Viisaus

Maailman viisaus hämmästyttää minua. Harvoin sitä miettii, mutta joskus on pakko. Muuten eivät hetket asetu paikoilleen, vaan poukkoilevat kallon laidalta toiselle.  

”Mulla on suuri suru, mutta opettelen elämään sen kanssa.”

”Olen tyytyväinen siihen, mitä mulla on.”

”Mutta hei, nyt on kaikki hyvin.”

”Useimmiten mä pulppuilen ilosta.”

Typertyneenä mutustelen noita lauseita, melkein itkettää. Mikä lahja, että ympärillä on noin viisaita ihmisiä noin viisaine sanoineen. Minä vasta opettelen. Enkä ehkä opi. Ikinä.

”Saat anteeksi.”

”Teen sulle kupposen teetä.”

”Hyvä, riittää.”

”Nukutaanpas nyt ensin.”

”Kömmi mun viereen.”

”Nuku säkin äiti tosi hyvin.”

Tuollaiset lauseet vilahtelevat ohi tiistaisin ja torstaisin, kun maito on taas loppu ja pyykkivuori valtaa puolet sohvasta. Nehän ovat suuria, ihan järkäleitä. Tuhat kertaa enemmän kuin pusipusirakkauslaulujen riimit. Sata kertaa enemmän kuin onnellisuusoppaiden kilisevät lauseet. Niin lähellä elämän tarkoitusta.

Ehkä opinkin.

Huulet

Huulet ovat korostunut ruumiinosa elämässäni. Jos mietin, mistä ulkonäöllisestä seikasta pidän itsessäni, en suinkaan valitse huulia. Ehkä silmistä. Tai sormistani. Jos taas mietin, mistä ulkonäöllisestä seikasta en pidä itsessäni, en myöskään valitse huulia. Ehkä jaloista. En kiinnitä huuliin mitenkään erityisemmin huomiota muissa ihmisissä. No, parasta selventää hieman.

1)Olen riippuvainen huulirasvasta. Siis todella tolkuttoman riippuvainen. Jos huomaan, että huulirasva ei ole mukana, sekoan. En pysty ajattelemaan muuta kuin sitä, että huulirasva ei ole mukana. Nuoleskelen ja näprään huuliani koko ajan niin, että ne kuivuvat ja sitten minulla todella onkin ongelma: Ei huulirasvaa ja kuivat huulet.

2) Suutelu on yleensä yliarvostettua. Pidän suutelusta vain, kun vastassa on todella hyvä vastus. Muuten touhu en melko naurettavaa. (Tarvitseeko tässä mainita, että en ole itse häävi suutelija?)

3) Puhun liikaa. Huuleni siis erkanevat liian usein toisistaan muodostaakseen sanoja. Mieheni mielestä myös mumisen. Ei pidä paikkaansa. Tai no pitää se, mutta se on älykköjen tapa jäsentää maailmaan.

4) Olen juuri opetellut hieman meikkaamaan. (Ajattelin, että nyt voisi olla sen aika, kun huomasin, että tyttärenikin osaa jo. Siis paremmin kun minä. Yhden illan harjoittelun jälkeen.) Huulia en kuitenkaan opi meikkaamaan ikinä. Onko oikeasti olemassa huulipunaa, joka pysyy? Miten se rajaus tehdään? Sehän on mahdotonta saada osumaan kohdilleen!)

5) Koska hammasrivistöni ovat aivan eri paria, huuleni ovat jatkuvasti raollaan.

6) Nyt kun tarkemmin mietin, olen pakkomielteinen huulieni suhteen. Minun on pakko rasvata ne joka ilta juuri ennen nukahtamista. Ehkä pelkään, että unohdan unessa huulirasvan kotiin.

7) Jäin miettimään tuota suutelujuttua.

Synkkä

Kaikki on väärin ja yhdentekevää. Sanat valuvat läpi kuin tukkeutuneesta viemäristä. Kevät ei kohise vielä yhtään. Tee ei ole riittävän vahvaa, vaikka puolituntia hauduttaisi. Punainen on haalea, eikä vihreä rauhoita yhtään. Musiikki on turhanpäiväistä, enkä muista kirjoittaneeni koskaan mitään tärkeää.

Ihan sama mitä lehdissä kirjoittavat. Ihan sama mistä sotivat. Ihan sama mitä tuolla pöydässä nauravat.

Olkaa hiljaa, menkää pois, antakaa mun olla, nyt ei mitään.

Minun lapsellani on murhe.

Miinus 245 pistettä

Jaahas. Taas yksi peruspäivä takana. Tsekataanpa pisteet:

Kello 4.00 painajaisesta kauhistuneena huutavalle lapelle: ”Siis herätitkö sä mut tän takia?!.” (miinus 50 pistettä)

Kello 6.00 miehelle: ”TAAS sitten valvoin puoli yötä lapsen takia. Siis MIE taas valvoin puoli yötä lapsen takia.” (miinus 20 pistettä)

Kello 7.00 lapselle: ”Herätys!”

Kello 7.05 lapselle: ”HERÄTYS!”

