Teinitalk

Ripusta seuraava opas teinien puheesta jääkaapin oveen. Jos kuulet nuorison suustaan jotain muuta, voit vetää rastin seinään.

 

”Missä mun puhelimen laturi on?”

”Ei voi olla TAAS mun vuoro tyhjentää astianpesukone! Tekeeks täällä kukaan muu kotitöitä kuin MINÄ?!”

”Miks meillä ei oo MITÄÄN ruokaa jääkaapissa?!”

”Missä mun puhelimen laturi on?”

”Älä puutu MUN asioihin!”

” ---- ”

”Missä mun puhelimen laturi on?”

”No joo joo!”

”Onks joku TAAS laittanut netin pois päältä?!”

”Missä mun puhelimen laturi on?”

”Peseeks täällä talossa kukaan KOSKAAN pyykkiä?!”

”Onks meillä MITÄÄN syömistä?”

”Missä mun puhelimen laturi on?”

”Siis sä olet NIIN nolo/outo/vanha/rasittava/määräilevä/jankuttava/toiselta planeetalta.”

” --- zzzzzzzz --- ”

”Missä mun puhelimen laturi on?”

”MULLA EI OLE MITÄÄN SOPIVIA VAATTEITA!”

”Annatko rahaa.”

 

Satunnaisesti voi kuulla myös seuraavan:

”Äiti. Hierotko mun jalkoja hetken?”

Ennen kuin liikutut, varaudu seuraavaan:

”Laitatko mun puhelimen latautumaan.”

Pyörät ne pyörivät ympäri

Matkustaminen koko perheen kanssa pienessä autossa on kammottavaa, mutta jostain käsittämättömästä syystä suunnittelen jatkuvasti uusia perheautomatkoja.

 

Kolme lastani ovat syntyneet neljän vuoden sisään. Kaikki nukkuivat pieninä kuin tukit automatkat. Vyöt kiinni istuimista naps ja johan alkoivat vedellä hirsiä. Luksusta, omaa aikaa. Latasin lemppari cd-levyjäni koneeseen ja ajattelin jotain muuta kuin pyykkikoneen täyttämistä tai reittiä leikkipuistoon. --- Eikun hetkinen. --- Nehän kärsivät kaikki matkapahoinvoinnista. Vaikka revimme jatkuvasti istuimista osia mieheni kanssa pesuun, autossamme leijaili makeahapan oksennuksen haju. --- Ainiin ja hetkinen. --- Eihän ne nukkuneetkaan. Itken joka kerta ilosta ajaessani Hämeenkosken biologisen aseman ohitse. Siinä kohdassa nimittäin lapset nukahtivat neljän tunnin huuto- ja oksennuskonsertin jälkeen palatessamme eräänikin kesänä Wasalandiasta.

 

Kun lapset olivat pienempiä vähänkin pidemmät (lue: yli 30 kilometriä) automatkat vaativat kokonaisen valtakunnan armeijan verran varusteita. Tyhjensin kirjaston satuäänikirjahyllyjä, tungin pieniä rusinapakkauksia ympäri autoa, kehittelin rekisterilaattakisoja ja kasvatin lastenlaululevyhyllyäni. Yksi kassi piti varustaa täyteen vaihtovaatteita oksennusten ja ruokasotkemisten varalle.

 

Heti kun istuimista ja korokkeista päästiin, lapset alkoivat tapella istumapaikoista. Näyttää siltä, että se ei lopu ikinä. Mukaan tuli myös pian mukavaksi mausteeksi ”pysy omalla alueellasi sun jalka on ällön tuntuinen mun jalkaa vasten mitä sä viuhdot siinä lopeta hölmö” –kailotukset. Esikoisen ollessa kymmenen korvilla tajusin, että satu- ja musavalintani eivät toimi. Kukaan ei syönyt rusinoita. Eräänä päivänä kuului: ”Ei täältä takaa näe rekisterilaattoja, keksi jotain muuta.” Aika jännä. Lyhyempinä kyllä näkivät.

