lauantai 31. lokakuuta 2015

Tyttö kuvassa


Tyttö on Sacre Coeurilla. Itsevarmasti se nojaa penkin selkänojaan farkkutakki auki retkottaen.  Ranteessa on pojalta saatu koru. Poika on unohtunut jo aikoja sitten. Olkapäille valuvassa hiuspehkossa kimmeltävät auringonsäteet. Takana Pariisi, vaaleanvihreät lehdet puissa. Tytön päässä on vanha huopahattu, jossa on pinssejä. Peace ja love, mitä niitä nyt on. 19-vuotias. Sen ikäiset hymyilevät kameraan kuin tietäisivät kaiken. Kääntyvät, jos ohi kävelee jotakin kaunista. Uskovat tekevänsä ihmeitä, pystyvänsä toteuttamaan omat ja siinä samalla muidenkin unelmat. He päättävät tulla maailmankansalaisiksi, todellisen maailman, eikä minkään turistihömpötyksen. He eivät usko uskovansa siihen, mihin heidän vanhempansa uskovat. He ovat jotakin muuta, uutta ja parempaa. He kulkevat itsevarman näköisesti, vaikka heillä on korkeintaan aavistus siitä, mihin he ovat menossa. He nauravat kovaan ääneen ja väittävät muodostaneensa mielipiteen joka asiasta. He uskovat, että tulevaisuus on vain heidän, eikä siitä päätä kukaan muu. He haluavat olla itsenäisiä, rakastaa omilla ehdoillaan, mutta kaipaavat iltaisin syliä. Miten herkkiä he ovatkaan, tuulessa heiluvia, ihan alussa vasta.

 

Hellästi katson kuvan tyttöä. Tyttöä, joka vannoi, ettei ikinä jäisi tähän tuppukylään, eikä opettajaksi ainakaan. Tyttöä, joka vihasi juuri tällaisia päiviä, jolloin ei tapahdu mitään. Tyttöä, joka oli melko varma, ettei hänestä olisi äidiksi. Tyttöä, joka marssi maailmaa päin, mutta ei uskaltanut vielä edes ajatella kirjoittavansa. Tyttöä, joka ei nähnyt itseään ikinä yli 40-vuotiaana. En tiedä, mitä ajattelisit minusta nyt. Olisitko pettynyt? Säikähtäisitkö? Ei hätää. Olen harvoin onneton. Olen löytänyt jotain.  Ja tiedätkö, sydän tuntuu edelleen 19-vuotiaalta.