Mieheni on suklaakonvehtirasia

Tapasimme mieheni kanssa 19 vuotta sitten. Siis silloin, kun ei vielä ollut kännyköitä eikä internettiä ja oli muodikasta pukeutua neonvärisiin vaatteisiin. Eli kivikaudella.

Mistään ”taivaat aukenivat ja näin edessäni seitsemän tähdenlentoa samanaikaisesti”-kokemuksesta ei voi puhua. Minulla oli noin neljä miesviritelmää noihin aikoihin. Tai siis poikaviritelmää, 20-vuotiaista ei voi oikein puhua miehinä. Mutta tästä älkää mainitko miehelleni, muuten kiistelemme jälleen illan siitä, kumpi valloitti kumman.

Mieheni oli tuolloin teekkari ja kaikkihan tietävät, että teekkarit ovat hölmöilyn kuninkaita. Hän sai minut nauramaan, koko ajan. Esimerkiksi silloin, kun hän sisusti boksiaan liikennemerkeillä. Tai silloin, kun hän soitti neljältä aamuyöllä ovikelloa, kun oli ensin ajanut kolme tuntia luokseni, kun ei ollut muutakaan. Oi oi, romanttista. Kyllä hän naurattaa minua vieläkin, erityisesti hölmöillä tanssi- ja lauluesityksillään. Niin ja onko kellään muulla miestä, joka kuulee kaikki laulunsanat väärin?

Komeakin hän on. Tuolloin parikymmentä vuotta sitten hän oli salskean lihaksikas pesäpalloilija, jonka perässä juoksivat jos jonninmoiset tytöt. Salskea hän on edelleen, tytöistä en tiedä. Silmien on ainakin oltava keskimääräistä kauniimmat. Muuten olisin valinnut jonkun muun niistä kolmesta vuonna 1992.

Mieheni on käsittämättömän matemaattinen. Hän on loogisuuden ruumiillistuma, joka rullaa lukuja päässään kuin laskukone. Ongelmanratkaisutehtäviä hän on ratkaissut kahdeksan sillä välin, kun minä alan päästä vauhtiin ensimmäisen kanssa kysymällä itseltäni ”mitä tässä kysytään ja mitä jo tiedän”. Rahojen kanssa hän on superia. Se on samanaikaisesti äärettömän seksikästä ja raivostuttavaa. Meillä ei ole rahaa, hän selvittää, mikä on tilanne ja humps, sitten sitä onkin. Wow, polvet veteläksi. Minulla on rahaa, minä ostan farkut. Hänellä on rahaa, hän ei osta farkkuja. Arg arg, minulla niitä on, hänellä ei tod.

Miehelläni on huumaava keskittymiskyky. Hän tekee helposti pari tuntia palapeliä paikallaan istuen. Sen on pakko olla maailmanluokan tulos. Minulla juoksee pää tunnissa jo kolme kertaa maailman ympäri. Ehkä raivostuttavan hyvät unenlahjatkin ovat keskittymistä. Kun tolkuttomalla työllä saan hänet yöllä hereille, hän on ulkoplaneetalta: Puhuu sekoja ja tuijottaa kaukaisuuteen. Ei ole ihan yksi eikä kaksikaan yötä, kun olen keikkunut hulluuden partaalla lasten kanssa hereillä, koittanut saada jotain irti sekopäisiä hölpöttävästä miehestäni ja ajatellut, että tästä koko perheestä on saatava avioero.

Joskus haaveilen romanttisesta miehestä. Siis yllättäviä lahjoja, kynttiläillallisia, ruusun terälehtiä sängyssä ja sen semmoista. Mutta siis on kai hän romanttinen. Joskus hän huomaa, kun olen käynyt kampaajalla, ja tunkee hän välillä päätä tyynyllenikin. Niin ja osti se seurustelun alussa jääkaappiin Hyla-maitoa, kun muisti, että minulla on laktoosi-intorelanssi (ei tosin ole). Ainiin ja olihan se yksi Sri Lankan matka. Wow.

On hurjaa ja hämmentävääkin, että tuo mies on vielä tuossa. Että se kestää tätä viuhtovaa naista, jolla on aika usein liian isoja ajatuksia, levoton sielu, jatkuva hartiahierontatarve ja hankalan lyhyt pinna. Mieheni on kuin Pandan suklaakonvehtirasia. Mitään yllätyksiä ei enää tule, eikä valikoima vaihdu. Mutta hitsin hyviä konvehtejahan siinä rasiassa on. Paitsi ne toffeejutut, ne on liian makeita. Eikä ne muutkaan aina maistu. Välillä maistuisi pähkinäsekoitus. Vaan sitä nyt harvemmin kaapista löytyy.

Ja siis loppujen lopuksi, konvehtejahan nyt voi syödä aina.

En siivoa enää ikinä (ja ikinä loppuu ensi viikolla)

En ole oikein ehtinyt kirjoitella. On nimittäin pitänyt siivota.

Siivoaminen on käsittämättömän turhauttavaa. Heikki Salo on kiteyttänyt tämän upeasti kappaleessa 506 ikkunaa. ”Kun ruudun viimeisen valmiiksi saan, alusta täytyy mun taas aloittaa.” Paitsi, että minä en saa edes valmiiksi. Ja ruutuja nyt en ainakaan. Voinemme siis todeta, että suhteeni siivoamiseen on vaikea. Jos sitä edes on.

Tilanne olisi helpohko ratkaista, jos syy olisi itsessäni. Näin ei kuitenkaan ole, syylliset ovat toisaalla.

a) Taloni on vääränlainen. Talossani on tasan yksi kerros, ei siis minkäänlaisia mahdollisuuksia tunkea sotkuja pois silmistä toisen, kolmanteen, neljänteen tai alanteen kerrokseen. Mitään ylimääräisiä tiloja ei ole muutenkaan. Ei huoneita, ei kaappeja, ei varastoja, ei edes nurkkia. Talossani ei myöskään ole kuraeteistä. Siis tiedättekö, sitä tilaa, joka stoppaa lian neliömetrinalueelle ja pitää sen siinä.

b) Taloni on puuttellinen. Siinä ei ole kodinhoitohuonetta. Siis sitä tilaa, jossa... no, siis hoidetaan kotia.

c) Lapsilleni on annettu epätasaisesti juttuja. Heillä on kyllä fiksuutta, empaattisuutta, huumorintajua, sisua ja kauneutta, mutta heille ei valitettavasti ole jaettu siisteyttä. Yhden huoneeseen ei mahdu sisälle, yhden tuolin ja pöydän väriä en muista, koska en ole nähnyt sitä kuukausiin ja yhden periaate on keskittyä cd-hyllyn siivoamisen. Siis vain cd-hyllyn siivoamiseen. Kerran vuodessa.

d) Miehelläni on yksi perin häiritsevä periaate ja yksi rasittava fiksaatio, jota hän kutsuu erikoistumiseksi. Hän ei periaatteesta halua tuhlata rahoja ulkopuoliseen siivoojaan. Lisäksi hän on erikoistunut toimintaan, jota hän kutsuu järjestelyksi. Hän ei siis siivoa perusjuttuja, hän järjestelee tilauksesta. Astiakaapin siivous siis esimerkiksi kuuluu hänen toimialaansa, vessanpesu ei. Meillä siis kannattaa käydä astiakaapissa tarpeillaan, siellä on siistiä.

e) Olen juuri löytänyt itseni. Olen boheemi, luova ihminen, jonka elämäntehtäviin ei kuulu siivoaminen.