 

Tällä hetkellä takapenkillä istuu yksi yli 170 senttinen ja kaksi yli 160 senttistä. Taistelu tilasta on siinä mittakaavassa, että suunnittelen taksityyppisen väliseinän rakentamista etu- ja takapenkin väliin molempiin autoihimme. Säikähdän joka kerta, kun äänenmurroksinen poikani kajauttaa yhtään mitään muutaman neliön tilassa korvani juuressa. Sivusilmällä näen, että takapenkillä viuhtoo epämääräinen läjä erilaisia raajoja paikkaansa etsien. Jokaisella on omat kuulokkeet korvilla, mutta minkäänlaista omaa rauhaa ei kuulemma ole.  

 

Toisaalta kukaan ei oksenna. Tietovisakysymyksen jälkeisen epätoivoisen hölmistyneet ”ihan ääliö kysymys, ei tällaisia” –huudot saavat hymyilemään. Kolmiääninen yhteislaulu Robinin biisistä  on niin liikuttavan pöhelöä, että mun on katsottava sivuikkunasta pientareelle ja pyyhkäistävä nopeasti silmäkulmaa.

 

Mun kolme vielä tässä, ahtaassa, liikkuvassa kopissa, joka vie meitä kaikkia viittä vielä hetken yhdessä. Perhe, joka ajaa toisensa hulluksi ja rakastaa samalla sekopäisyyden reunamille. Pyörät ne pyörivät ympäri ympäri ja ympäri ja ihmiset mukana hytkytti kookoo päivän.

Ensimmäiselleni

Synnyit kevään ensimmäisenä aamuna. Katseesi oli määrätietoinen heti maailmaan tullessasi, happikaapistakin. En epäillyt hetkeäkään, ettet selviytyisi leikkauksesta. Ja tiedätkö, senkin jälkeen, vaikka olen valvonut kanssasi tuskaisia öitä ja nähnyt sinut sairaalassa letkuissa, en ole hetkeäkään epäillyt, ettetkö sinä olisi tässä elämässä, enemmän kuin kukaan meistä.

 

Olet yksi rohkeimmista ihmisistä, jonka tiedän. Et pelkää puolustaa ystäviäsi tai sanoa mielipiteitäsi. Sinulla on vahva oikeudentaju.  Sydämesi viisaus on hämmentävää. Paranneltuja geenejäni nuo ovat, valitettavasti sait sen virheellisenkin. On meissä paljon samaakin. Sinä leimahdat tuleen ja tappuraan muutamassa sekunnissa kuten minäkin. Sinäkin tarvitset omaa tilaa ja aikaa ajatella. Se, että pidät myös kirjoittamisesta, saa sydämeni iloiseksi. Ja se, että rakastat näyttämöllä parrasvaloissa olemista. Tiedätkö, se on minunkin salainen rakkauteni, vaikka pidän sitä vähän piilossa.

 

Katson sinua usein, melkein nuorta naista. Tuo määrätietoisuus, se ei ole minulta. Ehkä se on syttynyt sinuun sairautesi myötä. Tuo epävarmuus, se on ok. Kestää löytää paikkansa. Tuo kauneus, se on hämmentävää. Kun hymyilet, koko maailma polvistuu. Kelaan taaksepäin. Sinä yksivuotiaana asettelemassa pieniä muovisia eläimiä jonoon. Sinä kolmevuotiaana jäämässä itkien hoitoon käsi pikkuveljen kädessä. Sinä viisivuotiaana sairaalassa niin hymyilevänä, että minun on mentävä käytävälle itkemään. Sinä seitsemänvuotiaana asettelemassa reppua selkääsi. Sinä yhdeksänvuotiaana juoksemassa pihaa ympäri. Sinä yksitoistavuotiaana kouluttamassa isoja hevosia. Sinä kolmetoistavuotiaana  pohtimassa vaikeita asioita aamuteellä. Ja nyt siinä. Kelasinko todellakin viisitoista vuotta taaksepäin?

 

Harjaan joskus hiuksiasi illalla. Olet selkä minuun päin, ajattelemme omiamme. Vain harjan ääni ja hiustesi tuoksu. Nuoruuden, kauneuden ja mahdollisuuksien tuoksu. Itkettää se hetki. Älä kasva vielä aikuiseksi! Levitä rohkeasti siipesi! Sekunnin sisällä ajatukset kimpoilevat sydämen vastakkaisilla puolilla. Haluaisin sanoa sinulle jotakin. Jotakin viisasta, jota äidin pitää ensimmäiselleen sanoa. Nyt liikahdat jo levottomasti ja minä mietin, mietin edelleen.

