjakortin nimeään kantavaan kylpylään, joka tarjoaa hartiahierontapalvelua. Ajattelin, että kyllä nuorisossa on vielä toivoa. Satoi taivaan täydeltä, eikä visio hamosessa työpaikan pihaan fillarilla hulmahtavasta naisesta toteutunut. Laitoin saappaat. Sukat oli niissä sykkyrällä jo ennen parkkipaikalle pääsyä. Hiukset sentään osasivat vaihteeksi käyttäytyä. Yleensä ne seisoa töllöttää aamuisin päässä vauhkoina sitkeästi omiin suuntiin kurkottaen. Joku suunnitelma oli päivän kulusta kotoa lähtiessä mielessä, mutta se hävisi rappusia kiivetessä toisen kerroksen kieppeillä. Päätin hymyillä vähän isommin. Korvaisi puuttuvan älykkyyden.

 

Halaukset ja hymyt tuntuivat mukavilta. Luokassa tuoksui odotus. Kaikki oli vielä siistissä järjestyksessä ja hoin jälleen jokavuotiseen tapaan mantraa järjestelmällisyydestä viimeiseen tappiin. Nauratti sisäisesti, kun ei vaan tule onnistumaan. Lapset hulmahtivat halauskäsien kautta luokkaa. Ne hymyilivät ja huudahtivat ”kivaa”, kun kerroin, mitä tehdään. ”Mä tykkään tästä kaikesta, mitä koulussa on”, sanoi yksi ja ajattelin, että nyt purkkiin tämä hetki. Muistelen sitten marraskuussa, kun harotaan koko poppoo tyhjää pimeässä maanantaiaamussa.  Kesäterässä vähän oltiin kaikki neljä tuntia. Välitunnit olivat kuulemma lyhentyneet kesän aikana, eikä lukeminenkaan oikein muistunut mieleen. Kun kysyin salapoliisimaisesti, että mitähän täältä luokan edestä puuttuu, sain vastaukseksi, että voileipätarjoilu. Olin ehdottomasti samaa mieltä.

 

Kun lapset lähtivät, kirosin kaikki mahdolliset salasanat maapallon ytimeen saakka ulottuvaan kuoppaan ja pyöritin pulpetteja viisisataakahdeksankymmentä astetta ympäri. Tuijotin puhelinta. Siihen olisi pitänyt soittaa terassilasinkorjaaja, mutta siihen oli soittanut neljä lehtimyyjää. Selasin Facebookin onnitteluja ja minua hymyilytti taas ajatus siitä, miten helppoa ja millainen määrä. Kymmenen vuotta sitten olisin ehkä saanut tekstarit perheeltä.

 

Kotona pyörin ympyrää perinteiseen työt on alkaneet -tyyliin. Olin taas sataprosenttisen varma, että haluan palkata kokkaustaitoisen piian tai kehitellä arkiruokailun korvaavan pillerin. Istuin ikkunan äärellä ja tuijotin sähkölangalla istuvia puluja. Halusin vain kuunnella sitä, että kaikki oli hiljaista. Pohdin, lähtisinkö popsimaan mustikoita metsälenkiltä, jossa usein käyn. En lähtenyt. Koitin soittaa miehelle. Maksoin pari laskua. Hain suklaata synttäripiirakkaan. Söin mytyssä nojatuolissa pop cornit, jotka poppailivat mulle mikrossa lahjaksi. Sitten aloin kirjoittaa tätä.  

Joulu

Joulu alkaa siitä, kun töissä on ruvettava ajattelemaan sitä. Kotona se alkaa sitten, kun lasten puheet kavereiden täydessä joulutällingissä olevista kodeista alkaa. Että milloinkas meillä. No joo joo. Pientä ärtymystä nostattaa se, että perheemme koristelut eivät koskaan ole lasteni mielestä riittävän hienot. Yleensä koristelujen laimeus tuo myös esille sen seikan, että koko talomme ja elämämme ei ole kummoista.

 

Koitan viritellä rakentavaa keskustelua jouluruuista. Että jos ei olisikaan niitä perinteisiä kinkkuja ja laatikoita. Perhe tuijottaa minua suu auki. Lapset tyrmäävät ehdotuksen heti täysin. Mies on miettivinään ja tyrmää sen sitten täysin. Ilmoitan marttyyrimaisesti irtisanoutuvani kaikkien jouluruokien valmistamisesta, koska mielipiteitäni ei kuunnella. Juu, ne sanovat, me hoidetaan. Mitä tässä talossa pitää naisen tehdä, että saa huomiota!?