Lähtemisestä

Elämässä tärkeintä on lähteminen. Lähteminen äidin helmoista leikkipuistoon yksin leikkimään. Lähteminen huoneesta ovet paukkuen, kun on eri mieltä äidin kanssa. Lähteminen, jos on vaarana loukata toista. Lähteminen, jos sydän on sitä mieltä. Lähteminen, vaikka sydän on eri mieltä. Lähteminen, vaikka muut ovat eri mieltä. Lähteminen itsensä luo. Lähteminen toisen luo.

Paitsi ehkä palaaminen. Palaaminen äidin luo. Palaaminen, jos on loukannut toista. Palaaminen, jos sydän on sitä mieltä. Palaaminen, vaikka sydän on eri mieltä. Palaaminen, vaikka muut ovat eri mieltä. Palaaminen itsensä luo. Palaaminen toisen luo.

Ei, tärkeintä taitaa silti olla lähteminen.

Panokseni maailmanrauhan puolesta ei ole aivan pieni

Nuorena päätin, että mitä muuta vaan minusta voi isona tulla, mutta ei nalkuttajaa. Isona huomasin, että mitään muuta minusta ei tullut kuin nalkuttaja.

Luonnonvaraisina elävät maassamme ainakin seuraavat nalkuttajatyypit:

1) Perusnalkuttaja

Perusnalkuttaja nalkuttaa, kun ottaa päähän eli yleensä noin neljä kertaa päivässä. Nalkutus on suorasanaista ja hyvin perinteisesti tuotettua nalkutusta: Muita ei kuunnella ja ennen ei lopeteta ennen kuin kaikki höyryt on päästetty ulos. Mitään erityista syytä ei tarvita perusnalkuttamiseen, esimerkiksi planeettojen asento suhteessa linnunrataan tietyssä vaiheessa kuukautiskiertoa riittää.

2) Kontekstilähtöinen nalkuttaja

Kontekstilähtöinen nalkuttaja toteaa selkeän syyn nalkuttaa ja antaa sitten palaa. Selkeitä syitä ovat esimerkiksi pitkin lattiaa lojuvat vaatteet, hujan hajan oleva eteinen tai lattialle vyöryvät astiavuoret tistkipöydällä. Eikö niin, siskot, että tämä nalkutus on aiheellista ja täysin hyväksyttävää? Maailmahan olisi kasa haisevia sukkia tai kolmen sukupolven suksisauvat etupihalla kasassa kymmenen vuotta, jos kontekstisisältöiset nalkuttajat olisivat kuolleet sukupuuttoon. Luultavasti menossa olisi sadasviidestoista maailmansota, jos meitä ei olisi.

3) Spesifinalkuttaja

Spesifinalkuttaja on sitä mieltä, että yhden asian puolesta kannattaa pitää mekkalaa. Mitä periksiantamattomuutta ja suoraselkäisyyttä! Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tärkeän asian puolesta taistelua kannattaa jatkaa vielä, kun parannustakin on tapahtunut. Kertaus on opintojen äiti. Niin se on kuulkaa kertotaulujenkin kanssa.

4) Piilonalkuttaja

Miten ihailtavaa! Nalkutusta ilman nalkutusta! Johtavat pedagogit ovat yksimielisesti sitä mieltä, että parhaiten oppii, kun ei edes tajua saavansa oppia. Piilonalkuttajat ovat kiistatta nalkutuksen huipulla, ehkä pitkällisen kokemuksen kautta timanteiksi hioutuneita.

5) Muu, mikä?

Mix eli blandning. Ässä Mix -karkkipussin tyyppinen, sateenkaaren väreissä hehkuva ”nalkkis”, joka joko vielä etsii itseään tai hyökkää jokaiselta laidalta täysillä. Hyvin monipuolinen, seurastaan monilahjakas persoona siis.

Nostipa itsetuntoa tämä kirjoitusharjoitus.

Kellalleen

Olen edellisessä elämässä ollut Prinsessa Ruususessa. Siis siinä sadussa. Tai siis olen kyllä ollut itse Prinsessa Ruusunenkin ja siitäkin voisi kertoa, esimerkiksi sen, että mekkoni oli Ameriikasta ja herättäminen tapahtui hipaisemalla, koska pussaaminen on ällöttävintä, mitä tokaluokkalaiset tietää, mutta en kerro. No, joka tapauksessa, yksi elämistäni on ollut siellä linnassa sadan vuoden unessa, ehkä jonakin apukokkina. Sen verran paljon rakastan unta ja kaikkeen nukkumiseen liittyvää.

Elämän neljänneksi tärkein asia perheen, kirjoittamisen ja laulamisen jälkeen on oma sänky. Sen lakanat ovat kauhtuneita, eikä siinä muutenkaan ole mitään ulkoisesti kaunista, mutta sen syli on juuri minulle. Sen moottorisänkyominaisuudet saavat minut hurmioon. Se on täydellinen paikka kirjojen maailmoihin heittäytymiseen. Se uudistaa kipeät jalat. Sen uumeniin hautaan painajaiset ja sen pinnalle jätän kauneimmat unet ja rakkaimmat unelmat. Se lämmittää marraskuisena iltana ja siirtää arkea sunnuntaiaamuna.

Päiväunissa olen yliveto. Olen tuotekehitellyt kymmenen minuutin tirsat. Idean näihin sain kolmen alle neljävuotiaan lapsen äitinä erään Pikku Kakkosen aikana. Sitä voi kuulkaa olla Nobel-palkinnon tasoa älykkyydessä tai kaunis kuin toukokuun lopun koivumetsä, mutta hienoin lahja on taito nukkua missä tahansa kymmenen minuutin päikkärit. Kauneuden vastakohta muuten on minä säpsähtämässä hereille jossakin julkisessa kulkuneuvossa räkä poskella valuen, röhkimistä muistuttavaa ääntä pitäen. Nukahtamisessakin olen useinmiten maailmanmestaruustasoa. Tokaisen perheelle, että heippa meen kellalleen ja jos en ole vartin päästä herännyt, tulkaa herättämään. Ja sitten... niin, sitten herään vartin päästä.

On kai sanottamattakin selvää, että tällainen nukkumisfani on kiukkuinen kuin ampiainen, jos ei saa untaan. Kovin epäloogista on kuitenkin se, että kukun iltaisin hereillä, vaikka kaipaan pikkuvarvasta myöten koko sielullani sängyn uneen keinuttavaan lämpöön. Tai ei sittenkään. Se sänkyhän oli vasta neljäntenä.

Excuse me but I have to scream now

Ennen vanhaan naiset saivat hermoromahduksia. Siis niinkuin esimerkiksi eilen.

Syyt

Syyksi hermoromahdukseen käy mikä vaan. Siis todellakin mikä vaan. Normaaleista (mies, lapset, vanhemmat, työ, raha, kuukautiset, katastrofaalinen vaatekaapin sisältö) yleismaailmallisiin (sää, onnen lahjojen epätasainen jakautuminen, elämän lyhyys) ja melko spesifeihin (keuhkojen toiminta erilaisissa bakteerikannoissa, musanettikaupan bonusportaat kassavaiheessa, puolisävelaskelhyppy kuoron stemmanuotissa).

