keskiviikko 31. elokuuta 2011

Paperitaivas


Rakkauteni kirjoihin on ylitsevuotavainen. Se läikähtää yli joka kerta, kun astun kirjastoon. Ihan mihin tahansa kirjastoon, mutta erityisesti tuttuun kotikylän kirjastoon. Tekisi mieli taputtaa ja huutaa hurraata, kun ovet aukeavat. Tässä sitä vaan tullaan ihmemaahan, ihan sallituissa olosuhteissa ja eikä maksakaan mitään. Tuhannet kirjat suorissa riveissä hyllyillä on huumaava näky joka kerta. Pyörryttää ajatella, että siitä vaan, ota, ihan mikä vaan. Että maailmassa on niin paljon tarinoita, niin hienoja sanoja, niin kauniita lauseita. Ihmisiä, jotka ovat ammatiltaan kirjailijoita, pyörittelevät tarinoita päässään ja kertovat niitä, koskettavat sanoilla muita. On pakko silitellä uutuuksia, availla kansia ja tuijotella kirjailijoiden kuvia, että tuon näköinen kirjoittaa ihan luvan kanssa. On pakko lainata tuo ja tuo ja tuo, koska ei voi jättää lainaamattakaan, hyllyyn pölyttymään pientä yksinäistä. Juuri tuossa kirjassa saattaa olla täydellisen hieno ajatus, lause, joka saa sielun hurmioon, tarina, joka kulkee mukana aina.

Välillä läikkyy yli. Siis aika pahasti. Erityisesti kirjaston poistomyynnissä. Maha on ilosta ja jännityksestä kipeä poistomyynnin alkamispäivän aamuna. Mukaan otetut kassit eivät koskaan riitä. Haistelen kirjojen sivuja, koska ne tuoksuvat arvokkaalle. Riehaannun vanhoista islannin kielen sanakirjoista (ei, en osaa islantia, enkä ole ajatellut opiskellakaan), noppapelikirjoista (saattaa meiltä joku noppa jostakin löytyä) ja Viettelijän käsikirjasta (voihan tuo joskus tulla tarpeeseen). Satu- ja runokirjat ovat aarteista suurimpia. Fanfaarit soivat päässäni, kun löydän runokokoelman tai itämaisia satuja. Fanfaarit pyrskähtävät ulos suustani, kun löydän kaikista rakkaimmat sarjakuvani. On huumaavaan viilettää kotiin 30 pelastetun kirjan kanssa. Tervetuloa vaan uuteen kotiin, viihdytte varmasti, vaikka ahdastahan täällä kyllä on. Enkä taida teitä kaikkia lukeakaan, rakastan vaan platonisemmin.

Jotain surumielistäkin tässä rakkaudessa on. Elämä ei riitä jokaisen kirjan kädessä pitämiseen, jokaisen tärkeän tarinan mutusteluun. Miten löydän kaikki ne, jotka odottavat hyllyissä juuri minua? Surumielisyys on lasipurkissa keittiön pöydällä. Se on täynnä lappusia kirjoista, jotka haluan löytää. Se on täynnä, eikä tyhjene.



torstai 25. elokuuta 2011

Elegia


Pyöräilen rannalle. Kivet loikkivat karkuun etupyörien alta. Jokin ei täsmää, jokin ei ole kunnossa, vaikka annan mennä täysillä, niin että hiukset hulmahtavat irti korvien takaa.

Rannalla veneet ovat paikoillaan. Katse etsii ihaninta puista kaunotarta. Se tuijottaa hiljaa laiturista. Jotenkin hylätyn näköisenä. Miten kehtaavat seisottaa tuollaista sulotarta, joka haroo aaltoja lempeästi, mutta itsevarmasti.

Rannan ainoa lintu on kärttyinen västäräkki. Se poukkoilee hermostuneesti kiveltä toiselle. Mikä hiivatti sitäkin vaivaa. Tällainen kotipiha, suloisesti soljuva joki ja havisevat haavat. Koittaisi nyt vaan iloita siitä, mitä on, eikä kurkotella tähtiä taivaalta.

Rannan penkki narahtaa iloisesti, kun istahdan sen hieman epämukavaan syliin. Taisi odottaa enemmän kuitenkin. Sitä suutelevaa paria, joka hehkuu loputonta kaipausta toisen kosketukseen. Tai sitä vanhaa herraa, joka asettelee lempeästi kävelukeppinsä nojaamaan penkin reunaan, kaivaakseen taskustaan nenäliinan otsan pyyhkimiseen. Tai sitä pientä tyttöä, joka kiertää penkin reunoja pysähtyen tutkimaan karheampaa päätyä. Äh, minusta ei taida olla ilahduttajaksi.

Paluumatkalla varis seisoo eksyneen näköisenä keskellä peltoa, jonka vihreydestä on vaikea enää muistaa mitään. Vanha varis, raihnaisine siipineen. Missä joutsenet ovat? Myökkyinen kinttupolku renkaiden alla jumputtaa pönttöä sävelmää sydämessä.

Kesän viimeinen päivä on pian ohitse.