tiistai 22. toukokuuta 2012

Vuonna 85?

Itämeri kimmelsi kesäkuun auringossa. Muistan ajatelleeni, että täällä reissussa kaikki oli helpompaa. Tunteet eivät äidin kanssa kimpoilleet nurkasta nurkkaan niin kuin kotona. Oli tilaa hengittää. Valkosiniseltä laivalta oli ostettu vadelmanauhaa ja ananaskarkkeja. Ohi kulki vierasta kieltä puhuvia ihmisiä. Herreys ja Carola Häggkvist asuivat tässä maassa, herran jestas! Oltiin vahvasti muualla kuin 3000 ihmisen kuntataajamassa.

Kaupunkikiertoajelulla ohitse vilahti kuninkaanlinna. Olimme haistelleet 300 vuotta vanhan laivan puista tuoksua. Tivolissa en ollut uskaltanut käydä missään laitteissa. Ei sellaiseen rohkaistu meidän perheessä. Skansen oli lauttamatkan päässä. Sinne ehdimme vasta iltapäivällä. Oli käsittämätöntä, että isä ja äiti eivät tajunneet katsoa kelloa. Ihmiset, joihin olin aina voinut luottaa aikataulujen osalta. Meidän perhe oli aina ajoissa paikalla. Meidän perhe ei ottanut riskejä. Vaan siinäpä he nyt hössöttivät, nuo täsmälliset ja luotettavat vanhempani. Kauan ei tarvinnut seurata isän tempoilua kadulla takseja etsien seurata, kun ymmärsi, mistä oli kysymys: Me myöhästyisimme laivasta. Ananaskarkkini matkustaisivat Suomeen ilman minua. Tack och adjö. Takseja ei näkynyt. Liekö niitä oli olemassa koko kaupungissa. Taisivat itse asiassa puuttua koko maasta, koska puhelimellakaan niitä ei saanut kiinni. Keskustan lautasta myöhästyimme nipin napin. Kahdeksan vuotiaan pikkusiskonikin matikkapäällä tuli selväksi, että seuraavalla emme enää ehtisi.

Äitini tarkoilta silmiltä ei jäänyt mikään huomioimatta. Niinpä näin isän jonkin ajan kuluttua marssivan varmoin askelin pienen poliisiaseman ovesta sisään. Tunnistin jonkin kummallisen, uuden tunteen valuessani haluttomasti ympärilleni vilkuillen vanhempieni perässä. En löytänyt sille vielä nimeä. Isä puhui, äiti komppasi, minä en ymmärtänyt. Aseman tiskin takana istui kaksi leppoisan näköistä miestä kahvimukit kourassa. Vaaleanpunaisella kuorrutteella päällystettyjä donitseja oli taatusti kasa tiskin alla. Kertakaikkisen luotettavan näköisiä heppuja, saisimme varmasti taksin alta aikayksikön ja jo tunnin päästä olisin vadelmanauhani luona. Isä hymyilikin pian kyydin järjestyneen. 

Isä hymyili vielä hetken päästäkin, mutta minä en. Viisihenkinen perheemme oli tungettu pienen poliisi-Volvon takapenkille. Nyt tunnistin sen uuden, kummallisen tunteen: häpeä. Kiidimme poliisiautossa läpi kaupungin kohti laivaterminaalia, vieraassa kaupungissa ja minä häpesin ensimmäistä kertaa vanhempiani. Poliisikaksikko (ainahan niitä oli kaksi) oli päättänyt, että tämä perhe saateltaisiin pois maasta ihan henkilökohtaisesti. Olin varma, että meitä tuijotettiin. Koetin sukeltaa alemmas penkin syvyyksiin. Isän ja äidin helpottuneita ilmeitä katsoin lähes inhoten: Mitä hymyilemistä tässä oli? Laivassa oli muutama tuttavakin meidän kyliltä. Voi rakas jumala, älä anna heidän nähdä tätä!

Terminaalissa koitin kulkea niin kaukana perheestäni kuin mahdollista. Laivassa pujahdin hytin suojiin. Helpotuksekseni totesin seuraavana päivänä, että lööpeissä ei ollut sanaakaan vanhempieni toilailusta.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Kaverit töissä

Oi mikä onni. Minulla on töissä kavereita. Enkä puhu nyt vaan työkavereista, vaan ihmisistä, joiden takia on mahtavaa mennä töihin.

