Paperitaivas

Rakkauteni kirjoihin on ylitsevuotavainen. Se läikähtää yli joka kerta, kun astun kirjastoon. Ihan mihin tahansa kirjastoon, mutta erityisesti tuttuun kotikylän kirjastoon. Tekisi mieli taputtaa ja huutaa hurraata, kun ovet aukeavat. Tässä sitä vaan tullaan ihmemaahan, ihan sallituissa olosuhteissa ja eikä maksakaan mitään. Tuhannet kirjat suorissa riveissä hyllyillä on huumaava näky joka kerta. Pyörryttää ajatella, että siitä vaan, ota, ihan mikä vaan. Että maailmassa on niin paljon tarinoita, niin hienoja sanoja, niin kauniita lauseita. Ihmisiä, jotka ovat ammatiltaan kirjailijoita, pyörittelevät tarinoita päässään ja kertovat niitä, koskettavat sanoilla muita. On pakko silitellä uutuuksia, availla kansia ja tuijotella kirjailijoiden kuvia, että tuon näköinen kirjoittaa ihan luvan kanssa. On pakko lainata tuo ja tuo ja tuo, koska ei voi jättää lainaamattakaan, hyllyyn pölyttymään pientä yksinäistä. Juuri tuossa kirjassa saattaa olla täydellisen hieno ajatus, lause, joka saa sielun hurmioon, tarina, joka kulkee mukana aina.

Välillä läikkyy yli. Siis aika pahasti. Erityisesti kirjaston poistomyynnissä. Maha on ilosta ja jännityksestä kipeä poistomyynnin alkamispäivän aamuna. Mukaan otetut kassit eivät koskaan riitä. Haistelen kirjojen sivuja, koska ne tuoksuvat arvokkaalle. Riehaannun vanhoista islannin kielen sanakirjoista (ei, en osaa islantia, enkä ole ajatellut opiskellakaan), noppapelikirjoista (saattaa meiltä joku noppa jostakin löytyä) ja Viettelijän käsikirjasta (voihan tuo joskus tulla tarpeeseen). Satu- ja runokirjat ovat aarteista suurimpia. Fanfaarit soivat päässäni, kun löydän runokokoelman tai itämaisia satuja. Fanfaarit pyrskähtävät ulos suustani, kun löydän kaikista rakkaimmat sarjakuvani. On huumaavaan viilettää kotiin 30 pelastetun kirjan kanssa. Tervetuloa vaan uuteen kotiin, viihdytte varmasti, vaikka ahdastahan täällä kyllä on. Enkä taida teitä kaikkia lukeakaan, rakastan vaan platonisemmin.

Jotain surumielistäkin tässä rakkaudessa on. Elämä ei riitä jokaisen kirjan kädessä pitämiseen, jokaisen tärkeän tarinan mutusteluun. Miten löydän kaikki ne, jotka odottavat hyllyissä juuri minua? Surumielisyys on lasipurkissa keittiön pöydällä. Se on täynnä lappusia kirjoista, jotka haluan löytää. Se on täynnä, eikä tyhjene.

Elegia

Pyöräilen rannalle. Kivet loikkivat karkuun etupyörien alta. Jokin ei täsmää, jokin ei ole kunnossa, vaikka annan mennä täysillä, niin että hiukset hulmahtavat irti korvien takaa.

Rannalla veneet ovat paikoillaan. Katse etsii ihaninta puista kaunotarta. Se tuijottaa hiljaa laiturista. Jotenkin hylätyn näköisenä. Miten kehtaavat seisottaa tuollaista sulotarta, joka haroo aaltoja lempeästi, mutta itsevarmasti.

Rannan ainoa lintu on kärttyinen västäräkki. Se poukkoilee hermostuneesti kiveltä toiselle. Mikä hiivatti sitäkin vaivaa. Tällainen kotipiha, suloisesti soljuva joki ja havisevat haavat. Koittaisi nyt vaan iloita siitä, mitä on, eikä kurkotella tähtiä taivaalta.

