Hymyilevät parsan nuput ja muita elämän suuria asioita

Kävin lähialueen ruokakauppojen Ferrarissa eli Lahden Launeen Citymarketissa (mainosrahat voi

maksaa tililleni, Mr/Mrs Kesko). – – Hmm. Jäin miettimään tuota käydä -verbiä... Voiko kahden tunnin haahuilua ruokaosastolla kutsua käymiseksi?

Aloitin vihannesosastolta. Kävin ensin silittelemässä avokadoja. Niiden ruma ankanpoikamainen olemus koskettaa aina: Roisi ulkonäkö, mutta sisällä huumaavan kauniin vihreä, pehmeä hedelmäliha sekä täydellisen sileä kivi. Parsat hymyilivät minulle vienosti kainoine nuppuineen. Nostelin ne mitä hellimmin kärryyn, nuput napsahtelevat poikki niin herkästi. Tomaattien viileä pinta ilahduttaa joka kerta. Luomutomaatit hymyilevät vieläkin punaisimmin ja makeimmin huulin. Ne kuiskivat siirtymään mitä pikinmiten juustotiskille vuohenjuustojen luokse, mutta kesäkurpitsat, kevätsipulit ja ruccola kietovat minut pauloihinsa. Kauhukseni huomasin lähes unohtaneeni mehevästi rouskuvat paprikat, jotka keltaisina ja punaisina suikaleina näytävät ja maistuvat täydelliseltä näkkileivän päällä.

Suuntaan teehyllylle. Tuijottelen huumautuneena pusseja ja kuvittelen itseni keittämässä höyryävää pannullista sielua hellivää juomaa joka ikisestä pussista. Katson, kuinka joku nappaa hyllystä pussiliptonit ja melkein avaan suuni sanoakseni eieiei. Katson hymy huulilla ylärivin vihreitä pusseja ja ajattelen ihmisiä, jotka eivät koskaan melankolisina juo täydellistä vihreää teetä ja ymmärrä, että maailmassa on paljon hyvää.

Rullaan kärryjen kanssa rauhassa hillohyllylle. Etsin kirsikkahilloa, koska ihmisen on välillä pakko saada kirsikkahilloa pehmeän juuston kanssa. Ajattelen sunnuntaiaamua, jolloin istutaan teekannu vieressä nojatuolissa ja tuumitaan, ottaisiko vielä kolmannen hillovoileivän.

Lopuksi tutkin pähkinähyllyllä joka ikisen sortin ja pohdin niiden sopivuutta aamujogurttirahkan mausteeksi. Sen lisäksi tuumailen välipalapähkinöiden parhaita ominaisuuksia sekä lauantaioluen ja pähkinöiden liittoa.

Suhtaudun intohimoisesti myös kalaan ja juustoihin. Näissä ei kuitenkaan ruokakauppojen Ferrari pärjää. Oman kylän lähiruokatorin vuohenjuusto ja kalamyyjän täydelliset ahvenfileet ja kylmäsavulohet saavat ihmisen ymmärtämään, kuinka mahtavaa elämä oikeasti on.

Elämä on tolkuttoman lyhyt ja täynnä tolkuttoman hyvää ruokaa. Haahuilu ja nauttiminen on pakollista.

Möykky

Möykky painaa sydämen alla. Se kiristää kurkusta ja saa itkun poukkoilemaan päästä varpaisiin. Se painaa sielua ryttyyn ja sulkee ilon komeroon.

Möykky tulee siitä, kun on täysin neuvoton. On hetkiä, jolloin tuijottaa itseään hämmästyneenä löytämättä yhtäkään järkevää vastausta. Hetkiä, jolloin mursertuu, sen alle, ettei pysty yhtään enempään. Hetkiä, jolloin miettii, miten ihmeessä tähän tultiin. Miksi minulle annettiin lapsi? Missä on käyttöohjeet koko elämään?

Möykky tulee siitä, kun yrittää olla urhea. Kun pinnistelee itsensä äärimmilleen. Koittaa järkkymättömän vakaasti kääntyä oikeista risteyksistä, näyttää varmalta päätöksissään, katse tiukasti horisontissa, vaikka pelottaa kaikki tuntematon edessä ja itku kuristaa niin, etä sattuu.

