Chic

Hirveesti tykkäisin semmosesta kaupunkilomasta. Kulkisin katuja varmoin askelin korkokengissä. Siis myös mukulakivetyksellä. Yhtään ei tarvitsisi katsella koipien suuntaan, kops kops vaan. Olalla roikkuisi huolettomasti arvokkaimman näköisin olkalaukku. Se, josta korjautin juuri vetoketjun. Mulla olisi ne isoimmat ja pyöreimmät, kullalla (menisi ehkä aidosta) koristellut aurinkolasini. Huulipunaa pitäisi olla sen verran, että lomakuvissa näyttäisin aistilliselta, mutta ei niin paljon, että se sotkeutuisi hampaisiin. Hiusten pitäisi hulmuta. Sillä tavalla tahattoman näköisesti. Että kuvissa näyttäisi siltä, että elämä oli lomalla täyttä. Kyllähän te tiedätte ne valokuvat, jossa nauretaan aidosti rannalla tukka hulmuten. Ehkä siis kohde olisi joku merenrantakaupunki. Tai sitten pitäisi turvautua tuulikoneeseen.

 

Vaatteina mukana olisi hameita ja aikuismaisia toppeja. Äh, ei mulla ole kuin farkkuhameita. Ehkä farkutkin menisivät, jos korkkarit olisivat uskottavat. Aikuismaisten toppienkin kanssa olisi vähän niin ja näin. Sitä rokkihommaa ei voisi ottaa, itse asiassa kaikki kuvallisethan näyttää aika teinimäisiltä. Sen nahkajakun ottaisin ja sen turkoosin silkkipaidan näköisen. Siinä voi jättää ylänapin napittamatta ja laittaa timanttikaulakorun kaulaan. Siis sen Glitteristä ostetun (siitä kyllä on pari timanttia irronnut, mutta jos ne kohdat kääntäisi silleen taakse). Ne timantit välkkyy huumaavasti, kun aurinko osuu niihin.

 

Päiväohjelmaan kuuluisi kopsuttelua kengillä. Istahtaisin parin sadan metrin (pystyisköhän sen verran kävelemään niillä korkkareilla yhteen menoon) välein kahvilaan hörppäämään jotain muodikasta. Vaikka jonkun latte Brazilian moccatton. Ilman kahvia. Samalla seuraisin ihmisiä, niin ettei se vaikuttaisi millään tavalla tuijottamiselta. Toisella silmällä selailisin intellektuellisti vieraskielistä aikakauslehteä. Aurinkolasit olisivat ehdottomasti päässä. Poikkeaisin välillä ostoksille. Ei liikaa, kädessä roikkuisi kaksi hallittavissa olevaa eleganttia paperikassia. Totta kai olisin myös kiinnostunut nähtävyyksistä. Minulla olisi mukana pieni opaskirja, jota en kuitenkaan missään nimessä pysähtyisi pläräilemään turistimaisesti keskelle katua, vaan huolettomasti, kuin asian varmistaakseni, vilkaisisin sitä nähtävyydelle päästyäni. Kamerani olisi kompakti versio. En voisi missään nimessä roikottaa sitä kaulassani, koska timanttikoruni peittyisi. Reitit kaupungissa olisivat minulle selviä ilman karttojakin. Tarvitsisin vain naisen vaistoni.

 

Illalla söisin päivällistä jossakin paikallisten suosimassa bistrossa. Osaisin tilata juuri oikean viinin ja jokirapujen kuoriminen sujuisi täysin ilman servietin käyttöä. Ehkä flirttailisin hetken komean tarjoilijan kanssa. Vaikka joisin kolme lasillista viiniä, kävelisin täysin vaivatta hotellille. Ottaisin vielä lämpimän kylvyn. Aamutohvelit jäisivät huolettoman näköisesti sängyn viereen. Aamulla niihin osuisi auringonsäde verhon raosta. Suloisesti läpsyttäen niillä haettaisin aamiaistarjotin ovelta. Olisin valmis valloittamaan kaupungin uudestaan.    