Enteilevät tuntomerkit

Useammankaan vuoden empiiristen tutkimusten jälkeen en osaa kertoa hermoromahdusta enteilevistä tapahtumista yhtenäisiä tuntomerkkejä. Aamu voi olla täydellinen. Mies kihnuttaa vieressä ja tuoksuu hyvälle. Vuohenjuustohunajapaahtoleipä on täydellisen rapea. Hesari pysyy kasassa, vaikka teekuppi höyryää toisessa kädessä. Silti illalla päässä tykyttää hermoromahduksen jäljiltä. Toisaalta aamu voi olla myös niin kammottava, ettei usko elämän enää pahemmaksi voivan muuttua (kello ei herätä, vaatteet pitää vaihtaa viidesti hammastahna- ja rasvakatastrofien jälkeen, peilistä katsoo nainen kauhuleffasta). Ja pim vaan: Pahemmaksi muuttuu.

Ilmenemismuodot

Romahduksen ilmenemismuodot ovat mitä moninaisemmat. Perusjuttu on perjantaikilarit. Siis tiedättehän, kun talo on kaaoksessa, mutta lapset röhnöttävät vain ketarat ojossa keittiössä kaakaota suurkuluttaen ja suunnitellen kenen kaverin luokse menevät ensin ja kenen sitten. Ja tiedättehän, sitten on pakko vaan päästellä suustaan mitä sattuu, koska se kuuluu äitinä olemiseen tuona hetkenä. Aikalailla perusjuttu on myös Miksi mun elämäni on tällasta -kohtaus, johon kuuluu raivokasta marssimista ympäri taloa puhisten, koska pää on täynnä töitä, huolta, toisten asioita, haaveita, pohjaan palanutta riisiä ja niin edelleen. Spesiaaleja hermoromahduksiakin on nähty, kuten ”Jo nyt on perkele, että tää ohjelma ei lataa tätä cd:tä tänne mp3 -soittimeen ja sehän muuten lataa sen, vaikka se olis viimenen asia, jonka tässä elämässä teen!” -kohtaus.

Yksi haavekin tähän kliimaksiin liittyy: Saispa joskus kokea hermoromahdukseen 1800 -luvun Jane Austen -tyyliin! Talon arvoisa rouva sulkeutuu yläkerran rauhalliseen huoneeseen potemaan hermoromahdusta muun perheen palvellessa käärein ja tarjoiluin hyvän aikaa toipuvaa madamea.

Lopetus

Kyllä, ne loppuvat. Ja ou jees, ne tulevat uudestaan. Ei, mitään konkreettista hyötyä niistä ei ole. Ja noup, mitään niistä ei opi.

Paperitaivas

Rakkauteni kirjoihin on ylitsevuotavainen. Se läikähtää yli joka kerta, kun astun kirjastoon. Ihan mihin tahansa kirjastoon, mutta erityisesti tuttuun kotikylän kirjastoon. Tekisi mieli taputtaa ja huutaa hurraata, kun ovet aukeavat. Tässä sitä vaan tullaan ihmemaahan, ihan sallituissa olosuhteissa ja eikä maksakaan mitään. Tuhannet kirjat suorissa riveissä hyllyillä on huumaava näky joka kerta. Pyörryttää ajatella, että siitä vaan, ota, ihan mikä vaan. Että maailmassa on niin paljon tarinoita, niin hienoja sanoja, niin kauniita lauseita. Ihmisiä, jotka ovat ammatiltaan kirjailijoita, pyörittelevät tarinoita päässään ja kertovat niitä, koskettavat sanoilla muita. On pakko silitellä uutuuksia, availla kansia ja tuijotella kirjailijoiden kuvia, että tuon näköinen kirjoittaa ihan luvan kanssa. On pakko lainata tuo ja tuo ja tuo, koska ei voi jättää lainaamattakaan, hyllyyn pölyttymään pientä yksinäistä. Juuri tuossa kirjassa saattaa olla täydellisen hieno ajatus, lause, joka saa sielun hurmioon, tarina, joka kulkee mukana aina.

Välillä läikkyy yli. Siis aika pahasti. Erityisesti kirjaston poistomyynnissä. Maha on ilosta ja jännityksestä kipeä poistomyynnin alkamispäivän aamuna. Mukaan otetut kassit eivät koskaan riitä. Haistelen kirjojen sivuja, koska ne tuoksuvat arvokkaalle. Riehaannun vanhoista islannin kielen sanakirjoista (ei, en osaa islantia, enkä ole ajatellut opiskellakaan), noppapelikirjoista (saattaa meiltä joku noppa jostakin löytyä) ja Viettelijän käsikirjasta (voihan tuo joskus tulla tarpeeseen). Satu- ja runokirjat ovat aarteista suurimpia. Fanfaarit soivat päässäni, kun löydän runokokoelman tai itämaisia satuja. Fanfaarit pyrskähtävät ulos suustani, kun löydän kaikista rakkaimmat sarjakuvani. On huumaavaan viilettää kotiin 30 pelastetun kirjan kanssa. Tervetuloa vaan uuteen kotiin, viihdytte varmasti, vaikka ahdastahan täällä kyllä on. Enkä taida teitä kaikkia lukeakaan, rakastan vaan platonisemmin.

Jotain surumielistäkin tässä rakkaudessa on. Elämä ei riitä jokaisen kirjan kädessä pitämiseen, jokaisen tärkeän tarinan mutusteluun. Miten löydän kaikki ne, jotka odottavat hyllyissä juuri minua? Surumielisyys on lasipurkissa keittiön pöydällä. Se on täynnä lappusia kirjoista, jotka haluan löytää. Se on täynnä, eikä tyhjene.

Elegia

Pyöräilen rannalle. Kivet loikkivat karkuun etupyörien alta. Jokin ei täsmää, jokin ei ole kunnossa, vaikka annan mennä täysillä, niin että hiukset hulmahtavat irti korvien takaa.

Rannalla veneet ovat paikoillaan. Katse etsii ihaninta puista kaunotarta. Se tuijottaa hiljaa laiturista. Jotenkin hylätyn näköisenä. Miten kehtaavat seisottaa tuollaista sulotarta, joka haroo aaltoja lempeästi, mutta itsevarmasti.

Rannan ainoa lintu on kärttyinen västäräkki. Se poukkoilee hermostuneesti kiveltä toiselle. Mikä hiivatti sitäkin vaivaa. Tällainen kotipiha, suloisesti soljuva joki ja havisevat haavat. Koittaisi nyt vaan iloita siitä, mitä on, eikä kurkotella tähtiä taivaalta.

Rannan penkki narahtaa iloisesti, kun istahdan sen hieman epämukavaan syliin. Taisi odottaa enemmän kuitenkin. Sitä suutelevaa paria, joka hehkuu loputonta kaipausta toisen kosketukseen. Tai sitä vanhaa herraa, joka asettelee lempeästi kävelukeppinsä nojaamaan penkin reunaan, kaivaakseen taskustaan nenäliinan otsan pyyhkimiseen. Tai sitä pientä tyttöä, joka kiertää penkin reunoja pysähtyen tutkimaan karheampaa päätyä. Äh, minusta ei taida olla ilahduttajaksi.

Paluumatkalla varis seisoo eksyneen näköisenä keskellä peltoa, jonka vihreydestä on vaikea enää muistaa mitään. Vanha varis, raihnaisine siipineen. Missä joutsenet ovat? Myökkyinen kinttupolku renkaiden alla jumputtaa pönttöä sävelmää sydämessä.

Kesän viimeinen päivä on pian ohitse.