 

Joululaulut kuuntelen jo reilusti ennen aattoa. Glögiä juon jo lokakuussa. Jouluviikolla olen jo kurkkua myöten täynnä kumpaakin. Lahjoissa olen hyvä. Siis oikeasti. Voisin perustaa firman talenttiini perustuen. Mieheni shoppailee kerran vuodessa. Se on söpöä, mutta ymmärrätte varmasti, ettei talenttia kehitetä kyseisellä harjoittelutendenssillä. Lapseni ovat lajahommeleissa kolmea sorttia: 1) tuhlaan kaikki rahani lahjoihin, 2) mikään ei kelpaa minulle kun etsin lahjoja ja 3) lahjojen ostaminen on pahin painajaiseni. Annoin triolle 56 minuuttia ostosaikaa kauppakeskuksessa. En suosittele kokeilemaan.

 

 

Aatto. Herään kinkun tuoksuun. Inhoan sitä. Yritän kuitenkin iloita muun perheen riemastuneista kiljaisuista, kun he asettelevat viipaleita sinapin kera ruisleipäsiivuille. Neljän litran riisipuuron keittäminen alkaa. Tuskin mikään saa tässä perheessä yhtä paljon hellyyttä kuin aattopuuro. Sitä ei jätetä hetkeksikään ilman lepertelyä ja hämmentämistä kokonaiseen tuntiin. Perhe puurolla. Ihana hetki. Heti kun varmistuu, että puuro riittää (ensi vuonna keitettävä viisi litraa). Osa perheestä lähtee, perusperhe jää. Lasten riehuminen ja nahistelu alkaa tässä vaiheessa. Ikä ei vaikuta asiaan millään tavalla. Todennäköisesti juoksevat toisiaan takaa jouluaattona vielä kahdenkymmenen vuodenkin päästä. Saunaan mennään marssijärjestyksessä pojat ja tytöt, jotta pojat voivat tulla laittamaan ruokaa, koska tyttöjen on näperreltävä naamarasvojen yms. kanssa. Kylppärissä on oltava tunnelmavalaistus eli yksi tuikkukynttilä. Ruokailu. Tajuton määrä kupposia ja lautasia kannetaan pöytään. Kommentoidaan porkkana/lanttu/perunalaatikoita, jotka maistuvat hyvälle/pliisulle/oudolle/ei millekään, eikä muisteta taaskaan, millä ohjeella ne tehtiin, kun ne maistuivat hyvälle/pliisulle/oudolle/ei millekään. Tajuton määrä kupposia ja lautasia yritetään änkeä takaisin jääkaappiin. Huomataan, että sinne on jäänyt jotain, mitä piti olla tarjolla. Lasten riehuminen ja nahistelu yltyvät. Käsketään niiden etsiä lahjat. Ne ovat aina työhuoneessa. Kun lahjat on avattu, päätetään syödä jälkiruoka (aina sama karpalojäädyke). Se ei koskaan ole pehmennyt riittävästi, joten ensimmäisen palojen hakkaamiskierroksen jälkeen todetaan, että ei tätä vielä voi syödä. Aaton päätteeksi lapset halaavat isommin kuin ikinä. Sydän on hetken onnesta ja surumielisyydestä sekaisin.

 

Joulupäivät. Perhe on lähellä. Ääntä. Pelejä. Äidin täydellisiä joululeivonnaisia. Sienisalaattia, joka herkistää lähes itkemään. Yhdessä kaksivuotiaan kanssa soitettuja joululauluja. Iloa hetkestä ja toivetta, että arki jo tulisi.  

Sellainen se on. Joulu. 

 

(Ei lähellekään vielä) Itsenäinen

-          Miten sinä voisit olla itsenäinen?

-          Voisi olla tottelematta ja tehdä niin kuin itse haluaa.

-          Noo… Se ei ehkä ole ihan oikeanlaista itsenäisyyttä. Miten sinä voisit ilman uhmaa osoittaa, että olet itsenäinen ekaluokkalainen?

-          Voisi tehdä läksyt itsenäisesti.

-          Hyvä. Entä muuta?

-          ?

-          No vaikka liikuntatunnilla?

-          Voisi opetella laittamaan luistimet itse jalkaan.

-          Hyvä. Entä ruokailussa täällä koulussa?

-          Voisi olla kunnolla ilman sanomista.

-          Juuri niin. Sinä voit olla jo monessa asiassa itsenäinen, vaikka et ole aikuinen.

Tulin kotiin. Jokin ei jättänyt rauhaan. Miten niin aikuinen on itsenäisempi kuin lapsi? Miten minä osaan olla itsenäinen?