Uusi

 

Parempi vaan jättää tämä vanha. Sihauttaa ilmaan räiskeiden sekaan.

Ne illat, kun sydäntä painoi suru. Ne hetket, kun oli vaikea nähdä eteenpäin. Sohvan nurkat alkuyön pimeydessä. Aamut liian laihan teen kanssa. Sanat, jotka sanoi väärin ja väärällä hetkellä. Sanat, joita ei sanonut, vaikka piti. Anteeksipyynnöt, että on olemassa. Anteeksipyynnöt, että ei ole joka hetkessä olemassa. Epäilyt, etteikö saisi, etteikö uskaltaisi, etteikö osaisi. Kiire, joka melkein nielaisi. Päivät, jotka suhahtivat ohi liian nopeasti. Päivät, jotka kaiversivat ikuisuuden kuin toukat. Hymyt, jotka eivät tulleet silmistä saakka. Itkut, jotka jäivät kurkkuun. Halaukset, jotka eivät koskaan auenneet.

Parempi vaan ottaa vastaan kaikki uusi. Aloittaa alusta.

Illat, jotka työntävät murheen syrjään. Hetket, jotka antavat lupauksen huomisesta. Alkuyön iltojen pehmeys. Aamut parhaimman kiinalaisen teen kanssa. Sanat, jotka osasi sanoa oikein juuri oikealla hetkellä. Sanat, jotka sai sanotuksi. Rohkeus olla oma itsensä. Rohkeus antaa asioiden olla. Usko, että saa, uskaltaa ja osaa. Hetket, jotka kannattelevat. Päivät, jotka ovat olemassa vain yhtä hetkeä varten. Päivät, jotka keinuttavat huumaavassa onnessa. Hymyt, jotka tulevat niin syvältä, että pakahduttaa. Itkut, jotka tulevat niin syvältä, että pakahduttaa. Halaukset, jotka aukeavat itsestään.

Parempi vaan.

  

Noin satavuotias joka karkasi tyttäreltään ja katosi (eli kertovan tekstin kurssin tehtävä)

Kyllä minä sen Jonassonin kirjan luin. Sen romaanin siitä vastuuttomasti käyttäytyvästä vanhuksesta, joka seurauksista välittämättä karkaa vanhainkodista, ottaa vieraan matkalaukun ja lyöttäytyy tuntemattomien seuraan. Huovilan Perttihän minua käski kirjastosta sen lainaamaan. Sanoi, että Veikko, isä siis, oli kehunut sitä maanantaikahveilla Teboilin baarissa monena viikkona.  Eipä tuo muuta kirjaa ole elämänsä aikana lukenutkaan. Seuraa ja Alibia ei varmaan kirjoiksi lasketa. Yksinkertainen mies yksinkertaisen kirjan lumoissa. Totta kai se kuvittelee elävänsä 120-vuotiaana viriiliä elämää hemaisevan 80-vuotiaan nuorikon kanssa.  Totta kai se kuvittelee pystyvänsä pakoilemaan todellisuudelta, minulta, jossakin hevon kuusessa. Kuvitteli varmaan saavansa majapaikan toveri Stalinilta. Tajuaakohan se edes, että se kirja on fiktiota? Epäilen, että lääkkeet jäivät ottamatta jo viime syksynä. Carmen uskoo vaihtoehtolääketieteeseen. Se keittelee isälle liemiä piharatamoista ja asettelee vanhan ihmisen selkään kuumia kiviä. Hengenvaarallista touhua, kerta kaikkiaan. Jos tuollaisesta toiminnasta ei saa lähestymiskieltoa, niin mistä sitten?

