lauantai 26. joulukuuta 2015

Joulu


Joulu alkaa siitä, kun töissä on ruvettava ajattelemaan sitä. Kotona se alkaa sitten, kun lasten puheet kavereiden täydessä joulutällingissä olevista kodeista alkaa. Että milloinkas meillä. No joo joo. Pientä ärtymystä nostattaa se, että perheemme koristelut eivät koskaan ole lasteni mielestä riittävän hienot. Yleensä koristelujen laimeus tuo myös esille sen seikan, että koko talomme ja elämämme ei ole kummoista.

 

Koitan viritellä rakentavaa keskustelua jouluruuista. Että jos ei olisikaan niitä perinteisiä kinkkuja ja laatikoita. Perhe tuijottaa minua suu auki. Lapset tyrmäävät ehdotuksen heti täysin. Mies on miettivinään ja tyrmää sen sitten täysin. Ilmoitan marttyyrimaisesti irtisanoutuvani kaikkien jouluruokien valmistamisesta, koska mielipiteitäni ei kuunnella. Juu, ne sanovat, me hoidetaan. Mitä tässä talossa pitää naisen tehdä, että saa huomiota!?

 

Joululaulut kuuntelen jo reilusti ennen aattoa. Glögiä juon jo lokakuussa. Jouluviikolla olen jo kurkkua myöten täynnä kumpaakin. Lahjoissa olen hyvä. Siis oikeasti. Voisin perustaa firman talenttiini perustuen. Mieheni shoppailee kerran vuodessa. Se on söpöä, mutta ymmärrätte varmasti, ettei talenttia kehitetä kyseisellä harjoittelutendenssillä. Lapseni ovat lajahommeleissa kolmea sorttia: 1) tuhlaan kaikki rahani lahjoihin, 2) mikään ei kelpaa minulle kun etsin lahjoja ja 3) lahjojen ostaminen on pahin painajaiseni. Annoin triolle 56 minuuttia ostosaikaa kauppakeskuksessa. En suosittele kokeilemaan.

 

 

Aatto. Herään kinkun tuoksuun. Inhoan sitä. Yritän kuitenkin iloita muun perheen riemastuneista kiljaisuista, kun he asettelevat viipaleita sinapin kera ruisleipäsiivuille. Neljän litran riisipuuron keittäminen alkaa. Tuskin mikään saa tässä perheessä yhtä paljon hellyyttä kuin aattopuuro. Sitä ei jätetä hetkeksikään ilman lepertelyä ja hämmentämistä kokonaiseen tuntiin. Perhe puurolla. Ihana hetki. Heti kun varmistuu, että puuro riittää (ensi vuonna keitettävä viisi litraa). Osa perheestä lähtee, perusperhe jää. Lasten riehuminen ja nahistelu alkaa tässä vaiheessa. Ikä ei vaikuta asiaan millään tavalla. Todennäköisesti juoksevat toisiaan takaa jouluaattona vielä kahdenkymmenen vuodenkin päästä. Saunaan mennään marssijärjestyksessä pojat ja tytöt, jotta pojat voivat tulla laittamaan ruokaa, koska tyttöjen on näperreltävä naamarasvojen yms. kanssa. Kylppärissä on oltava tunnelmavalaistus eli yksi tuikkukynttilä. Ruokailu. Tajuton määrä kupposia ja lautasia kannetaan pöytään. Kommentoidaan porkkana/lanttu/perunalaatikoita, jotka maistuvat hyvälle/pliisulle/oudolle/ei millekään, eikä muisteta taaskaan, millä ohjeella ne tehtiin, kun ne maistuivat hyvälle/pliisulle/oudolle/ei millekään. Tajuton määrä kupposia ja lautasia yritetään änkeä takaisin jääkaappiin. Huomataan, että sinne on jäänyt jotain, mitä piti olla tarjolla. Lasten riehuminen ja nahistelu yltyvät. Käsketään niiden etsiä lahjat. Ne ovat aina työhuoneessa. Kun lahjat on avattu, päätetään syödä jälkiruoka (aina sama karpalojäädyke). Se ei koskaan ole pehmennyt riittävästi, joten ensimmäisen palojen hakkaamiskierroksen jälkeen todetaan, että ei tätä vielä voi syödä. Aaton päätteeksi lapset halaavat isommin kuin ikinä. Sydän on hetken onnesta ja surumielisyydestä sekaisin.

 

Joulupäivät. Perhe on lähellä. Ääntä. Pelejä. Äidin täydellisiä joululeivonnaisia. Sienisalaattia, joka herkistää lähes itkemään. Yhdessä kaksivuotiaan kanssa soitettuja joululauluja. Iloa hetkestä ja toivetta, että arki jo tulisi.  

Sellainen se on. Joulu. 

 

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

(Ei lähellekään vielä) Itsenäinen


-          Miten sinä voisit olla itsenäinen?

-          Voisi olla tottelematta ja tehdä niin kuin itse haluaa.

-          Noo… Se ei ehkä ole ihan oikeanlaista itsenäisyyttä. Miten sinä voisit ilman uhmaa osoittaa, että olet itsenäinen ekaluokkalainen?

-          Voisi tehdä läksyt itsenäisesti.

-          Hyvä. Entä muuta?

-          ?

-          No vaikka liikuntatunnilla?

-          Voisi opetella laittamaan luistimet itse jalkaan.

-          Hyvä. Entä ruokailussa täällä koulussa?

-          Voisi olla kunnolla ilman sanomista.

-          Juuri niin. Sinä voit olla jo monessa asiassa itsenäinen, vaikka et ole aikuinen.

Tulin kotiin. Jokin ei jättänyt rauhaan. Miten niin aikuinen on itsenäisempi kuin lapsi? Miten minä osaan olla itsenäinen?

-          No hei, saat ajatella ja sanoa, mitä haluat, kunhan et loukkaa.

-          No joo joo, muta toihan koskee lastakin.

-          Nii mut mieti nyt jotain Pohjois-Koreaa. Onneksi et syntynyt sinne muottiin, josta ei pääse pois.

-          Ei, en aatellu nyt sellaista. Mietin mun pääni sisäistä elämää. Mua. Oonko just se mikä haluan olla vai annanko muiden vaikuttaa siihen, mitä ajattelen itsestäni? Teenkö just sitä, mitä haluan vai annanko muiden ohjailla sitä, mitä haluan?

-          No avot. Noissapa onkin miettimistä koko ihmiselon ajaksi. Löysitkö vastauksia? Edes rippeitä?

-          Pakko luottaa, että ikä tuo lisää viisautta… Mutta…

-          No?

-          Oikeestaan ei mua noi nyt eniten mietitytä tässä itsenäisyysasiassa, vaan se mihin mä perustan itseni.

-          Siis mitä?

-          Mä en pysty tällä hetkellä käsittelemään lasten itsenäistymishommaa aikuismaisen fiksusti. Yritän roikkua niissä rippeissä, mitä mulla otetta niihin on. Hipaisen poskia ohikulkeissani. Yritän arvailla, mitä niiden päässä liikkuu. Koitan ymmärtää tätä surumielisyyttä, joka täyttää hetkiä, mutta tunnen lähinnä raivoa itseäni kohtaan. Oonko mä oikeesti rakentanut itseäni lasteni kautta? Enkö mä pysty päästämään irti ihmisistä, jotka ehkä tulivat minusta, mutta ovat erillisiä ja itsenäisiä… Niin itsenäisiä! Mutta mä. Mä en siihen itsenäisyyteen pysty!

-          ---

-          ---

-          Apua. Että semmosta. Onnea vaan tohon.

-          Jep.