sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Isoja hetkiä

On hetkiä, jolloin tuntee pakahtuvansa siihen, että on olemassa. Hetkiä, jolloin on yhtä aika suuri ja pieni. Pikkuruinen hippunen tässä maailmankaikkeudessa, mutta kuitenkin vahva ja tärkeä. Ne hetket suhahtavat kuin moottoritietä ohitse, mutta ne tajuaa kristallin kirkkaina. Ja välillä, kun hetki on siinä, toivoo, että joku muukin saisi kokea sen. Tai että joku kertoisi tunteneensa jotakin samaa. Niitä miettii ja ikävöi joskus, mutta välillä niitä ei saa mieleensä millään. Ehkä nyt useammin, kun niitä kirjoitetaan tähän:

Se hetki, kun yöllä herää ja näkee täysikuun mollottavan ikkunasta pilvettömällä taivaalla. Kuu on valtava ja kirkas, lähellä, mutta kaukana. Meidän välissä on avaruus, joka on käsittämättömän suuri ja minä olen osa siitä.

Se hetki, kun ikävöi jotain, mutta ei tiedä mitä. Ehkä kaikkea, mitä on menettänyt tai mitä ei voi saada. Tai sitten jotain, mistä ei edes tiedä mitään.

Se hetki, kun tajuaa, että kevät voittaa talven. Että jokaisen vuodenajan jälkeen tulee aina seuraava. Että vaikka päässä myllertää ja tapahtuisi mitä, kevät tulee aina loppujen lopuksi.

Se hetki, kun kainalossa on valtavan rakas ihminen, eikä muista mitään muuta. Ei yhtä ainoaa murhetta, eikä edes sitä, mitä piti tehdä seuraavaksi. Juuri ja juuri oman nimensä.

Kuka muistaa, mitä muita niitä on?

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Isopieni

Meillä asuu tyttö, jonka silmistä näkee, etä jotain on tapahtumassa. Sen silmissä sähähtää, kun puhutaan säännöistä. Sen silmistä näkee, että ajatuksissa on ihan uudenlaisia asioita. Itsenäistymistä. Isoja unelmia. Maailman kokoisia juttuja.

Meillä asuu tyttö, joka laittaa oven kiinni perässään. Oven kiinni, kun menee tekemään läksyjä. Oven kiinni, kun kaveri tulee kylään. Oven kiinni, kun on eri mieltä asioista.

Meillä asuu tyttö, joka tankkaa rakkautta. Se halailee ja laittaa pään olkapäälle. Se hymyilee onnellisena, kun perhe on illalla yhdessä. Se haluaa kunnon iltasuukon.

Meillä asuu tyttö, joka on useamman kerran päivässä sitä mieltä, että asiat ovat aivan pielessä. Ei ole omaa hevosta. Koulu ei ala yhdeksältä. Pikkusisko tuijottaa. Läksyt ovat idioottimaisia. Kaikilla muilla on oma tietokone.

Meillä asuu tyttö, joka ei tiedä, onko iso vai pieni. Se ei halua olla pieni, eikä ihan isokaan. Tyttö, joka ihmettelee välillä, mitä hänessä tapahtuu. Tyttö, jolla olisi jo kiire maailmaan, kavereiden kanssa etsimään ihan omaa tietä. Tyttö, joka käpertyy isän kainaloon, eikä halua pahoittaa äidin mieltä.

Meillä asuu tyttö, joka saa äidin rakkauden syöksymään tunteesta toiseen. Palan kurkkuun nostavasta onnesta hämmennyksen kautta ympäri seiniä pärskähtelevään ärtymykseen. Tyttö, joka saa muistelemaan itseään 12-vuotiaana Duran Duran -leikekirja kädessä, ensimmäistä kertaa rakastuen ja ihmetellen, mitä onkaan edessä. Pienenä, mutta ihan kohta vähän isompana.

Meillä asuu tyttö, joka on aloittamassa oman matkansa. Huimaa. Vähän itkettää. Jännittää. Ihan mahtavaa.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Eksoottinen maanantai

Tulipas koettua jotain todella eksoottista. Käytiin miehen kanssa kahdestaan ruokakaupassa.

Ollaan me joskus käyty. Vuotta en kyllä muista. Joskus 90-luvun puolivälissä käytiin ainakin Lappeenrannassa ostamassa jauhelihaa lähikaupasta. Nyt hymyilyttää se kodinlaittamisvimma, mikä silloin oli. Pienessä yksiökopperossa kahdestaan oli ihan luksusta. Me ei keksitty muuta ruokaa kuin makaroonilaatikko. Ei vaan siis oikeesti keksitty, mitä muita ruokia maailmassa on.

Tämä ruokakauppareissu oli ihan ex tempore -hulluttelu.
--Lähen käymään kaupassa.
--Lähetäänkö yhdessä?
--Mitäh?
--Lähdetäänkö yhdessä käymään ruokakaupassa?
(Tuijotusta)
--Lapset! Me lähdetään isin kanssa yhdessä käymään kaupassa!
--Mitäh?

Siinä sitä sitten tepasteeltiin, ihan pirteää vauhtia.
--Mitäs me nyt tänne suuntaan mennään?
--Aattelin, että käydään samalla kirjastossa.
--Mut siis meidänhän piti mennä vaan kauppaan.
--Kun nyt kerran hullutellaan, niin hullutellaan kunnolla.
--Tää on jo liiottelua.

--Voitasko lähteä jo sinne kauppaan?
--Oota nyt vähän.
--Piti käydä kirjastossa, ei jäädä olemaan kirjastoon. Alunperin, kun piti käydä vaan ruokakaupassa.

Ruokakaupassa pasmat olivatkin sitten aivan sekaisin. Unohdin heti kärryn kaapattuani, mitä piti ostaa ja tuijotin vain saman aikaisesti lumoutuneena ja hämmentyneenä, kuinka mies punnitsi kukkakaalia ja luki kalaöljykapseleiden tuoteselostuksia. Välillä löysin itseni posottamassa kohti kassoja, kunnes muistin, että tässähän oltiin nyt ihan pariskuntana liikenteessä. Että hiivatti, kun pitää odotella ja missä hyllyvälissä se nyt on.

--Purat sie kassin, mie etin ne luistimet.
--Jäi sitte ne perunatkin ostamatta.
--No tuli ainakin vähän ulkoiltua.