maanantai 5. syyskuuta 2011

Excuse me but I have to scream now

Ennen vanhaan naiset saivat hermoromahduksia. Siis niinkuin esimerkiksi eilen.

Syyt
Syyksi hermoromahdukseen käy mikä vaan. Siis todellakin mikä vaan. Normaaleista (mies, lapset, vanhemmat, työ, raha, kuukautiset, katastrofaalinen vaatekaapin sisältö) yleismaailmallisiin (sää, onnen lahjojen epätasainen jakautuminen, elämän lyhyys) ja melko spesifeihin (keuhkojen toiminta erilaisissa bakteerikannoissa, musanettikaupan bonusportaat kassavaiheessa, puolisävelaskelhyppy kuoron stemmanuotissa).

Enteilevät tuntomerkit
Useammankaan vuoden empiiristen tutkimusten jälkeen en osaa kertoa hermoromahdusta enteilevistä tapahtumista yhtenäisiä tuntomerkkejä. Aamu voi olla täydellinen. Mies kihnuttaa vieressä ja tuoksuu hyvälle. Vuohenjuustohunajapaahtoleipä on täydellisen rapea. Hesari pysyy kasassa, vaikka teekuppi höyryää toisessa kädessä. Silti illalla päässä tykyttää hermoromahduksen jäljiltä. Toisaalta aamu voi olla myös niin kammottava, ettei usko elämän enää pahemmaksi voivan muuttua (kello ei herätä, vaatteet pitää vaihtaa viidesti hammastahna- ja rasvakatastrofien jälkeen, peilistä katsoo nainen kauhuleffasta). Ja pim vaan: Pahemmaksi muuttuu.

Ilmenemismuodot
Romahduksen ilmenemismuodot ovat mitä moninaisemmat. Perusjuttu on perjantaikilarit. Siis tiedättehän, kun talo on kaaoksessa, mutta lapset röhnöttävät vain ketarat ojossa keittiössä kaakaota suurkuluttaen ja suunnitellen kenen kaverin luokse menevät ensin ja kenen sitten. Ja tiedättehän, sitten on pakko vaan päästellä suustaan mitä sattuu, koska se kuuluu äitinä olemiseen tuona hetkenä. Aikalailla perusjuttu on myös Miksi mun elämäni on tällasta -kohtaus, johon kuuluu raivokasta marssimista ympäri taloa puhisten, koska pää on täynnä töitä, huolta, toisten asioita, haaveita, pohjaan palanutta riisiä ja niin edelleen. Spesiaaleja hermoromahduksiakin on nähty, kuten ”Jo nyt on perkele, että tää ohjelma ei lataa tätä cd:tä tänne mp3 -soittimeen ja sehän muuten lataa sen, vaikka se olis viimenen asia, jonka tässä elämässä teen!” -kohtaus.
Yksi haavekin tähän kliimaksiin liittyy: Saispa joskus kokea hermoromahdukseen 1800 -luvun Jane Austen -tyyliin! Talon arvoisa rouva sulkeutuu yläkerran rauhalliseen huoneeseen potemaan hermoromahdusta muun perheen palvellessa käärein ja tarjoiluin hyvän aikaa toipuvaa madamea.

Lopetus
Kyllä, ne loppuvat. Ja ou jees, ne tulevat uudestaan. Ei, mitään konkreettista hyötyä niistä ei ole. Ja noup, mitään niistä ei opi.

5 kommenttia:

  1. Ihana vuodatus jälleen ! Voihan niistä jotain oppiakin, ainakin sen, että ne nyt vain on arkea, sou...

    VastaaPoista
  2. Ihan tutulta kuulostaa. Hermoromahdusten määrä on myös suhteessa lasten lukumäärään, olen huomannut. Mitä enemmän lapsia on kotona samaan aikaan ja yhtäjaksoisesti, sitä useammin hermoromahduksia esiintyy. Näin ainakin meillä. :) Voimia ja kärsivällisyyttä elämän mutkiin!!

    VastaaPoista
  3. hihihihi ... tutulta kuulostaa tämäkin juttusi. Ja miumau on varmastikin oikeassa, mainittu korrelaatio yleisesti vallitsee. Mutta sen olen huomannut hieman haikeana, että kun meillä nyt on vain 180 sentin kahta puolta olevia teinejä (yhtä ei enää oikein edes voi sanoa teiniksi), niin eivätpä nuo enää kovin paljon kaaosta tai kilareita aiheuta. Perhe-elämä rauhoittuu mutta missä lapset? Ja juuri tällä hetkellä ihmettelen myös, missä mies??

    VastaaPoista
  4. Kiitos :)
    Oon myös miettinyt tota lasten lukumäärän ja iän korrelointia kilareitten määrään. En muista, että ois pienten lasten kanssa mennyt hermot näin usein. Tai sitten aika kuultaa. Töissä taas pitää hillitä, ettei mene hermot, kun ne ei ole omia. Jossain se on pakko tuulettaa, sanon mie. Nimimerkillä Opettajan lapset kärsii.
    Liisa, löysit sie miehen? :)

    VastaaPoista
  5. Joo suutarin lapset ja niin edelleen.

    En löynnyt miestä mutta mies onneksi löysi kotiin!

    VastaaPoista