Rannan penkki narahtaa iloisesti, kun istahdan sen hieman epämukavaan syliin. Taisi odottaa enemmän kuitenkin. Sitä suutelevaa paria, joka hehkuu loputonta kaipausta toisen kosketukseen. Tai sitä vanhaa herraa, joka asettelee lempeästi kävelukeppinsä nojaamaan penkin reunaan, kaivaakseen taskustaan nenäliinan otsan pyyhkimiseen. Tai sitä pientä tyttöä, joka kiertää penkin reunoja pysähtyen tutkimaan karheampaa päätyä. Äh, minusta ei taida olla ilahduttajaksi.

Paluumatkalla varis seisoo eksyneen näköisenä keskellä peltoa, jonka vihreydestä on vaikea enää muistaa mitään. Vanha varis, raihnaisine siipineen. Missä joutsenet ovat? Myökkyinen kinttupolku renkaiden alla jumputtaa pönttöä sävelmää sydämessä.

Kesän viimeinen päivä on pian ohitse.

Homo sapiensejä

En ole saanut kirjoitetuksi. Mitään ei vaan tule ulos, vaikka pää pyörittää kaikenlaista. Se hermostuttaa. Tuskinpa sinne kirjoituskurssillekaan kannatta mennä, kun eihän tästä kirjoittamisesta tule mitään. Jotakin tarinaakin olisi hurjaa saada aikaiseksi, eikä vaan tätä samaa oman pään tuuletusta. Vaan kun ei tuo tuuletuskaan oikein ole onnistunut viime aikoina, lähdin Helsinkiin, tuohon ihmisten tuijottelun luvattuun maahan. Bongailin Telluksen tallaajia, joita voisi pyöritellä hetken päässään.

Suu ja sääret tiiviisti supussa -tyttö

Täydellinen ulkokuori, kuin muotilehden sivulta repäisty. Meikki tip top, vaikka ulkona 30 astetta lämmintä. Polvessa kuitenkin vanha arpi. Harrastaakohan kuitenkin jotain yllättävää, kuten rullaluistelua tai ringetteä? Kuuntelee puhelimesta musaa koko metromatkan ilmekkään värähtämättä. Täydellisen hillitysti punatut huulet pysyivät supussa, eivätkä sääret osoita minkäänlaisia puutumisen merkkejä.

Mulla on elämänkokemusta -mies

Koittaa ulkonäöllä (kireähköt farkut ja rento, osittain napittamaton kauluspaita) pudottaa ainakin 10 vuotta. Katse tavoittelee intelektuelliä tuijotusta. Tyyli on huoleton, myös partaveden määrän suhteen. Sitä on käytetty puolisen desiä. Melkoisen epäsuomalaisesti myös aloittaa keskustelun ventovieraan ihmisen kanssa. Aiheet liikkuvat huolettomasti humalaisten, maamme nuorison tilan ja sään välillä neljän minuutin sisällä. Poistuu rivakan itsevarmasti vasta, kun metron ovet ovat jo auenneet pysäkillä.

On tässä vielä itsessä etsimistä -tyttö

Luultavasti ensimmäisellä humputtelureissulla ystävän kanssa ilman vanhempia. Päällä liian pieni toppi, jonka paikalla pitämiseen mennee reissusta melkoinen tovi. Tavaraa kolme kassillista, toivottavasti jossakin kassissa myös sopivammin istuva toppi. V -sana vilahteli ahkerasti suloisen eteläkarjalaisen miuta -kielen seassa. Keskutelu ystävän kanssa sisälsi muun muassa epäuskoista taivastelua siitä, miten lapsellisena 12 -vuotiaana kuvitteli jo olevansa iso ja kaiken tietävä.

Olisinpa jo muualla -mies

Ulkonäkö perinteinen T-paita ja reisitaskushortsit sekä vyölaukku. Vahvasti hikoilevaa sorttia. Kulttuurireissulla junalla vaimon kanssa. Ei pidä väenpaljoudesta, eikä erityisemmin kulttuuristakaan. Ynähtelee vaimon koirarotu- ja Tarja Halonen -yksinpuheluille, miettien samalla, jaksaisiko ajaa ruohon vielä samaisena ehtoona.