Vähitellen olen ymmärtänyt, ettei isä ole koskaan ollut todellisen elämän syrjässä kiinni. Seitsemänkymppisenä se rupesi rustaamaan runoja. Lähetteli niitä vielä paikallislehteen kaikkien nähtäville. Piti pari viikkoa olla käymättä kaupassa, kun sen lihallisia riemuja ylistävä runo ilmestyi Runokulma-palstalle. Parin vuoden päästä se lennätti leijaa puistossa, kun tulin täyttämään sen pakastinta punaherukoilla. Pyysi vielä ottamaan kuvan leijasta ja itsestään. Sain sentään sen siirtymään takapihalle, etteivät kaikki naapurit olleet tilannetta todistamassa.” Rakkaus tekee miehelle ihmeitä”, se selitti posket punoittaen. Huono olo tulee tuollaisista puheista.

Olisi pitänyt huolestua siitä autostakin. Että se yhtäkkiä, kahdenkymmenen vuoden jälkeen, kaivaa liiteristä pressun alta esille yli viisikymmentä vuotta vanhan romun ja pyytää naapurin Eskon nuorimmaista, sitä lökäpöksyistä finninaamahujoppia, korjailemaan sitä. Kysyin isältä, että mitä se sillä autolla. Sanoi suunnittelevansa reissua, ”roud rippiä”, niin se sanoi. En tietenkään uskonut hetkeäkään sen höpötyksiä. Eihän sillä ole ollut ajokorttikaan voimassa enää kymmeneen vuoteen. Aina soitin sille Juuposen taksin, kun tarvitsi kyytiä. Ja sitä paitsi mistä se tuollaista ulkomaan kieltä on oppinut?

Niihin raha-asioihinhan minä puutuin. Kävin Osuuspankin konttorissa juttelemassa. Isällä on suurehkot säästöt ja rintamiestalo. Kun Carmen ilmestyi isän puheisiin, alkoi taloon ilmestyä uusia kodinkoneita: yhden seinän peittävä televisio ja ekspressokeitin. Soittelin muutaman päivän puheluita, yllättävän vaikeaa on selvitellä salaisia numeroita. Marja osoittautui myymäläapulaiseksi. Myymälä on nimeltään Hot Lips, huulipuniako lie myyvät. Tuollaisten myymäläapulaisten voi olettaakin juoksevan metsätyönjohtajien eläkkeiden perässä. Kaiken tämän kerroin pankkineidille, mutta ei se suostunut kertomaan tilin tapahtumista. Vetosi pankkisalaisuuteen. Ilmoitin, että isäni on kykenemätön hoitamaan asioitaan. Neiti kysyi, olenko isäni holhooja.  Marssin siltä istumalta selvittämään holhooja-asiaa. Terveyskeskuksessa sanoivat, että on tässä nyt vähän muita kiireitä. Että ei sitä nyt ihan tuosta vaan tytär saa isäänsä holhoukseen. Tein valituksen sairaanhoitopiiriin potilasturvallisuuden laiminlyömisestä.

Useasti olen sanonut, että rakkaushömpötykset pitäisi lailla kieltää. Parempi olisi, että kaikilta, mutta yli neljäkymmentävuotiailta ainakin. Se meni Hutakaisen Liisakin ihan sekaisin, kun kerran kävi tansseissa ja tapasin sen Iston. Ne eivät lirkuttelut ja seksiasiat pidä tätä yhteiskuntaa pyörimässä, vaan työnteko ja hyvät käytöstavat. Miehet ja naiset ovat paremmat erillään. Kerroin isälle selkeästi väitettä puolustavia argumentteja omasta kihlausajastani. Isä sanoi, että en vain ollut vielä kohdannut sitä oikeaa. Juuri tuollainen puhe kauhistuttaa iäkkään ihmisen suusta kuultuna. Isän ongelma on jo iät ja ajat ollut se, että se ei pidä itseään iäkkäänä, eikä siksi osaa käyttäytyä kuten pitää. Iäkkään ihmisen harrastuksiksi sopivat marjanpoiminta ja kirjallisuus, sauvakävelyn ohella.  Ilmoitin isän seurakunnan iäkkäiden ihmisten kerhoon, mutta se kieltäytyi sinne menemästä. Ei kuulemma ”sovi hänen vartalolleen”. Mistä 92-vuotias oppii tuollaista kielenkäyttöä?