Kello 7.10 lapselle: ”EI OO TODELLISTA. NYT JUMANKAUTA HERÄTYS!” (miinus 15 pistettä)

Kello 7.40 lapselle, kun se selitti onnesta ymmyrkäisenä tulevan päivän huumaavan hienoja tapahtumia: ”Ne on ne siivoushommat sitte hoidettava.” (miinus 50 pistettä)

Kello 8.30 oppilaalle: ”Ei.”

Kello 8.50 oppilaalle: ”Ei käy.”

Kello 9.00 oppilaalle: ”Ei, älä edes yritä.”

Kello 9.15 oppilaalle: ”Todellakaan ei.” (miinus 20 pistettä)

Kello 16.15 lapselle: ”Kaadoit sitten sen maidon. Alahan kiireesti siivota, ennen kuin se valuu pöytälevyjen väliin ja homehduttaa koko pöydän.” (miinus 15 pistettä)

Kello 17.00 lapselle: ”Miten niin et löydä sun treenikamojasi? USKOMATONTA, että sulla on TAAS hukassa KAIKKI kamat. Viiden minuutin päästä on lähtö, olet valmis tai et.” (miinus 30 pistettä)

Kello 21.00 lapsille: ”Nukkumaan!”

Kello 21.15 lapsille: ”NUKKUMAAN!”

Kello 21.30 lapsille: ”EI OO TODELLISTA. NYT JUMANKAUTA NUKKUMAAN!” (miinus 15 pistettä)

kello 23.00 Miehelle: ”No en siis tod jaksa rapsuttaa sua yhtään. Tää on ollut NIIN rankka päivä. (miinus 30 pistettä)

Miinus 245. (Haittaaks se?)

Mieheni on suklaakonvehtirasia

Tapasimme mieheni kanssa 19 vuotta sitten. Siis silloin, kun ei vielä ollut kännyköitä eikä internettiä ja oli muodikasta pukeutua neonvärisiin vaatteisiin. Eli kivikaudella.

Mistään ”taivaat aukenivat ja näin edessäni seitsemän tähdenlentoa samanaikaisesti”-kokemuksesta ei voi puhua. Minulla oli noin neljä miesviritelmää noihin aikoihin. Tai siis poikaviritelmää, 20-vuotiaista ei voi oikein puhua miehinä. Mutta tästä älkää mainitko miehelleni, muuten kiistelemme jälleen illan siitä, kumpi valloitti kumman.

Mieheni oli tuolloin teekkari ja kaikkihan tietävät, että teekkarit ovat hölmöilyn kuninkaita. Hän sai minut nauramaan, koko ajan. Esimerkiksi silloin, kun hän sisusti boksiaan liikennemerkeillä. Tai silloin, kun hän soitti neljältä aamuyöllä ovikelloa, kun oli ensin ajanut kolme tuntia luokseni, kun ei ollut muutakaan. Oi oi, romanttista. Kyllä hän naurattaa minua vieläkin, erityisesti hölmöillä tanssi- ja lauluesityksillään. Niin ja onko kellään muulla miestä, joka kuulee kaikki laulunsanat väärin?

Komeakin hän on. Tuolloin parikymmentä vuotta sitten hän oli salskean lihaksikas pesäpalloilija, jonka perässä juoksivat jos jonninmoiset tytöt. Salskea hän on edelleen, tytöistä en tiedä. Silmien on ainakin oltava keskimääräistä kauniimmat. Muuten olisin valinnut jonkun muun niistä kolmesta vuonna 1992.

Mieheni on käsittämättömän matemaattinen. Hän on loogisuuden ruumiillistuma, joka rullaa lukuja päässään kuin laskukone. Ongelmanratkaisutehtäviä hän on ratkaissut kahdeksan sillä välin, kun minä alan päästä vauhtiin ensimmäisen kanssa kysymällä itseltäni ”mitä tässä kysytään ja mitä jo tiedän”. Rahojen kanssa hän on superia. Se on samanaikaisesti äärettömän seksikästä ja raivostuttavaa. Meillä ei ole rahaa, hän selvittää, mikä on tilanne ja humps, sitten sitä onkin. Wow, polvet veteläksi. Minulla on rahaa, minä ostan farkut. Hänellä on rahaa, hän ei osta farkkuja. Arg arg, minulla niitä on, hänellä ei tod.

Miehelläni on huumaava keskittymiskyky. Hän tekee helposti pari tuntia palapeliä paikallaan istuen. Sen on pakko olla maailmanluokan tulos. Minulla juoksee pää tunnissa jo kolme kertaa maailman ympäri. Ehkä raivostuttavan hyvät unenlahjatkin ovat keskittymistä. Kun tolkuttomalla työllä saan hänet yöllä hereille, hän on ulkoplaneetalta: Puhuu sekoja ja tuijottaa kaukaisuuteen. Ei ole ihan yksi eikä kaksikaan yötä, kun olen keikkunut hulluuden partaalla lasten kanssa hereillä, koittanut saada jotain irti sekopäisiä hölpöttävästä miehestäni ja ajatellut, että tästä koko perheestä on saatava avioero.