-          No hei, saat ajatella ja sanoa, mitä haluat, kunhan et loukkaa.

-          No joo joo, muta toihan koskee lastakin.

-          Nii mut mieti nyt jotain Pohjois-Koreaa. Onneksi et syntynyt sinne muottiin, josta ei pääse pois.

-          Ei, en aatellu nyt sellaista. Mietin mun pääni sisäistä elämää. Mua. Oonko just se mikä haluan olla vai annanko muiden vaikuttaa siihen, mitä ajattelen itsestäni? Teenkö just sitä, mitä haluan vai annanko muiden ohjailla sitä, mitä haluan?

-          No avot. Noissapa onkin miettimistä koko ihmiselon ajaksi. Löysitkö vastauksia? Edes rippeitä?

-          Pakko luottaa, että ikä tuo lisää viisautta… Mutta…

-          No?

-          Oikeestaan ei mua noi nyt eniten mietitytä tässä itsenäisyysasiassa, vaan se mihin mä perustan itseni.

-          Siis mitä?

-          Mä en pysty tällä hetkellä käsittelemään lasten itsenäistymishommaa aikuismaisen fiksusti. Yritän roikkua niissä rippeissä, mitä mulla otetta niihin on. Hipaisen poskia ohikulkeissani. Yritän arvailla, mitä niiden päässä liikkuu. Koitan ymmärtää tätä surumielisyyttä, joka täyttää hetkiä, mutta tunnen lähinnä raivoa itseäni kohtaan. Oonko mä oikeesti rakentanut itseäni lasteni kautta? Enkö mä pysty päästämään irti ihmisistä, jotka ehkä tulivat minusta, mutta ovat erillisiä ja itsenäisiä… Niin itsenäisiä! Mutta mä. Mä en siihen itsenäisyyteen pysty!

-          ---

-          ---

-          Apua. Että semmosta. Onnea vaan tohon.

-          Jep.

 

 

 

Tyttö kuvassa

Tyttö on Sacre Coeurilla. Itsevarmasti se nojaa penkin selkänojaan farkkutakki auki retkottaen.  Ranteessa on pojalta saatu koru. Poika on unohtunut jo aikoja sitten. Olkapäille valuvassa hiuspehkossa kimmeltävät auringonsäteet. Takana Pariisi, vaaleanvihreät lehdet puissa. Tytön päässä on vanha huopahattu, jossa on pinssejä. Peace ja love, mitä niitä nyt on. 19-vuotias. Sen ikäiset hymyilevät kameraan kuin tietäisivät kaiken. Kääntyvät, jos ohi kävelee jotakin kaunista. Uskovat tekevänsä ihmeitä, pystyvänsä toteuttamaan omat ja siinä samalla muidenkin unelmat. He päättävät tulla maailmankansalaisiksi, todellisen maailman, eikä minkään turistihömpötyksen. He eivät usko uskovansa siihen, mihin heidän vanhempansa uskovat. He ovat jotakin muuta, uutta ja parempaa. He kulkevat itsevarman näköisesti, vaikka heillä on korkeintaan aavistus siitä, mihin he ovat menossa. He nauravat kovaan ääneen ja väittävät muodostaneensa mielipiteen joka asiasta. He uskovat, että tulevaisuus on vain heidän, eikä siitä päätä kukaan muu. He haluavat olla itsenäisiä, rakastaa omilla ehdoillaan, mutta kaipaavat iltaisin syliä. Miten herkkiä he ovatkaan, tuulessa heiluvia, ihan alussa vasta.

 

Hellästi katson kuvan tyttöä. Tyttöä, joka vannoi, ettei ikinä jäisi tähän tuppukylään, eikä opettajaksi ainakaan. Tyttöä, joka vihasi juuri tällaisia päiviä, jolloin ei tapahdu mitään. Tyttöä, joka oli melko varma, ettei hänestä olisi äidiksi. Tyttöä, joka marssi maailmaa päin, mutta ei uskaltanut vielä edes ajatella kirjoittavansa. Tyttöä, joka ei nähnyt itseään ikinä yli 40-vuotiaana. En tiedä, mitä ajattelisit minusta nyt. Olisitko pettynyt? Säikähtäisitkö? Ei hätää. Olen harvoin onneton. Olen löytänyt jotain.  Ja tiedätkö, sydän tuntuu edelleen 19-vuotiaalta.