Homo sapiensejä

En ole saanut kirjoitetuksi. Mitään ei vaan tule ulos, vaikka pää pyörittää kaikenlaista. Se hermostuttaa. Tuskinpa sinne kirjoituskurssillekaan kannatta mennä, kun eihän tästä kirjoittamisesta tule mitään. Jotakin tarinaakin olisi hurjaa saada aikaiseksi, eikä vaan tätä samaa oman pään tuuletusta. Vaan kun ei tuo tuuletuskaan oikein ole onnistunut viime aikoina, lähdin Helsinkiin, tuohon ihmisten tuijottelun luvattuun maahan. Bongailin Telluksen tallaajia, joita voisi pyöritellä hetken päässään.

Suu ja sääret tiiviisti supussa -tyttö

Täydellinen ulkokuori, kuin muotilehden sivulta repäisty. Meikki tip top, vaikka ulkona 30 astetta lämmintä. Polvessa kuitenkin vanha arpi. Harrastaakohan kuitenkin jotain yllättävää, kuten rullaluistelua tai ringetteä? Kuuntelee puhelimesta musaa koko metromatkan ilmekkään värähtämättä. Täydellisen hillitysti punatut huulet pysyivät supussa, eivätkä sääret osoita minkäänlaisia puutumisen merkkejä.

Mulla on elämänkokemusta -mies

Koittaa ulkonäöllä (kireähköt farkut ja rento, osittain napittamaton kauluspaita) pudottaa ainakin 10 vuotta. Katse tavoittelee intelektuelliä tuijotusta. Tyyli on huoleton, myös partaveden määrän suhteen. Sitä on käytetty puolisen desiä. Melkoisen epäsuomalaisesti myös aloittaa keskustelun ventovieraan ihmisen kanssa. Aiheet liikkuvat huolettomasti humalaisten, maamme nuorison tilan ja sään välillä neljän minuutin sisällä. Poistuu rivakan itsevarmasti vasta, kun metron ovet ovat jo auenneet pysäkillä.

On tässä vielä itsessä etsimistä -tyttö

Luultavasti ensimmäisellä humputtelureissulla ystävän kanssa ilman vanhempia. Päällä liian pieni toppi, jonka paikalla pitämiseen mennee reissusta melkoinen tovi. Tavaraa kolme kassillista, toivottavasti jossakin kassissa myös sopivammin istuva toppi. V -sana vilahteli ahkerasti suloisen eteläkarjalaisen miuta -kielen seassa. Keskutelu ystävän kanssa sisälsi muun muassa epäuskoista taivastelua siitä, miten lapsellisena 12 -vuotiaana kuvitteli jo olevansa iso ja kaiken tietävä.

Olisinpa jo muualla -mies

Ulkonäkö perinteinen T-paita ja reisitaskushortsit sekä vyölaukku. Vahvasti hikoilevaa sorttia. Kulttuurireissulla junalla vaimon kanssa. Ei pidä väenpaljoudesta, eikä erityisemmin kulttuuristakaan. Ynähtelee vaimon koirarotu- ja Tarja Halonen -yksinpuheluille, miettien samalla, jaksaisiko ajaa ruohon vielä samaisena ehtoona.

Kaikki on ihan mahtavaa -nainen

Iloisesti pomppiva poninhäntä. Pirteyttä puhkuva ääni, joka tulee vitivalkoisia hampaita täynnä olevasta suusta. Tekee terveyspirtelöitä tavalla, joka saa sen tuntumaan maailman tärkeimmältä työltä. Leimaa kanta-asiakaspassin tavalla, joka saa sielun huutamaan hurraata siksi, että minusta tuli juuri kanta-asiakas. Saa tuntemaan iloa, että maailmassa on onnellisia ihmisiä. Saa tuntemaan huonoa omatuntoa siitä, että moni ei useinkaan tajua onnesta mitään.

Olisikohan noista jostakin tarinaan henkilöksi?

P.S. Tässä olisi vielä yksi tyyppi. Arvatkaapa kuka?

Mitä ihmettä -nainen

Kopistelee hieman epävarmasti korkkarisandaaleissaan laukku tyylikkäästi olalla heiluen. Koittaa olla maalaismaisesti tuijottamatta kaikkia erinäköisiä ja kuuloisia ihmisiä. Hämmästelee päässään pyöriviä suuria ajatuksia, kun on vain yksi pieni murunen vieraan paikan ihmisvilinässä. Koittaa syödä voileipää niin, ettei se tursuile uusille, tyylikkäille kesävaatteille samalla, kun kiiruhtaa autenttisen näköisesti metroasemalle. Kompastuu koroissaan ja hyppää viime hetkellä pois väärästä metrosta.

Aloitamme laskeutumisen. Olkaa hyvä ja kiinnittäkää turvavyöt.

Olen surkea laskeutumaan lomalle. Odotukset ovat hurjat ja tunnelmat hipovat pilviä. Lomaa on odotettu kuukausia kuin kuivuudesta pelastavaa sadetta. Ei kiirettä, ei stressiä, vain raukeita aamuja terassilla teekuppi kädessä. Onnellisia hymyjä, koivunlehtien suhinaa, aurinkorasvan tuoksua, täydellisiä auringonlaskuja tyynen järven pinnan taustalla. On suunniteltu kaikenlaista auvoista kesäistä touhua ja reissua: perhepiknikkiä rannalla, romanttisia hetkiä puolison kanssa lasten leireillessä tyytyväisenä muiden hoivissa, kaikki onnellisina yhdessä vatsat täynnä hattaraa vuoristoradassa.

Metikköön mennään jo ennen lomaa. On kamala kiire. On saatava hommat valmiiksi, jotta voi lomailla. Pinna on tolkuttoman kireällä, yöt jäävät lyhyiksi. Väsyttää niin, että huippaa. Loma kolkuttaa takaraivoissa, työt eivät missään, vaikka siinä ne fyysisesti irvistelevät naaman edessä. Kun loma lopulta alkaa, pää ja kroppa eivät pysy mukana. Ne poukkoilevat ympäriinsä ja kuvittelevat itsestään liikoja. Lapset kiukuttelevat, eivätkä kestä toisiaan tai odotuksiaan. Minä kiukuttelen, koska en jaksa lapsia, itseäni, kaupan kassaa, ketään. Sää ei ole ikinä hyvä. On joko liian kuuma tai liian kylmä, tai sitten liian tuulinen tai märkä. Kukaan ei siivoa, kukaan ei kokkaa, kukaan ei mitään, paitsi minä, joka aina kaiken. Koivunlahdet suhisevat liikaa, aurinkorasvaa ei tarvita kymmenen asteen lämpötiloissa ja auringonlaskuja ei jaksa katsella, koska väsyttää niin törkeesti. Menee se ohi. Tuo alun kohellus siis. Vaan niin ne menevät touhut ja reissutkin ohi ja ihan toisin kuin kuvitteli. Perhepiknikkipäivänä kolme viidestä haluaisi olla aivan muualla kuin perhepiknikillä. Niinpä eväät mussutellaan pikavauhdilla, toinen jalka jo auton oven välissä, ajatukset seuraavassa paikassa. Lapset sairastuvat leirin alkaessa ja vaativat ympärivuorokautista passausta. Romantiikka hipsii pois tuuletusikkunasta. Kaikki haluavat eri laitteisiin huvipuistossa ja yhtä oksettaa hattaran takia.

Jos kiinnittäisi turvavyöt ennen laskeutumista. Ei odottaisi itseltään eikä muilta liikoja. Ei kuvittelisi mitään. Kelluisi vaan päivien vietävänä pelastusliivit päällä. Lakkaisi varpaiden kynsiä ja leikkisi täydellisen mielenahallinnan saavuttanutta gurua. Antaisi mennä ja tulla. Ajattelisi, että loman jälkeenkin on päiviä, hyviä päiviä, joihin voi heittäytyä kellumaan.