Lankapuhelimeen se ei ole vastannut yhdeksään kuukauteen. Carmenin matkapuhelin ei myöskään vastaa. Hot Lipsin numeroon ei saa yhteyttä. Talossa on kaikki paikoillaan. Jääkaapista kävin ruuat roskiin heittämässä. Punaherukat ovat vielä pakastimessa. Juuponen ei ole isää nähnyt. Kovasti olen sitäkin pohtinut, että mitä isä siellä Citymarketissa teki. Kyllä 92-vuotias löytää tarvittavat ruokatarvikkeet, perunat, jauhelihan ja ruisleivän, lähikaupan hyllyltä.

Minä olen aina maksanut laskut ajallaan, noudattanut taloyhtiön sääntöjä ja tiskannut tiskit ruokailun jälkeen. Moitteettomasti olen elänyt ja siinä samalla huolehtinut isänkin hyvinvoinnista. Tämän siitä sitten saa palkaksi. Poliisista sanoivat, että saattaahan se olla kuollutkin. Ei se mitään kuollut ole. Kunhan tekee kiusaa minulle. Niin kuin aina.

 

 

Puolivälissä?

Mut tuntee siitä, että mun etuhammas on vinossa toisen etuhampaan päällä. Se riemastutti valtavasti pilapiirtäjää Wienissä. Kuvassa kaikki huomio kiinnittyy niihin hampaisiin. Se ei haittaa mua. Mä haluan olla huomion keskipisteenä. Liihotella sisään huoneeseen hurmaavassa hatussa tai höpöttää mukahauskaa juttua. Mutta yksin olemista rakastan, hiljaisia hetkiä, jolloin voi kuunnella sitä, mikä on.

Mut tuntee siitä, että puhun ruoka suussa ja joudun nieleskelemään kirosanoja. Kävelen aivan liian nopeasti alakoulun opettajaksi. Puhun kovalla äänellä, mieheni mielestä aivan kuin kiistelisin koko ajan. Kaiken elämöinnin lisäksi kirjoitan niin huonoa käsialaa, etten saa siitä itsekään selvää. Pääni on aina juossut nopeammin, kuin käsi ja suu. Ajatus on koko ajan pari metriä edellä tätä hetkeä. Muistikirja on täynnä ideoita, joista osa jää kirjan sivuille, mutta osa on pakko laittaa lentoon, koska muuten ne sekoittavat pään.

Mut tuntee siitä, että pidän kirsikoista, vahvasta maitoteestä, moottorisängystä, metsässä kuljeskelemisesta, helmikuun ensimmäisistä laulavista talitinteistä, elokuun kuutamoista, toukokuun huumaavasta valon tuoksusta, monen tunnin tanssiputkista ja kermavaahdon nuolemisesta vatkaimista. Rakastan hitaita aamuja, kirjaston pitkiä hyllyjä ja sanojen kanssa puuhailua. Ja kuorolaulua, sitä rakastan ehdottomasti.

Mut tuntee siitä, että haluan mieluummin myrskyä kuin aina vaan tyyntä. Voin olla toivoton känkkäränkkä ja maailman viehättävin nainen saman päivän sisällä. Kaikki kuuluu elämään; naurun lisäksi myös ehdottomasti itku, välillä epävarmuus, liian isoilta näyttävät haasteet, kaikki värit, eivät vain musta ja valkoinen. Ja kaiken veuhtomisen jälkeen, rakastan sitä hetkeä, kun maailma solahtaa hetkeksi paikoilleen.

Mut tuntee siitä, että minusta polvi paranee. Ällistelen päivittäin minusta tulleiden ihmistaimien viisautta. Ehkä mut niistä tunnetaan, kun mun aikani on lähteä. Miten mahtavaa olisi, jos mut tunnettaisiin myös siitä, että yritin mennä pelotta tulevaan, laitoin itseni likoon, uskalsin kohdata tulevan ja rakastin hirmuisesti. Ja että mun kirjoittamani kirja sai jonkun nauramaan ja itkemään. Ja että tein täydellistä lohikeittoa.