Kaikki on ihan mahtavaa -nainen

Iloisesti pomppiva poninhäntä. Pirteyttä puhkuva ääni, joka tulee vitivalkoisia hampaita täynnä olevasta suusta. Tekee terveyspirtelöitä tavalla, joka saa sen tuntumaan maailman tärkeimmältä työltä. Leimaa kanta-asiakaspassin tavalla, joka saa sielun huutamaan hurraata siksi, että minusta tuli juuri kanta-asiakas. Saa tuntemaan iloa, että maailmassa on onnellisia ihmisiä. Saa tuntemaan huonoa omatuntoa siitä, että moni ei useinkaan tajua onnesta mitään.

Olisikohan noista jostakin tarinaan henkilöksi?

P.S. Tässä olisi vielä yksi tyyppi. Arvatkaapa kuka?

Mitä ihmettä -nainen

Kopistelee hieman epävarmasti korkkarisandaaleissaan laukku tyylikkäästi olalla heiluen. Koittaa olla maalaismaisesti tuijottamatta kaikkia erinäköisiä ja kuuloisia ihmisiä. Hämmästelee päässään pyöriviä suuria ajatuksia, kun on vain yksi pieni murunen vieraan paikan ihmisvilinässä. Koittaa syödä voileipää niin, ettei se tursuile uusille, tyylikkäille kesävaatteille samalla, kun kiiruhtaa autenttisen näköisesti metroasemalle. Kompastuu koroissaan ja hyppää viime hetkellä pois väärästä metrosta.

Aloitamme laskeutumisen. Olkaa hyvä ja kiinnittäkää turvavyöt.

Olen surkea laskeutumaan lomalle. Odotukset ovat hurjat ja tunnelmat hipovat pilviä. Lomaa on odotettu kuukausia kuin kuivuudesta pelastavaa sadetta. Ei kiirettä, ei stressiä, vain raukeita aamuja terassilla teekuppi kädessä. Onnellisia hymyjä, koivunlehtien suhinaa, aurinkorasvan tuoksua, täydellisiä auringonlaskuja tyynen järven pinnan taustalla. On suunniteltu kaikenlaista auvoista kesäistä touhua ja reissua: perhepiknikkiä rannalla, romanttisia hetkiä puolison kanssa lasten leireillessä tyytyväisenä muiden hoivissa, kaikki onnellisina yhdessä vatsat täynnä hattaraa vuoristoradassa.

Metikköön mennään jo ennen lomaa. On kamala kiire. On saatava hommat valmiiksi, jotta voi lomailla. Pinna on tolkuttoman kireällä, yöt jäävät lyhyiksi. Väsyttää niin, että huippaa. Loma kolkuttaa takaraivoissa, työt eivät missään, vaikka siinä ne fyysisesti irvistelevät naaman edessä. Kun loma lopulta alkaa, pää ja kroppa eivät pysy mukana. Ne poukkoilevat ympäriinsä ja kuvittelevat itsestään liikoja. Lapset kiukuttelevat, eivätkä kestä toisiaan tai odotuksiaan. Minä kiukuttelen, koska en jaksa lapsia, itseäni, kaupan kassaa, ketään. Sää ei ole ikinä hyvä. On joko liian kuuma tai liian kylmä, tai sitten liian tuulinen tai märkä. Kukaan ei siivoa, kukaan ei kokkaa, kukaan ei mitään, paitsi minä, joka aina kaiken. Koivunlahdet suhisevat liikaa, aurinkorasvaa ei tarvita kymmenen asteen lämpötiloissa ja auringonlaskuja ei jaksa katsella, koska väsyttää niin törkeesti. Menee se ohi. Tuo alun kohellus siis. Vaan niin ne menevät touhut ja reissutkin ohi ja ihan toisin kuin kuvitteli. Perhepiknikkipäivänä kolme viidestä haluaisi olla aivan muualla kuin perhepiknikillä. Niinpä eväät mussutellaan pikavauhdilla, toinen jalka jo auton oven välissä, ajatukset seuraavassa paikassa. Lapset sairastuvat leirin alkaessa ja vaativat ympärivuorokautista passausta. Romantiikka hipsii pois tuuletusikkunasta. Kaikki haluavat eri laitteisiin huvipuistossa ja yhtä oksettaa hattaran takia.