Ihmeet

He liukuvat sukilla luokkaan, koska sukat liukuvat hyvin. He tulevat ja kertovat, että ovat iloisia tänään. Miksi, minä kysyn. Koska me ollaan iloisia, he huudahtavat. He kuuntelevat tarinaa Peppi Pitkätossusta ja nauravat juuri oikeissa kohdissa. Sitten he kävelevät takaperin välitunnille, koska niin Peppikin tekisi. He pyytävät, että lauletaan, koska laulaminen on hauskaa, eivätkä he kysy, saako tanssia samalla. He aloittavat tanssimisen heti. He kiemurtelevat jonona minun perässäni ja kiljahtelevat riemusta, kun näkevät oravan. He haluavat nähdä. Kaiken, mieluiten läheltä. He istuvat viereen ja ottavat kädestä, eivätkä päästä irti, koska ei ole annettu lupaa päästää. He juoksevat alas mäet ja kierivät ruohossa kukkuloilla. Sitten he näyttävät nokkosen polttamia käsissään ja kertovat, ettei tuntunut yhtään. He suunnittelevat matkoja maailman ääriin, öisiä seikkailuja puistoihin, sankaritekoja. Sitten he kertovat äideistä ja isistä, jotka halaavat heitä iltaisin. He tulevat hyppien luokse ja kysyvät, joko koulu loppuu. Ja aamulla he ovat taas siinä, kysymässä joko syödään. He löytävät katinkultaa välitunneilla ja kulkevat sateenvarjot nurinpäin. He kysyvät asioita, jotka saavat minut epäilemään, olenko koskaan osannut kysyä mitään oleellista. Saanko oikeasti käyttää kaikkia näitä värejä? Mitä tähtien takana on?

He lähtevät reput selässä pompottaen, vilkuttavat vielä ulko-ovelta. Pyöräilen kotiin. Istun nojatuolissa ja ajattelen, mitä ihmettä. Kaiken vihapuheen, pelon ja epävarmuuden keskellä me elämme samassa maailmassa ekaluokkalaisten kanssa. Mitä ihmettä.

Elokuun tyttö

Elokuun tyttö ratsastaa pilvenhaituvilla, jotka vievät pois raukeita kesäpäiviä. Ne eivät vielä ole syksyn roikkuvia rättejä, mutta eivät kesän pehmeitä siveltimen vetojakaan. Elokuun tyttö etsii mustikoita, ei piittaa niin mansikoista. Ne ovat jotenkin liian muhkeita, prameita ja makeita; kasvavatkin vain, jos ne istutetaan. Elokuun tyttö on villimpi. Se pitää metsästä, jossa ei käsketä kasvaa, eikä nypitä rikkaruohoja. Elokuun tyttö loikkii mättäältä toiselle ja sotkee sormensa siniseen. Se kerää vääriä sieniä, eikä tunnista mitään lintuja ja vannoo, että ensi kesänä se kerää oikeat ja visertää peipposen mukana. Mutta ei se niin mene. Ensi kesänäkin se huomaa kaiken menneen jo, ennen kuin mikään on alkanutkaan. Elokuun tyttö istuu silloin taas ajattelemassa kaikkea, mikä oli. Pehmeässä illassa, joka yrittää kietoa lohduttavaan syliinsä, mutta jolle on jotenkin vaikea antautua.

 

Elokuun tyttö pitää uusista aluista. Se ei lupaile, mutta on toiveikas. Lopuista se ei pidä, mutta ymmärtää kyllä, ettei alkujakaan ole ilman niitä. Silti se toivoo salaa, että kaikki olisi vaan yhtä pitkää, vihreää päivää, jossa aurinko siristäisi silmät, eikä tarvitsisi pinnistellä johonkin. Elokuun tytölle metsät ovat hiljaisia. Ne odottavat. Siinä välissä, odottamassa, elokuun tytön on vaikea olla. Pietaryrtit ja siankärsämöt. Kanervat ja auringonkukat onneksi vielä. Peltojen kaikki vihreän sävyt ovat paenneet. Heinien ruskeissa tähkissä leikkivät auringon säteet. Tuoksuu täydelle. Kypsästä matka jatkuu kohti pilaantuvaa. 

 

”Pidän syksystäkin”, sanoo kesäkuun poika mietteliäänä. Elokuun tyttö on hiljaa ja pinnistelee sitten: ”Niin.” Mutta ei se ole se, mitä sydän on. Elokuun tyttö ikävöi kesää. Se tietää, että osaisi nyt elää sen, että se ei enää ikinä hujahtaisi ohi. Elokuun tytölle on vain yksi vuodenaika, kesä. Muu on sen odottamista tai sitä ikävöimistä.