Valveutuneen maailmannaisen paluu

Minä, valveutunut maailmannainen, palasin kylpylään. Koska en halunnut selvitellä uudestaan suhdettani mieshierojaan, jätin hieronnan väliin. Huomasin kuitenkin suhteeni itse kylpylään olevan vielä käsittelemättä. En ollut ainoa. Altaille päästessäni omaa suhdettaan näyttivät pohtivan myös punakarvainen joulupukki, uimarenkaiden kanssa porealtaassa istuva perhe, kaljaa kittaava sukukokous ja valtavasti vedessä riemuitseva lapsi.

Mitä kaikkea altaassa todella lilluu? Eritteitä. Napanöyhtää. Korvavaikkua. Räkää. Pissaa. Kakkaa. Kylpylän vedenpuhdistamon suodattimet puhdistavat vettä väsymättä koko ajan, mutta hetken, vaikka vain sekunnin murto-osan, pissa on altaassa, sekoittuneena juuri siihen kohtaan, johon minä sukellan 32 asteisesta vedestä nauttien. Tai siis sukelsin ennen kuin tajusin eritejutun.

On asioita, joiden syvintä olemusta en tule koskaan ymmärtämään. Yksi niistä on poreallas. Jos kymmenen toisilleen vierasta ihmistä tunkee samaan seitsemän neliön voimakkaasti poreilevaan altaaseen hymyillen ja tilanteesta selvästi nauttien, en tajua. Mikä merkitys poreilla on? Jos niiden on tarkoitus hieroa, en tajua, miten niiden päälle asettaudutaan, jotta ne hierovat. Ne vain kuplivat. Kuplintaa uikkareissa. Olenko ainoa, jonka mielestä tuossa on jotain hämärää erotiikkaa? Toivoisin selvennystä.

Uimahallissa kukaan ei koskaan kuhertele. Siellä uidaan kesäksi kuntoon tai jumpataan Virve Rostin tahtiin. Kylpylässä sen sijaan on poikkeuksetta vähintään kaksi kuhertelevaa pariskuntaa näkökentässä. Toinen pari on hempeässä pusutteluvaiheesssa. Se vielä tavallaan hymyilyttää, jos ei ajattele kovin pitkälle. Toisen parin kohdalla ei tarvitse enää käyttää mielikuvitusta. Liikehdintä laittaa pohtimaan asioita, joita ei halua pohtia, kuten uimahousujen mahdollista puuttumista. Vaikka katsoo muualle, liikehdintään kuuluva kikatus estää päivänpoliittisten aiheiden tai sään pohtimisen.

Miesten uimapukupukeutumisen viimeisimmät käänteet ovat oiva tutkimuskohde kylpylävierailulla. Näyttää siltä, että alle 25-vuotiaat pukeutuvat pitkälahkeellisiin uimashortseihin, jotka asetellaan edulliseen asentoon vatsalihaksiin nähden. Myös tatuoinnit ovat kohdillaan. Perheelliset 30-40–vuotiaat pukeutuvat perussimmareihin. Joillakin toki punttisaliharrastuksen tulosten esittely, johtaa siihen, että näen samojen simmareiden kävelevän ohi kolme kertaa viiden minuutin aikana. Hämmentävimmät uimahousumaneerit ja –viritykset löytyvät 50 ja plus ikäisiltä. Yksi nostelee takaosan tiukasti sinne yhteen vakoon, toinen on taatusti tunkenut täytettä etupuolelle. Entä se mies joka laittelee ”tavaroita” paikoilleen samalla, kun solmii simmareittensa nauhoja? Ei, ei pukuhuoneessa, vaan altaan reunalla. Mutta äh. En halua kuulostaa feministiltä, varmaan miehetkin voivat kertoa useita esimerkkejä naisten uimapuku/bikinipukeutumista tai pukeutumatta jättämisestä. (Minua ne eivät kuitenkaan kiinnosta.)