(Kyselkää sitten elokuussa, miten meni.)

Viisastun salaa

Miten laimeea elämä usein onkaan. Päivät sulavat kiinni, maanantai seuraa toistaan. Ei erityisesti naurata, muttei itketäkään. Keitetään perunoita ja ostetaan samat juustot ja maidot. Pidetään samaa t-paitaa ja kulahtaneita farkkuja. Ei riidellä, mutta ei intohimoisesti rakastetakaan. Ei olla sairaita, mutta ei olo ole erityisen tervekään. Mennä posotetaan kaikki tämä tavallinen ympärillä.

Miten hurjalta mausteisempi kohta kaiken laimeuden jälkeen tuntuukaan. Yhtäkkiä jokainen päivä on selkeä oma itsensä. Jokainen aamu huutaa nimeään ja yöt vaativat huomiota. Itkettää tolkuttomasti, kunnes naurattaa niin, että pissat tulee housuun. Sekoitellaan itämaisia sörsseleitä pannulla valkosipulia ja mausteita säästelemättä. Lähdetään korkkareissa kaupungille. Riidellään, paiskotaan ovia ja syljetään sanoja suusta. Rakastetaan niin, että tuntuu tolkku menevän.

Elämässä parasta ovat ne kirkkaat hetket, kun sydäntä monta päivää puristanut huoli ja murhe yhtäkkiä päästää irti. Kun pään valtaa onni, joka saa vatsan sekaisin. Kun saa itkettyä surun, jota ei muistanut olevankaan. Kun pelottaa ihan hemmetisti, mutta ei epäröi.

Wasabi -tahna räjäyttää joka kerta nenän, mutta maistuu sitten suloiselta. Fisherman's Friend -pastillit ovat liian vahvoja, mutta jotenkin vastustamattomia. Tunteet ovat rasittavia ja vaivalloisia. Vääntävät sisäelimiä ja vaativat huomiota. Laimea olisi sata kertaa helpompaa.

Äh. Tänne vaan. Kaikilla mausteilla. (Paitsi ei selleriä, eikä jalopenoa, kiitos.)

Elämän mittainen matka

Alku oli kankea. Lapsi oli sairas, täynnä johtoja. Olin synnyttänyt ikuisuuden ja sitten pieni ihminen, minusta tullut, vietiin ambulanssilla pois. Rinnoista ei tullut maitoa ja minä istuin päivästä toiseen sairaalan tuolilla peläten ja toivoen.

Sitä luuli tietävänsä mihin ryhtyy, kuvitteli olevansa valmis koko elämän mittaiseen matkaan toisen ihmisen kanssa. Huh. Eihän sellainen ole mahdollista. On vain oltava rohkea, valmis ottamaan vastaan kaikki, mitä tulee. Kestettävä se, ettei tajua välillä mistään mitään, eikä tiedä yhtään, mitä pitäisi tehdä.

Sitä luuli tietävänsä, mitä virheitä ei missään nimessä tule omiensa kanssa tekemään. Kaikki oman äidin, anopin, mummon ja naapurin kaverin mummon kaiman mokat mielessä lähdettiin soitellen sotaan. Höpön löpön. Kaikki virheet on toistettu: esitetty marttyyria, riehuttu turhan päiväisistä asioista, lahjottu ja kiristetty.

Äitiydessä on vaikeinta melkein kaikki. Kuunteleminen, vastuun ottaminen, valvominen, toisen kivun katsominen, kärsivällisyys, johdonmukaisuus, vaatiminen. Vaikeaa on myös nähdä, mihin tämä kaikki johtaa. Minkälaisia ihmisiä näistä ihmisen aluista tulee? Kuinka paljon minä voin vaikuttaa siihen? Kantavatko näiden lasten siivet?

On vaikeaa enää muistaa, millainen olin, ennen kuin minusta tuli äiti. On mahdotonta ajatella, mitä minä olisin, jos en olisi äiti. On käsittämätöntä ymmärtää, että minun sisälläni kasvoi jotain noin ihmeellistä. Välillä on silti vaikeinta löytää itsensä kaiken äitiyden takaa, sillä jotain muutakin minä olen, enkä vain äitiyden kauttakaan.

Rakkaudesta äitinä oleminen on opettanut kaiken. Ei ole mitään, mitä ei oman lapsen eteen tekisi. Ei ole suurempaa tuskaa, kuin oman lapsen kärsimyksen katsominen. Ei ole suurempaa onnea, kuin oman lapsen onnellisen hymyn katsominen. Ei ole vaikeampaaa asiaa, kuin myöntää, että minä olen tehnyt äitinä, minkä olen pystynyt ja se riittää.

Hymyilevät parsan nuput ja muita elämän suuria asioita

Kävin lähialueen ruokakauppojen Ferrarissa eli Lahden Launeen Citymarketissa (mainosrahat voi

maksaa tililleni, Mr/Mrs Kesko). – – Hmm. Jäin miettimään tuota käydä -verbiä... Voiko kahden tunnin haahuilua ruokaosastolla kutsua käymiseksi?

Aloitin vihannesosastolta. Kävin ensin silittelemässä avokadoja. Niiden ruma ankanpoikamainen olemus koskettaa aina: Roisi ulkonäkö, mutta sisällä huumaavan kauniin vihreä, pehmeä hedelmäliha sekä täydellisen sileä kivi. Parsat hymyilivät minulle vienosti kainoine nuppuineen. Nostelin ne mitä hellimmin kärryyn, nuput napsahtelevat poikki niin herkästi. Tomaattien viileä pinta ilahduttaa joka kerta. Luomutomaatit hymyilevät vieläkin punaisimmin ja makeimmin huulin. Ne kuiskivat siirtymään mitä pikinmiten juustotiskille vuohenjuustojen luokse, mutta kesäkurpitsat, kevätsipulit ja ruccola kietovat minut pauloihinsa. Kauhukseni huomasin lähes unohtaneeni mehevästi rouskuvat paprikat, jotka keltaisina ja punaisina suikaleina näytävät ja maistuvat täydelliseltä näkkileivän päällä.

Suuntaan teehyllylle. Tuijottelen huumautuneena pusseja ja kuvittelen itseni keittämässä höyryävää pannullista sielua hellivää juomaa joka ikisestä pussista. Katson, kuinka joku nappaa hyllystä pussiliptonit ja melkein avaan suuni sanoakseni eieiei. Katson hymy huulilla ylärivin vihreitä pusseja ja ajattelen ihmisiä, jotka eivät koskaan melankolisina juo täydellistä vihreää teetä ja ymmärrä, että maailmassa on paljon hyvää.

Rullaan kärryjen kanssa rauhassa hillohyllylle. Etsin kirsikkahilloa, koska ihmisen on välillä pakko saada kirsikkahilloa pehmeän juuston kanssa. Ajattelen sunnuntaiaamua, jolloin istutaan teekannu vieressä nojatuolissa ja tuumitaan, ottaisiko vielä kolmannen hillovoileivän.

Lopuksi tutkin pähkinähyllyllä joka ikisen sortin ja pohdin niiden sopivuutta aamujogurttirahkan mausteeksi. Sen lisäksi tuumailen välipalapähkinöiden parhaita ominaisuuksia sekä lauantaioluen ja pähkinöiden liittoa.