Joskus haaveilen romanttisesta miehestä. Siis yllättäviä lahjoja, kynttiläillallisia, ruusun terälehtiä sängyssä ja sen semmoista. Mutta siis on kai hän romanttinen. Joskus hän huomaa, kun olen käynyt kampaajalla, ja tunkee hän välillä päätä tyynyllenikin. Niin ja osti se seurustelun alussa jääkaappiin Hyla-maitoa, kun muisti, että minulla on laktoosi-intorelanssi (ei tosin ole). Ainiin ja olihan se yksi Sri Lankan matka. Wow.

On hurjaa ja hämmentävääkin, että tuo mies on vielä tuossa. Että se kestää tätä viuhtovaa naista, jolla on aika usein liian isoja ajatuksia, levoton sielu, jatkuva hartiahierontatarve ja hankalan lyhyt pinna. Mieheni on kuin Pandan suklaakonvehtirasia. Mitään yllätyksiä ei enää tule, eikä valikoima vaihdu. Mutta hitsin hyviä konvehtejahan siinä rasiassa on. Paitsi ne toffeejutut, ne on liian makeita. Eikä ne muutkaan aina maistu. Välillä maistuisi pähkinäsekoitus. Vaan sitä nyt harvemmin kaapista löytyy.

Ja siis loppujen lopuksi, konvehtejahan nyt voi syödä aina.

En siivoa enää ikinä (ja ikinä loppuu ensi viikolla)

En ole oikein ehtinyt kirjoitella. On nimittäin pitänyt siivota.

Siivoaminen on käsittämättömän turhauttavaa. Heikki Salo on kiteyttänyt tämän upeasti kappaleessa 506 ikkunaa. ”Kun ruudun viimeisen valmiiksi saan, alusta täytyy mun taas aloittaa.” Paitsi, että minä en saa edes valmiiksi. Ja ruutuja nyt en ainakaan. Voinemme siis todeta, että suhteeni siivoamiseen on vaikea. Jos sitä edes on.

Tilanne olisi helpohko ratkaista, jos syy olisi itsessäni. Näin ei kuitenkaan ole, syylliset ovat toisaalla.

a) Taloni on vääränlainen. Talossani on tasan yksi kerros, ei siis minkäänlaisia mahdollisuuksia tunkea sotkuja pois silmistä toisen, kolmanteen, neljänteen tai alanteen kerrokseen. Mitään ylimääräisiä tiloja ei ole muutenkaan. Ei huoneita, ei kaappeja, ei varastoja, ei edes nurkkia. Talossani ei myöskään ole kuraeteistä. Siis tiedättekö, sitä tilaa, joka stoppaa lian neliömetrinalueelle ja pitää sen siinä.

b) Taloni on puuttellinen. Siinä ei ole kodinhoitohuonetta. Siis sitä tilaa, jossa... no, siis hoidetaan kotia.

c) Lapsilleni on annettu epätasaisesti juttuja. Heillä on kyllä fiksuutta, empaattisuutta, huumorintajua, sisua ja kauneutta, mutta heille ei valitettavasti ole jaettu siisteyttä. Yhden huoneeseen ei mahdu sisälle, yhden tuolin ja pöydän väriä en muista, koska en ole nähnyt sitä kuukausiin ja yhden periaate on keskittyä cd-hyllyn siivoamisen. Siis vain cd-hyllyn siivoamiseen. Kerran vuodessa.

d) Miehelläni on yksi perin häiritsevä periaate ja yksi rasittava fiksaatio, jota hän kutsuu erikoistumiseksi. Hän ei periaatteesta halua tuhlata rahoja ulkopuoliseen siivoojaan. Lisäksi hän on erikoistunut toimintaan, jota hän kutsuu järjestelyksi. Hän ei siis siivoa perusjuttuja, hän järjestelee tilauksesta. Astiakaapin siivous siis esimerkiksi kuuluu hänen toimialaansa, vessanpesu ei. Meillä siis kannattaa käydä astiakaapissa tarpeillaan, siellä on siistiä.

e) Olen juuri löytänyt itseni. Olen boheemi, luova ihminen, jonka elämäntehtäviin ei kuulu siivoaminen.

Lähtemisestä

Elämässä tärkeintä on lähteminen. Lähteminen äidin helmoista leikkipuistoon yksin leikkimään. Lähteminen huoneesta ovet paukkuen, kun on eri mieltä äidin kanssa. Lähteminen, jos on vaarana loukata toista. Lähteminen, jos sydän on sitä mieltä. Lähteminen, vaikka sydän on eri mieltä. Lähteminen, vaikka muut ovat eri mieltä. Lähteminen itsensä luo. Lähteminen toisen luo.

Paitsi ehkä palaaminen. Palaaminen äidin luo. Palaaminen, jos on loukannut toista. Palaaminen, jos sydän on sitä mieltä. Palaaminen, vaikka sydän on eri mieltä. Palaaminen, vaikka muut ovat eri mieltä. Palaaminen itsensä luo. Palaaminen toisen luo.

Ei, tärkeintä taitaa silti olla lähteminen.