Miksi vain kylpylässä hymy näyttää äärimmäisen leveältä, perusilme äärimmäiseltä mökötykseltä, säärikarvat äärimmäisen raivostuttavilta, uimapuku äärimmäisen huonosti istuvalta ja kylmä juoma äärimmäisen houkuttelevalta?

Muodostin synteesin. Kylpylässä nautitaan ääriolosuhteissa poreista eritteiden keskellä koittaen olla tuijottamatta kuhertelevia pariskuntia ja uimahousujaan asettelevia keski-ikäisiä miehiä. En koe tätä valveutuneen maailmannaisen elämänmuotoon välttämättömänä kuuluvana toimintana. Korviin saakka hymyilevän lapsen katseen edessä olen kuitenkin valmis pohtimaan mielipidettäni uudestaan.

Äärellä

- Hei.

- Hei. Tulit sitten.

- Joo. – Mukavastihan täällä on kukkia taas. Ritvako toi?

- Ritvakin. Linnut on vielä ehjiä.

- Mukavaa, että pidät niistä. Etsin kolmatta parhaillaan.

- Miten lapset voi?

- Hyvin. Puhuttiin sun kuolemasta viime viikolla. Sonja muistaa vielä, miten sairastit.

(Hiljaisuus.)

- Se siis käsittelee sitä. Mutta sen keuhkot on ihan okei.

- Hyvä.

- Voin kertoa tarkemminkin.

(Hiljaisuus.)

- Mä kirjoitan.

- Hyvä. Se kuolinilmoitusruno. Se oli kaunis.

- Kiitos. Luulen, että juuri sen takia kirjoitan.

- Miten niin?

- Sen kirjoitettuani tajusin, että pystyn ja että nyt tai ei koskaan. Sä et tehnyt sitä, vaikka sun olisi pitänyt.

- Ei ollut aikaa eikä mahdollisuuksia. Piti hoitaa perhe.

- Ei. Miten niin? Sun lapset kasvoi aikuisiksi. Sulla oli elämä, jonka päähenkilön piti olla sinä. Mua harmittaa sun puolesta.

- Et ymmärrä. Mulla oli vaikeaa.

- En. En ymmärrä.

(Hiljaisuus.)

- Sun olisi pitänyt elää omaa elämää. Ei vain muiden kautta.

- Tuonko mielipiteen takia meillä oli lopulta niin vaikeat välit?

- Ehkä. Ei se aina ollut niin. Ihailin sua. Oli aika, jolloin halusin olla kuin sinä.

(Hiljaisuus)

- Kun lapset syntyi, alkoi olla vaikeampaa. Sä koit olevasi äitiekspertti. Olit elänyt vain lastesi ja perheesi kautta. En minä eksperttiä kaivannut. Ymmärrystä ehkä. Minä olin minä. Olen vieläkin.

- En tarkoittanut pahaa.

- Tiedän. En minäkään. Mun pitää nyt mennä. Futisharkat loppuu kohta.

- Okei.

- Hei, kiitos, että tuet mua tässä.

- (Hymyilee) Luen sun kirjan sitten.

- Joo. (Hymyilee) Heippa.

- Hei.

Valveutunut maailmannainen

Ihmisen pitää välillä hemmotella itseään, kuulin. Se on itseensä sijoittamista. Kuin rahaa pankkiin panisi. Olen tehnyt sitä. Juon joskus lasillisen kuohuviiniä (reilu lasillinen siitä yhdestä pikkupullosta taitaa kyllä tulla) tai kyhnötän sohvan nurkassa ja tapitan silmät kyynelissä romanttista draamaa. Tämän kesäloman aluksi laitoin tuulemaan kunnolla tämän hemmottelun kanssa: Jätin perheen ja otin huoneen kylpylästä. Kun olin kaksi kertaa ruokaillut yksinäni suuressa ravintolasalissa, ajattelin ajan olevan kypsä seuraavalle askeleelle: hemmotteluhoidolle. Kiertelin aulassa muutaman kierroksen ja marssin sitten tiskille:

”Ottaisin hieronnan huomiselle.”