Jos kiinnittäisi turvavyöt ennen laskeutumista. Ei odottaisi itseltään eikä muilta liikoja. Ei kuvittelisi mitään. Kelluisi vaan päivien vietävänä pelastusliivit päällä. Lakkaisi varpaiden kynsiä ja leikkisi täydellisen mielenahallinnan saavuttanutta gurua. Antaisi mennä ja tulla. Ajattelisi, että loman jälkeenkin on päiviä, hyviä päiviä, joihin voi heittäytyä kellumaan.

(Kyselkää sitten elokuussa, miten meni.)

Viisastun salaa

Miten laimeea elämä usein onkaan. Päivät sulavat kiinni, maanantai seuraa toistaan. Ei erityisesti naurata, muttei itketäkään. Keitetään perunoita ja ostetaan samat juustot ja maidot. Pidetään samaa t-paitaa ja kulahtaneita farkkuja. Ei riidellä, mutta ei intohimoisesti rakastetakaan. Ei olla sairaita, mutta ei olo ole erityisen tervekään. Mennä posotetaan kaikki tämä tavallinen ympärillä.

Miten hurjalta mausteisempi kohta kaiken laimeuden jälkeen tuntuukaan. Yhtäkkiä jokainen päivä on selkeä oma itsensä. Jokainen aamu huutaa nimeään ja yöt vaativat huomiota. Itkettää tolkuttomasti, kunnes naurattaa niin, että pissat tulee housuun. Sekoitellaan itämaisia sörsseleitä pannulla valkosipulia ja mausteita säästelemättä. Lähdetään korkkareissa kaupungille. Riidellään, paiskotaan ovia ja syljetään sanoja suusta. Rakastetaan niin, että tuntuu tolkku menevän.

Elämässä parasta ovat ne kirkkaat hetket, kun sydäntä monta päivää puristanut huoli ja murhe yhtäkkiä päästää irti. Kun pään valtaa onni, joka saa vatsan sekaisin. Kun saa itkettyä surun, jota ei muistanut olevankaan. Kun pelottaa ihan hemmetisti, mutta ei epäröi.

Wasabi -tahna räjäyttää joka kerta nenän, mutta maistuu sitten suloiselta. Fisherman's Friend -pastillit ovat liian vahvoja, mutta jotenkin vastustamattomia. Tunteet ovat rasittavia ja vaivalloisia. Vääntävät sisäelimiä ja vaativat huomiota. Laimea olisi sata kertaa helpompaa.

Äh. Tänne vaan. Kaikilla mausteilla. (Paitsi ei selleriä, eikä jalopenoa, kiitos.)

Elämän mittainen matka

Alku oli kankea. Lapsi oli sairas, täynnä johtoja. Olin synnyttänyt ikuisuuden ja sitten pieni ihminen, minusta tullut, vietiin ambulanssilla pois. Rinnoista ei tullut maitoa ja minä istuin päivästä toiseen sairaalan tuolilla peläten ja toivoen.

Sitä luuli tietävänsä mihin ryhtyy, kuvitteli olevansa valmis koko elämän mittaiseen matkaan toisen ihmisen kanssa. Huh. Eihän sellainen ole mahdollista. On vain oltava rohkea, valmis ottamaan vastaan kaikki, mitä tulee. Kestettävä se, ettei tajua välillä mistään mitään, eikä tiedä yhtään, mitä pitäisi tehdä.

Sitä luuli tietävänsä, mitä virheitä ei missään nimessä tule omiensa kanssa tekemään. Kaikki oman äidin, anopin, mummon ja naapurin kaverin mummon kaiman mokat mielessä lähdettiin soitellen sotaan. Höpön löpön. Kaikki virheet on toistettu: esitetty marttyyria, riehuttu turhan päiväisistä asioista, lahjottu ja kiristetty.

Äitiydessä on vaikeinta melkein kaikki. Kuunteleminen, vastuun ottaminen, valvominen, toisen kivun katsominen, kärsivällisyys, johdonmukaisuus, vaatiminen. Vaikeaa on myös nähdä, mihin tämä kaikki johtaa. Minkälaisia ihmisiä näistä ihmisen aluista tulee? Kuinka paljon minä voin vaikuttaa siihen? Kantavatko näiden lasten siivet?

