Levoton

On ihan toivotonta asettaa itsensä sijoilleen, kuunnella, ihmetellä, antaa elämän olla. Joskus erehdyin luulemaan, että levottomuus on vaihe. Joku nuoruuteen liittyvä pakollinen matkustusvimma tai välitila, jolloin nyt vaan ollaan kiinnostuneita sadasta eri asiasta. Kuulkaa ei. Nuoruus meni. Täältä ikuisuuteen tämä pää viuhtoo suunnasta toiseen.

Näennäisesti voi olla ihan rauhallista. Perunat porisee padassa ja pyykkikone pyörittää vaatteita. Lapsi selvittää biologian ryhmätyön etenemistä. Lämmin tee hymyilee minulle kupista. Sitten katse käy ikkunassa. Auringon välkähdys hangella, tai junan pillin vihellys jostakin, suhauttaa pään vuoristoradalle. Ajatus juoksee kaukaisiin maihin tai siihen kohtaan, jossa sininen meri ja taivas kohtaavat. Se kiitää helteisellä maantiellä stereoiden soidessa täysillä. Se lentää puusta puuhun vauhkoontuneena ja laulaa aamusta iltaan. Hengästyttää. Alkaa olla jo huono olo, mutta poiskaan ei pääse.

On täysin käsittämätöntä, että joku voi olla jossakin hetkessä läsnä koko päällään.Mistä sellaiset sydämen ja aivojen pinnistelyt tulevat? Jooga kuulostaa aivan utopistiselta. Siinä ei siis nukuta? Miten niin sitten ollaan keskittyneessä tilassa ajattelematta mitään? Olen kuullut sellaisista ihmisistä, jotka ovat oikeasti tytyväisiä tässä hetkessä, eivätkö kaipaa elämäänsä mitään. Voi kertokaa kertokaa, miten sellaiseen tilaan pääsee!

Miten saa kiinni puhtaasta hetkestä, jolloin sielu sujahtaa lämpimään koloon jopa marraskuun kaamoksessa, eikä toivo mitään muuta tässä maailmassa?