Suhtaudun intohimoisesti myös kalaan ja juustoihin. Näissä ei kuitenkaan ruokakauppojen Ferrari pärjää. Oman kylän lähiruokatorin vuohenjuusto ja kalamyyjän täydelliset ahvenfileet ja kylmäsavulohet saavat ihmisen ymmärtämään, kuinka mahtavaa elämä oikeasti on.

Elämä on tolkuttoman lyhyt ja täynnä tolkuttoman hyvää ruokaa. Haahuilu ja nauttiminen on pakollista.

Möykky

Möykky painaa sydämen alla. Se kiristää kurkusta ja saa itkun poukkoilemaan päästä varpaisiin. Se painaa sielua ryttyyn ja sulkee ilon komeroon.

Möykky tulee siitä, kun on täysin neuvoton. On hetkiä, jolloin tuijottaa itseään hämmästyneenä löytämättä yhtäkään järkevää vastausta. Hetkiä, jolloin mursertuu, sen alle, ettei pysty yhtään enempään. Hetkiä, jolloin miettii, miten ihmeessä tähän tultiin. Miksi minulle annettiin lapsi? Missä on käyttöohjeet koko elämään?

Möykky tulee siitä, kun yrittää olla urhea. Kun pinnistelee itsensä äärimmilleen. Koittaa järkkymättömän vakaasti kääntyä oikeista risteyksistä, näyttää varmalta päätöksissään, katse tiukasti horisontissa, vaikka pelottaa kaikki tuntematon edessä ja itku kuristaa niin, etä sattuu.

Möykky tulee siitä, kun on vaikea kestää yhtäkään ihmistä ympärillään. Kun suu suoltaa vääriä sanoja rakkaille ihmisille. Kun on pakko marssia pois, vetää verho eteen. Ilmoitettava, että tämä ihminen ei ole käytettävissä.

Möykky tulee siitä, kun ajattelee asioita, jotka jätti sanomatta tärkeälle ihmiselle. Mennyt on mennyttä, mutta ei kuitenkaan ole. Pää käy keskustelua itsensä kanssa kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneista asioista, kävelyttää itseään hautausmaalla ja pälpättää. Asettelee kukkia millin tarkkuudella paikoilleen.

Möykky tulee siitä, kun tajuaa, että sisällä on edelleen möykky. Vaikka makaa pimeässä peiton alla tai juoksee minkä jaloistaan pääsee metsässä, se on siellä.

Rakas paikka

On paikka, jossa sielu on ihan paikallaan, mutta kuitenkin pilvissä. Se istuu jokaisella rannan kivellä ja lopettaa juoksemisen maailman asioissa, mutta lentää samalla pilvien kanssa järven yllä ja laittaa kaiken paikoilleen. Jokaisen saaren ja puun, jokaisen murheen ja haaveen.

Talven jälkeen vetää hämmästyneenä sisään sen tuoksua, kuljettaa sormiaan sen esineissä ja huonekaluissa. Nukkuu lähes humaltuneena sen hieman kosteiden lakanoiden turvallisessa tuoksusta. Tutkii ruokakaapista löytyviä vettyneitä hapankorppuja myhähdellen edellisen kesän muistoille. Setvii kaapista löytyviä lapsille pieneksi jääneitä vaatteita hieman surumielisyyttä sydämessä.

Vain mökillä tiskataan astioita ja kuunnellaan samalla Sir Elwoodin Hiljaisia Värejä tai Frank Sinatraa. Vain mökillä keitetään hellyydellä vettä, jotta saadaan iho pestyksi. Vain mökillä ajetaan polkupyörävanhuksella arvokkaasti hissun kissun linnun laulua kuunnellen. Vain mökillä levitetään kaikki pihapelit riviin ja jätetään ne siihen päiviksi, jotta voidaan jatkaa juuri silloin kuin huvittaa.

Vain mökillä pestään hampaat pihalla ja keksitään mahdollisimman erikoinen paikka sylkäistä hammastahna maahan.

Ihan hurjaa onnea on se, kun keväisellä juoksulenkillä perhoset kaikissa väreissä liihottelevat lentoon pehmeältä hiekkatieltä. Tai kun istuu rantakivellä ja pesee perunoita auringon kimallellessa järven pinnalla. Tai kun kesäaamuna makaa silmät suljettuna riippukeinussa, eikä kuule mitään. Tai kun pehmeissä saunan löylyissä tajuaa kirkkaasti, että jokainen haave on selkeä ja mahdollinen.

Vaikka levoton sielu vaatii juoksemaan ympäri maailmaa ja näkemään kaiken, koko maailma on lämpimänä kesäyönä mökin kuistin rappusilla, kun aurinko värjää taivaanrantaa ja kaulushaikara puhaltaa pullon haikeasti.

Maailmassa on niin paljon jonnin joutavaa.

”Eniten perheitä kerännyt on voittaja.”

Nyt on kuulkaas niin, että mie olen löytänyt itseni pelikorteista. Ei siis mistään tavallisista pelikorteista, vaikka kuningattaren, sotilaan ja ehkä ässänkin itsestäni löydän, vaan Hullunkurisista perheistä.

Lasse Pilleri: ”Lasse Pillerin vatsavaivat lääkerasian ääreen saivat.” Olen jonkin sortin asiantuntija lääkkeiden pyörittelyssä.Tästä talosta löytyy kaksi täyttä kaappia lääkkeille. Kannan pahvilaatikoissa tavaraa apteekista ulos. Ihmettelen jatkuvasti, mikseivät lähiapteekin työntekijät kumarra minua punaisen maton kanssa, kun astun ovesta sisään. Luulen, että tyttäreni mahdollistaa muutaman proviisorin palkanmaksun. Lääkeiden lisäksi minua ja Lassea yhdistää vatsavaivat. Illalla, kun mie meen pitkälleen ja olen ihan hiljaa, vatsani juttelee minulle.

Kalle Kinkku: ”Kalle Kinkkua hiukan väsyttää, kun tavaran kuljetus hälle jää.” Kinkku ei kyllä ole ihan minua (lähiluomuna joskus), mutta Kallen umpiväsynyt irvistys ja valtavat kantamukset ovat. Kallen laatikosta kurkkaavasta söpöstä pussusta tulevat mieleen pienet lapset. Niitä tuli joskus kanneltua, molemmissa kainaloissa. Voi, sitä on ikävä! (Tai no ei niitä hartia- ja selkäkipuja kyllä.)

Jaakko Tulppaani: ”Jaakko Tulppaani kastaa kukkia, käyttää kesäisin nilkkasukkia.” Hyvä Jaakko, sinä osaat hoitaa kukkia. Minä en. Mutta kastelen niitä. Liikaa nimittäin. Ja sitten ne kärsivät kaamean hukkumiskuoleman. Nilkkasukkia en käytä, kesällä mennään paljasjaloin.

Rouva Paletti: ”Rouva Paletti maalaa vaan kasvojaan. Niihin tarvitsee värejään, rasvojaan.” Rouva Paletin naama näyttää ryppyiseltä ja sääret ovat väärät. Lisäksi yhteneväisyyttä löytyy tältä maalailupuolelta. En kyllä osaa meikata, mutta maalata tauluja vielä vähemmän. Rasvoja löytyy, varsinkin huulirasvoja.

Kirsti Kiri: ”Kirsti Kiri -hän suunnistaa vain keralla toisten reippailijain.” Haluaisin ihan oikeasti suunnistaa, siis metsässä, kartan kanssa. Tällä hetkellä suunnistan kuitenkin elämän metsässä, päivästä toiseen, paikasta toiseen, tilanteesta toiseen, ongelmasta toiseen, onnen hetkestä toiseen. Välillä reitin valinta on hyvä, välillä huonompi, välillä ollaan täysin kartan ulkopuolella. Ja suot ja vaikeakulkuiset metsät - ne ovat niin tuttuja myös.