On vaikeaa enää muistaa, millainen olin, ennen kuin minusta tuli äiti. On mahdotonta ajatella, mitä minä olisin, jos en olisi äiti. On käsittämätöntä ymmärtää, että minun sisälläni kasvoi jotain noin ihmeellistä. Välillä on silti vaikeinta löytää itsensä kaiken äitiyden takaa, sillä jotain muutakin minä olen, enkä vain äitiyden kauttakaan.

Rakkaudesta äitinä oleminen on opettanut kaiken. Ei ole mitään, mitä ei oman lapsen eteen tekisi. Ei ole suurempaa tuskaa, kuin oman lapsen kärsimyksen katsominen. Ei ole suurempaa onnea, kuin oman lapsen onnellisen hymyn katsominen. Ei ole vaikeampaaa asiaa, kuin myöntää, että minä olen tehnyt äitinä, minkä olen pystynyt ja se riittää.

Hymyilevät parsan nuput ja muita elämän suuria asioita

Kävin lähialueen ruokakauppojen Ferrarissa eli Lahden Launeen Citymarketissa (mainosrahat voi

maksaa tililleni, Mr/Mrs Kesko). – – Hmm. Jäin miettimään tuota käydä -verbiä... Voiko kahden tunnin haahuilua ruokaosastolla kutsua käymiseksi?

Aloitin vihannesosastolta. Kävin ensin silittelemässä avokadoja. Niiden ruma ankanpoikamainen olemus koskettaa aina: Roisi ulkonäkö, mutta sisällä huumaavan kauniin vihreä, pehmeä hedelmäliha sekä täydellisen sileä kivi. Parsat hymyilivät minulle vienosti kainoine nuppuineen. Nostelin ne mitä hellimmin kärryyn, nuput napsahtelevat poikki niin herkästi. Tomaattien viileä pinta ilahduttaa joka kerta. Luomutomaatit hymyilevät vieläkin punaisimmin ja makeimmin huulin. Ne kuiskivat siirtymään mitä pikinmiten juustotiskille vuohenjuustojen luokse, mutta kesäkurpitsat, kevätsipulit ja ruccola kietovat minut pauloihinsa. Kauhukseni huomasin lähes unohtaneeni mehevästi rouskuvat paprikat, jotka keltaisina ja punaisina suikaleina näytävät ja maistuvat täydelliseltä näkkileivän päällä.

Suuntaan teehyllylle. Tuijottelen huumautuneena pusseja ja kuvittelen itseni keittämässä höyryävää pannullista sielua hellivää juomaa joka ikisestä pussista. Katson, kuinka joku nappaa hyllystä pussiliptonit ja melkein avaan suuni sanoakseni eieiei. Katson hymy huulilla ylärivin vihreitä pusseja ja ajattelen ihmisiä, jotka eivät koskaan melankolisina juo täydellistä vihreää teetä ja ymmärrä, että maailmassa on paljon hyvää.

Rullaan kärryjen kanssa rauhassa hillohyllylle. Etsin kirsikkahilloa, koska ihmisen on välillä pakko saada kirsikkahilloa pehmeän juuston kanssa. Ajattelen sunnuntaiaamua, jolloin istutaan teekannu vieressä nojatuolissa ja tuumitaan, ottaisiko vielä kolmannen hillovoileivän.

Lopuksi tutkin pähkinähyllyllä joka ikisen sortin ja pohdin niiden sopivuutta aamujogurttirahkan mausteeksi. Sen lisäksi tuumailen välipalapähkinöiden parhaita ominaisuuksia sekä lauantaioluen ja pähkinöiden liittoa.

Suhtaudun intohimoisesti myös kalaan ja juustoihin. Näissä ei kuitenkaan ruokakauppojen Ferrari pärjää. Oman kylän lähiruokatorin vuohenjuusto ja kalamyyjän täydelliset ahvenfileet ja kylmäsavulohet saavat ihmisen ymmärtämään, kuinka mahtavaa elämä oikeasti on.

Elämä on tolkuttoman lyhyt ja täynnä tolkuttoman hyvää ruokaa. Haahuilu ja nauttiminen on pakollista.