 

Unelmoi isosti. Virhe on parempi kuin virheetön. Rakkaus ja suru ovat lähellä toisiaan. Älä pelkää. Voit aina palata. Tähän huoneeseen. Hiusten harjaukseen. Minun viereeni.    

Asioita, joista en ennen tiennyt pitäväni

 

äänet keittiössä, kun heräilen makuuhuoneessa päiväunilta

Earl Grey –teepurkin tuoksu

aamu ikkunan takana, ennen kuin vedän verhon ylös

suihkukoneen jälki kirkkaalla kesätaivaalla

vuohenjuusto omenahillolla

erilaiset sammaleet vierekkäin ojassa

rikkaruohojen repiminen, kun sydän on surullinen

uniset silmät hiuspehkon takana kahvilta tuoksuvassa keittiössä

sateen ensimmäisten pisaroiden tuoksu asvaltilla

 

kuivien kukkien nyppiminen meditatiivisena harjoituksena

lempeä keskustelu hevosen kanssa

sujahtaminen minua pidemmän lapsen halaukseen

sydämen lähtö perhosen keveänä lentoon murheiden möykystä

se ettei tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi

Vuosi elämästä

 

Olin juuri vuoden vuorotteluvapaalla. ”Vau” ja ”oli varmaan mahtavaa”, sanotte. Kyllä, niin oli. Kiitos pomo, kiitos mies. Erikoiskiitokset myös rohkeudelle, joka kumpusi jostakin minusta.

 

Vuosi meni nopeasti, niin kuin nyt vuodet menevät tässä iässä. Jos jotakin pieniä tekemiseen liittyviä suunnitelmia olikin, eivät ne erityisemmin toteutuneet. Kitaraan en koskenut edelleenkään, romaanisuunnitelmaa ei ole, eivätkä kokkaustaitoni ole erityisemmin kehittyneet. Toisaalta valokuvia liimailin pari albumillista, roinaa vähensin varastosta ja tein 15 opintopistettä opintoja yliopistolle.

 

Luulen myös, että tajusin maailmasta taas pikkuisen lisää. Ainakin seuraavat:

 

Myös mun pääni saa pysähtymään.

Luulin aiemmin, että se on mahdotonta. Luulin väärin. Tuijottelin takkatuleen hiljaisessa talossa.  Haahuilin päämäärättömästi metsässä sienien perässä. Makasin sängyllä ja ihailin korkealle kevättaivaalle singahtelevia pääskysiä.

Kyllä se pysähtyi.

 

Yksinäinen hiljaisuus on välttämätöntä.

Oikeastaan taidan hengittää siitä, niin tärkeää se on. Ihmettelin ennen vapaatani, miksi oli niin vaikeata pysähtyä. Siksi, että hiljaisia, yksinäisiä hetkiä ei ollut. Jos en saa riittävästi hiljaisuutta, en ehdi jäsennellä pääni sekamelskaa. Jos en saa jäsenneltyä pääni sekamelskaa, en pysty kirjoittamaan. Jos en pysty kirjoittamaan, en ole oma itseni.

En tiedä, miten saan ängettyä hiljaisen yksinäisyyden työarkeeni. Pitäisi jo kohta tietää.  

 

Lukeminen on yksi maailman tärkeimmistä asioista.

Luin. Kirjoja oli joka huoneessa ja yksi vielä autossa. Aloitin päivät lukemalla ja lopetin ne lukemiseen. Ikävöin jo nyt jokaista päivää, jolloin istuin kirja kädessä takkatulen ääressä ilman kiirettä.

 

On oltava parempi opettaja.

On jotenkin ajateltava uudella tavalla oppiminen ja opetus. Mistä ilo tulee? Miten hyvä itsetunto rakennetaan? Miten lapset saadaan innostumaan omasta kielestä ja tarinoista? Miten leikki saadaan kouluun? Miten lapset saadaan irti pulpeteista? On hypättävä noihin kysymyksiin, meni syteen tai saveen.

 

Olen valtavan onnekas.

Mulla on rakkaita ihmisiä ympärillä. Naru ja itku ovat melko tasapainossa. Olen elossa.