Yksi hullunkurisista perheistä löi minut kuitenkin ällikällä: Perhe Pulla. ”Rouva Pulla on työssä tässä: pullanpaistossa tärkeässä.” ”Ville Pulla -hän sitten vasta kovasti pitää makeasta” ”Kerttu Pullalta huolet jäivät, pullaa haukkaa hän kaiket päivät.” Käsittämättömät kolme Pullaa minussa.

Voitinks mie?

Isoja hetkiä

On hetkiä, jolloin tuntee pakahtuvansa siihen, että on olemassa. Hetkiä, jolloin on yhtä aika suuri ja pieni. Pikkuruinen hippunen tässä maailmankaikkeudessa, mutta kuitenkin vahva ja tärkeä. Ne hetket suhahtavat kuin moottoritietä ohitse, mutta ne tajuaa kristallin kirkkaina. Ja välillä, kun hetki on siinä, toivoo, että joku muukin saisi kokea sen. Tai että joku kertoisi tunteneensa jotakin samaa. Niitä miettii ja ikävöi joskus, mutta välillä niitä ei saa mieleensä millään. Ehkä nyt useammin, kun niitä kirjoitetaan tähän:

Se hetki, kun yöllä herää ja näkee täysikuun mollottavan ikkunasta pilvettömällä taivaalla. Kuu on valtava ja kirkas, lähellä, mutta kaukana. Meidän välissä on avaruus, joka on käsittämättömän suuri ja minä olen osa siitä.

Se hetki, kun ikävöi jotain, mutta ei tiedä mitä. Ehkä kaikkea, mitä on menettänyt tai mitä ei voi saada. Tai sitten jotain, mistä ei edes tiedä mitään.

Se hetki, kun tajuaa, että kevät voittaa talven. Että jokaisen vuodenajan jälkeen tulee aina seuraava. Että vaikka päässä myllertää ja tapahtuisi mitä, kevät tulee aina loppujen lopuksi.

Se hetki, kun kainalossa on valtavan rakas ihminen, eikä muista mitään muuta. Ei yhtä ainoaa murhetta, eikä edes sitä, mitä piti tehdä seuraavaksi. Juuri ja juuri oman nimensä.

Kuka muistaa, mitä muita niitä on?

Isopieni

Meillä asuu tyttö, jonka silmistä näkee, etä jotain on tapahtumassa. Sen silmissä sähähtää, kun puhutaan säännöistä. Sen silmistä näkee, että ajatuksissa on ihan uudenlaisia asioita. Itsenäistymistä. Isoja unelmia. Maailman kokoisia juttuja.

Meillä asuu tyttö, joka laittaa oven kiinni perässään. Oven kiinni, kun menee tekemään läksyjä. Oven kiinni, kun kaveri tulee kylään. Oven kiinni, kun on eri mieltä asioista.

Meillä asuu tyttö, joka tankkaa rakkautta. Se halailee ja laittaa pään olkapäälle. Se hymyilee onnellisena, kun perhe on illalla yhdessä. Se haluaa kunnon iltasuukon.

Meillä asuu tyttö, joka on useamman kerran päivässä sitä mieltä, että asiat ovat aivan pielessä. Ei ole omaa hevosta. Koulu ei ala yhdeksältä. Pikkusisko tuijottaa. Läksyt ovat idioottimaisia. Kaikilla muilla on oma tietokone.

Meillä asuu tyttö, joka ei tiedä, onko iso vai pieni. Se ei halua olla pieni, eikä ihan isokaan. Tyttö, joka ihmettelee välillä, mitä hänessä tapahtuu. Tyttö, jolla olisi jo kiire maailmaan, kavereiden kanssa etsimään ihan omaa tietä. Tyttö, joka käpertyy isän kainaloon, eikä halua pahoittaa äidin mieltä.

Meillä asuu tyttö, joka saa äidin rakkauden syöksymään tunteesta toiseen. Palan kurkkuun nostavasta onnesta hämmennyksen kautta ympäri seiniä pärskähtelevään ärtymykseen. Tyttö, joka saa muistelemaan itseään 12-vuotiaana Duran Duran -leikekirja kädessä, ensimmäistä kertaa rakastuen ja ihmetellen, mitä onkaan edessä. Pienenä, mutta ihan kohta vähän isompana.

Meillä asuu tyttö, joka on aloittamassa oman matkansa. Huimaa. Vähän itkettää. Jännittää. Ihan mahtavaa.

Eksoottinen maanantai

Tulipas koettua jotain todella eksoottista. Käytiin miehen kanssa kahdestaan ruokakaupassa.

Ollaan me joskus käyty. Vuotta en kyllä muista. Joskus 90-luvun puolivälissä käytiin ainakin Lappeenrannassa ostamassa jauhelihaa lähikaupasta. Nyt hymyilyttää se kodinlaittamisvimma, mikä silloin oli. Pienessä yksiökopperossa kahdestaan oli ihan luksusta. Me ei keksitty muuta ruokaa kuin makaroonilaatikko. Ei vaan siis oikeesti keksitty, mitä muita ruokia maailmassa on.

Tämä ruokakauppareissu oli ihan ex tempore -hulluttelu.

--Lähen käymään kaupassa.

--Lähetäänkö yhdessä?

--Mitäh?

--Lähdetäänkö yhdessä käymään ruokakaupassa?

(Tuijotusta)

--Lapset! Me lähdetään isin kanssa yhdessä käymään kaupassa!

--Mitäh?

Siinä sitä sitten tepasteeltiin, ihan pirteää vauhtia.

--Mitäs me nyt tänne suuntaan mennään?

--Aattelin, että käydään samalla kirjastossa.

--Mut siis meidänhän piti mennä vaan kauppaan.

--Kun nyt kerran hullutellaan, niin hullutellaan kunnolla.

--Tää on jo liiottelua.

--Voitasko lähteä jo sinne kauppaan?

--Oota nyt vähän.

--Piti käydä kirjastossa, ei jäädä olemaan kirjastoon. Alunperin, kun piti käydä vaan ruokakaupassa.

Ruokakaupassa pasmat olivatkin sitten aivan sekaisin. Unohdin heti kärryn kaapattuani, mitä piti ostaa ja tuijotin vain saman aikaisesti lumoutuneena ja hämmentyneenä, kuinka mies punnitsi kukkakaalia ja luki kalaöljykapseleiden tuoteselostuksia. Välillä löysin itseni posottamassa kohti kassoja, kunnes muistin, että tässähän oltiin nyt ihan pariskuntana liikenteessä. Että hiivatti, kun pitää odotella ja missä hyllyvälissä se nyt on.

--Purat sie kassin, mie etin ne luistimet.

--Jäi sitte ne perunatkin ostamatta.

--No tuli ainakin vähän ulkoiltua.

1:7 000 000 000

On päiviä, jolloin ei voi ajatella pyykkivuorta, jauhelihakastiketta, hammaslangan käyttöä tai vessan pöntön harjan puhdistamista. On pakko ajatella jotakin suurempaa.