Tällaisia juttuja siellä on:
1) Aamuisin sanotaan huomenta. Usein kaksi kertaa: Ensin vilkutellaan pihalla ja sitten vielä vaihdetaan aamukuulumiset sisällä.
2) Meillä nauretaan töissä. Siis vitseille. Siis hyväntahtoisesti. Siis joka päivä.
3) Meillä on yhdessä sovitut säännöt, joita noudatetaan.
4) Meillä on sohvaryhmä, jossa pystytään istumaan lähes sylikkäin.
5) Meillä on paakkelssitarjoilua. Yleensä montaa sorttia. Ja jos ei ole, sekään ei haittaa, koska yksi päivä ilman paakkelssia tekee hyvää linjoille.
6) Meillä voi kysyä neuvoa. Montakin kertaa.
7) Meillä saa mokata. Uudestaankin.
8) Meillä saa uupua, olla hyperenerginen, saada hepulin, itkeä ja nauraa. Meillä on ihmisiä töissä.
9) Me pystytään pelaamaan minigolfia, keilaamaan, leikkimään ex-tempore seuraleikkejä ja puhumaan töiden jälkeenkin. Ja meillä on oikeasti hauskaa.
10) Minulla ei kestänyt kuin pari minuuttia keksiä nuo yhdeksän kohtaa.

Joka kevät kavereita töissä tulee ikävä. Joka syksy on mukava nähdä kavereita töissä.
Joka päivä unohdan olla onnellinen näistäkin jutuista.
Kiitos, kaverit töissä.   

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Nöpönen

Kuopuksellani on vaatteita tursuileva tuoli huoneessaan. Siinä on useinmiten yhdet farkut, koska farkut saavat hänet näyttämään vanhemmalta. Niiden päälle ei tarvitse laittaa ulkohousuja. T-paitoja kuopuksen tuolilla on aina vähintään kolme. T-paita vaihdetaan päivittäin, vaikka se on lähes aina hupparin tai fleece-takin alla. Ehkä t-paidat tuntuvat erilaisilta eri päivinä. Tai ei, luulen, että T-paidan kuva tai teksti saa olon tuntumaan erilaiselta.

Mekkoja tuolilla ei ole koskaan. Kuopuksen vaatteissa pitää pystyä pyörittämään hula hula-vannetta ja loikkimaan matolta toiselle. Sukkahousut löytyvät aina tuolin alta, mytyssä, mielenilmauksena. Ne haisevat hikisiltä. "Äiti, älä pakota mua pitämään näitä. Kun kasvan isoksi, en käytä näitä enää ikinä!" Kesällä tuolilla on kolmet eri bikinit. Kuopus luultavasti pukeutuisi pelkkiin bikineihin ympäri vuoden, jos se olisi mahdollista.

Valtoimenaan vyöryvän vaatetuolin vieressä on lipasto, jossa kuopus säilyttää korujaan. Ne ovat rasiassa, täydellisessä järjestyksessä. Korvakorut näyttävät siltä, kuin niistä olisi pyyhitty pölyt.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Intohimoinen vihaaja (kun sanot jotain voimakasta, mitä sitten?)

Kirjoita runo pahimpana vihamiehenä itsellesi.
(Lyyrisen ilmaisun kurssin harjoitus)

Se että olet siinä saa minut paiskomaan tavaroita
Repimään itseni irti
omahyväisestä tilastasi jota täytät
tyhjänpäiväisellä lörpöttelylläsi.
Sinun vinot hampaasi,
pölkkypää etkö tajua!
sinun vinot hampaasi
ovat käyntikorttisi idioottimaisuudestasi
Vino!
Se sinä olet.
Haha
kuinka nautin siitä ettet tajua
levitteleväsi käyntikorttejasi joka kerta kun avaat
suusi.

Intohimoinen ihailija (valhetta ei ole fiktiossa olemassa)

Kirjoita runo salaisena ihailijana itsellesi
(Lyyrisen ilmaisun kurssin harjoitus)

Sormesi ovat pitkät ja niiden iho
pehmeä.
Kun harot niillä hiuksiasi kuvittelen ne
omikseni.
Olen tehnyt laskelmia huulieni ja niskasi korrelaatiosta.
Voin kertoa että ne ilahduttavat minua
Erityisesti öisin.
Sinun lantiosi kävelemässä ovesta sisään
Sinun pakarasi kävelemässä ovesta ulos.
Kunpa kirjoittaisit minusta
Kunpa kirjoittaisit minusta
runon