Kuulostin niin itsevarmalta, että pelästytin itseni. Ajatella, jos olisinkin oikeasti maailmannainen kylpylässä?

”Onnistuu. Minkälaisen hieronnan haluaisitte?”

Otin tukea tiskin reunasta. Minkälaisen? Te?

Itsevarma maailmannainen oli mennyttä. Jouduin haromaan hermostuksissani hiuksia useamman kerran. Otin laajennettu puolihieronta. En tiennyt, mikä se on.

Virittäytyneenä hierontakanavalle koputin mitäänsanomattoman näköiseen Fysioterapia-oveen. Miellyttävästi eteeni aukeni nurkkaus, jossa oli siro korituoli tyynyineen sekä rokokootyylinen peili siitä heijastuvine kukkakimppuineen. Olin valmis tähän itselliseen hetkeen, ajattelin laskiessani laukkuani korituolin siroon syleilyyn. Se valmius putosi kuitenkin ryminällä lattialle kera laukkuni, kun minua kohti asteli käsi ojossa ystävällisesti hymyilevä mies. Siis hieroja. Siis mieshieroja. Älkää käsittäkö väärin, olen kyllä tietoinen, että maailmassa on enää hyvin vähän ammatteja, jotka ovat sidottuja sukupuoleen. Missään nimessä en myöskään kuvitellut hierojan työn olevan varattu vain naisille. En vain ollut koskaan ollut samassa huoneessa mieshierojan kanssa. Mieshieroja ei ollut koskaan hieronut minua. Ehkä Freudilla olisi sanomista tässä.

On täysin normaalia riisuutua lääkärillä. On täysin epänormaalia yrittää ymmärtää alusvaatteisillaan, pikkupaniikissa ohjeita käsien pujottamisesta irti rintaliiveistä. Mieshierojalla liivejä ei siis riisuta, ennen kuin maataan turvallisesti mahallaan pöydällä. Suhteellisen aikuismaisesti meni kuitenkin oma osuuteni. En esimerkiksi purskahdellut hysteerisesti, kuten tein hieronnan alkaessa. Muistin nimittäin heti liivien irrottua, että kutian toivottomasti selästä hierottaessa. Luulen, että annoin hierojalle oppitunnin kärsivällisyydestä. Eivätkö maailmannaiset teekin juuri niin?

Loppujen lopuksi pääsin siihen hemmotteluosuuteenkin. Mieheni kädet ovat vahvat ja vakaat, aika eroottisestikin. Tämän mieshierojan kädet olivat vahvat ja vakaat, ei yhtään eroottisesti. Hieronnan lopussa pääni oli niin pöllyssä kipeiden lihaksien rentoutumisesta, että en edes muistanut makasinko hierojan silmien alla alasti vai toppavaatteissa. Säpsähdin kuitenkin euforiasta pahanpäiväisesti, kun huomasin hierojan taivuttavan kättäni kummallisesti taakse. Jokin kummallinen sitomistapahtuma, jota tässä en nyt voi lasten silmien alla kummemmin kuvailla, vilahti painajaismaisesti aivoissani, mutta hävisi saman tien käteni sujahtaessa takaisin rintaliivin olkaimeen. Liivien soljetkin voi mies näköjään napsauttaa arkisesti kuin avaimen pyöränlukkoon, napakka naps ja kiitos hei.

Myönnetään, pälpätin yliampuvan rentoutuneesti kiskoessani vaatteita päälleni. Jotenkin olo oli niin vapautunut. Harmitti, etten ollut ottanut huoneesta kylpytakkia mukaan ja liidellyt vain se päälläni suoraan kylpyläosaston saunaan. Olisin siinä aulassa sitten hymyillyt viisasta hymyä posket vienosti punaa hehkuen. Olinhan sijoittanut itseeni ja vielä ennakkoluulottomasti mieshierojalla. Minä, valveutunut maailmannainen.