Jossakin pienet pojat kulkevat munkkikaavuissa. Jossakin naiset venyttävät huuliaan ja korvalehtiään ollakseen kauniita. Jossakin asutaan niin syrjässä, että ainoa kulkuväline sinne on omat jalat. Jossakin juhlitaan joulua hiekkarannalla grillaillen. Jossakin syödään koppakuoriaisia elokuvissa popkornin sijaan. Jossakin surffataan hiekkadyyneillä. Jossakin ollaan niin köyhiä, että lapset kuolevat nälkään. Jossakin ei ole koskaan nähty vessanpönttöjä. Jossakin juhlitaan päivätolkulla kaduilla vaan sen takia, että elämä on mahtavaa. Jossakin pojat ovat arvokkaampia kuin tytöt. Jossakin on niin rikkaita ihmisiä, että he eivät enää keksi, mitä rahoillaan tekisivät. Jossakin on ihmisiä, jotka jättävät kaiken omaisuutensa. Jossakin pienet lapset kantavat aseita. Jossakin koko perhe nukkuu, syö ja elää kylpyhuoneen kokoisessa huoneessa.

Seitsemän miljardia ihmistä nauraa, suree, rakastaa, kävelee, nukkuu, on olemassa. Synnytään ja kuollaan. Eletään siinä välissä. Jätetään jälkiä ja unohdutaan. Mietitään, miksi tai annetaan vaan mennä. Että minä olen juuri minä on pökerryttävän häkellyttävä juttu.

Kympin liinavaatekaappi

Siisti liinavaatekaappi edustaa kaikkea sitä, mitä minä en kodinhoidollisena persoonana ole. Muistan teini-ikäisenä ajatelleeni päässä myrskytessä äidin liinavaatekaapin edessä, että tuosta viuh viuh laitan koko millin tarkan järjestyksen sekaisin. Äiti kävi ulkorakennuksessa mankeloimassa lakanat ja pyyhkeet. Kaikki oli täydellisen sileää, hyvän tuoksuista, puhdasta ja rullalla.

Tässäkin talossa on muutaman vuoden päästä teini-ikäisiä, mutta eivätpä ne ainakaan liinavaatekaapin edessä seisoskele. Tai ehkä seisoskelevatkin, jos näyttävät kavereilleen, kuinka säälittäviä vanhemmat voivat joissakin asioissa olla. Ensinnäkään ei ole mankelia. Ei ole silitysrautaakaan kuin Hama-helmien silitykseen. Meillä vedetään lakanat kilpailemalla, kumpi vetäjistä pysyy horjahtamatta. Tulos on mytty, joka heitetään kaappiin. Siis kun se on ensin pyörinyt viitisen päivää olohuoneessa.

Toisekseen liinavaatekaapissamme on kaikki universumin värit. Siis yksi kappale jokaista väriä. Lakanat ovat samaa väriä kaupassa, mutta kotona niiden värieron erottaa pimeässäkin. Pyyhkeet ovat keräilyeriä anopilta ja arpajaisista ja alennuskoreista ja muista ei suunnitelluista paikoista. Olen kuullut, että jollakin on värien mukaan järjesteltyjä kaappeja. Mitäh?

Kolmannekseen liinavaatekaapin sisällys on ajalta ennen naimisiinmenoa eli vuodelta miekka ja kirves. Yritin ehdottaa eräiden pussilakanoiden leikkaamista räteiksi, koska ne ovat repeytyneet, enkä enää muista, minkä väriset ne olivat alunperin. Mieheni rakentava idea oli siirtää ne vieraslakanoiksi. Vieraat kun nukkuvat kuulema tyytyväisinä missä vaan vermeissä. Että siinä meni nekin vähäiset yövieraat.

Liinavaatekaappi on sielun peili. Se on sukupolvien ero. Se on rasittava muistutus kotitöistä, vessanpesusta ja lakanoiden vaihdosta, pyykkien pesusta ja lajittelusta. Se on myös mahdollisuus antaa itselleen anteeksi. Huonoina päivinä kurkkaan liinavaatekaappiin ja manaan, kuinka hemmetin huono olen kotihommissakin. Hyvinä päivinä avaan liinavaatekaapin ja totean, ettei kukaan ole täydellinen.

%!!+****&@przzzzktspö!!!

Voi jössös ottaa päähän, kun Prismassa otan aina sellaset kärrit, jotka pyörii ympyrää, eivätkä vahingossakaan mene sinne suuntaan kuin haluaisi. Ja sen uuden pysäköintitalon ajosuunnat ovat saaneet mut keksimään jo useita uusia vivahtekkaita kirosanoja. Ja miksi mie nyt yleensäkään menen johonkin Prismaan, kun siellä on kammottavaa väistellä ihmisiä maitohyllyllä. Ja juustohyllyllä. Ja pikkuhousunsuojahyllyllä.

Voi tsiisös Voottaa päähän, kun IKINÄ ei ole kaapissa sopivia rintsikoita. Eikä parillisia sukkia. Lasten vaatekappaleista nyt puhumattakaan. Niiden kaapeista löytyy aina helleasu ja kylpytakki. Kaikkia muita vaatekappaleita etsitään kissojen ja koirien kanssa Kiinasta saakka.

Voi ahteri ottaa päähän, kun mie en ikinä opi mitään. Koskaan ei ole ostoslistaa kaupassa. Aina joudun ottamaan muovikassin. Kahdeksankymmentäprosenttisesti olen aina nälkäisenä notkumassa herkkuhyllyjen edessä. Aikataulut mättävät aina. Ajoissa nukkumaan menemisestä en ole kuullutkaan. Viherkasvit kärsivät nääntymiskuoleman tässä hoitokodissa. Ja silloin kun mie jotain opin, kukaan ei ole näkemässä, jotta voisi tuulettaa. Tai edes hymyillä maireasti.

Voi hiivatti ottaa päähän, kun en mie en edelleenkään tajua tästä elämästä mitään. Että pysähtyminen on tärkeää. Että juuri minun on ajateltava, miten tämä pallo olisi parempi paikka. Että onni on mun päässä. Että huominen on vasta huomenna. Että kaikki on tässä.

Voi sen tuhannen saakelin takapuolen saastainen jätös.

2011

Tänä vuonna mie tankkaan muistoksi jokaisen hetken käsittämättömän lujaa vauhtia kasvavien murujen kainalossa. Aloitan tän maailman muuttamisen omasta keittiöstä. Hiihdän hissukseen hiljaisessa metsässä. Istun mökin rappusilla ja odotan Kalevi -siilin tuhinaa ja taaperrrusta. Teen toisenkin kerran hapankaali-inkiväärisamosoja. En päästä hetkeäkään toukokuun alun päivistä suhahtamaan ohi. Etsin kaupan, jossa myydään kardemumman sydämiä. Hiippailen kirjastossa ja hypistelen hyllyjen reunoja. Kirjoitan aina kun tuntuu siltä. Nukun itseni kirkassilmäiseksi ja pirteäksi. Muistan syödä D-vitamiinia. Kirjoitan vielä ikäni alkavaksi kolmosella. Tajuan, että nelosellakin alkava on ihan hyvä. Laulan Sing Starin karaoken biisejä niin, että osaan ainakin kymmenen laulun sanat kunnolla. Juoksen metsässä niin, että sydän pakahtuu. Istun metsässä niin, että sydän pakahtuu. Olen ainakin kerran ärjymättä, kun ärjytyttää. Hymyilen niin, että joku tulee onnelliseksi. Tajuan pari kertaa enemmän, että ei tässä ole mitään hätää.

(Toi nukkumishomma ei onnistu.)

(Ja epäilen kyllä vahvasti SingStar -juttuakin, kun pää on suhteellisen hömelö.)