Möykky tulee siitä, kun on vaikea kestää yhtäkään ihmistä ympärillään. Kun suu suoltaa vääriä sanoja rakkaille ihmisille. Kun on pakko marssia pois, vetää verho eteen. Ilmoitettava, että tämä ihminen ei ole käytettävissä.

Möykky tulee siitä, kun ajattelee asioita, jotka jätti sanomatta tärkeälle ihmiselle. Mennyt on mennyttä, mutta ei kuitenkaan ole. Pää käy keskustelua itsensä kanssa kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneista asioista, kävelyttää itseään hautausmaalla ja pälpättää. Asettelee kukkia millin tarkkuudella paikoilleen.

Möykky tulee siitä, kun tajuaa, että sisällä on edelleen möykky. Vaikka makaa pimeässä peiton alla tai juoksee minkä jaloistaan pääsee metsässä, se on siellä.

Rakas paikka

On paikka, jossa sielu on ihan paikallaan, mutta kuitenkin pilvissä. Se istuu jokaisella rannan kivellä ja lopettaa juoksemisen maailman asioissa, mutta lentää samalla pilvien kanssa järven yllä ja laittaa kaiken paikoilleen. Jokaisen saaren ja puun, jokaisen murheen ja haaveen.

Talven jälkeen vetää hämmästyneenä sisään sen tuoksua, kuljettaa sormiaan sen esineissä ja huonekaluissa. Nukkuu lähes humaltuneena sen hieman kosteiden lakanoiden turvallisessa tuoksusta. Tutkii ruokakaapista löytyviä vettyneitä hapankorppuja myhähdellen edellisen kesän muistoille. Setvii kaapista löytyviä lapsille pieneksi jääneitä vaatteita hieman surumielisyyttä sydämessä.

Vain mökillä tiskataan astioita ja kuunnellaan samalla Sir Elwoodin Hiljaisia Värejä tai Frank Sinatraa. Vain mökillä keitetään hellyydellä vettä, jotta saadaan iho pestyksi. Vain mökillä ajetaan polkupyörävanhuksella arvokkaasti hissun kissun linnun laulua kuunnellen. Vain mökillä levitetään kaikki pihapelit riviin ja jätetään ne siihen päiviksi, jotta voidaan jatkaa juuri silloin kuin huvittaa.

Vain mökillä pestään hampaat pihalla ja keksitään mahdollisimman erikoinen paikka sylkäistä hammastahna maahan.

Ihan hurjaa onnea on se, kun keväisellä juoksulenkillä perhoset kaikissa väreissä liihottelevat lentoon pehmeältä hiekkatieltä. Tai kun istuu rantakivellä ja pesee perunoita auringon kimallellessa järven pinnalla. Tai kun kesäaamuna makaa silmät suljettuna riippukeinussa, eikä kuule mitään. Tai kun pehmeissä saunan löylyissä tajuaa kirkkaasti, että jokainen haave on selkeä ja mahdollinen.

Vaikka levoton sielu vaatii juoksemaan ympäri maailmaa ja näkemään kaiken, koko maailma on lämpimänä kesäyönä mökin kuistin rappusilla, kun aurinko värjää taivaanrantaa ja kaulushaikara puhaltaa pullon haikeasti.

Maailmassa on niin paljon jonnin joutavaa.

”Eniten perheitä kerännyt on voittaja.”

Nyt on kuulkaas niin, että mie olen löytänyt itseni pelikorteista. Ei siis mistään tavallisista pelikorteista, vaikka kuningattaren, sotilaan ja ehkä ässänkin itsestäni löydän, vaan Hullunkurisista perheistä.

Lasse Pilleri: ”Lasse Pillerin vatsavaivat lääkerasian ääreen saivat.” Olen jonkin sortin asiantuntija lääkkeiden pyörittelyssä.Tästä talosta löytyy kaksi täyttä kaappia lääkkeille. Kannan pahvilaatikoissa tavaraa apteekista ulos. Ihmettelen jatkuvasti, mikseivät lähiapteekin työntekijät kumarra minua punaisen maton kanssa, kun astun ovesta sisään. Luulen, että tyttäreni mahdollistaa muutaman proviisorin palkanmaksun. Lääkeiden lisäksi minua ja Lassea yhdistää vatsavaivat. Illalla, kun mie meen pitkälleen ja olen ihan hiljaa, vatsani juttelee minulle.

Kalle Kinkku: ”Kalle Kinkkua hiukan väsyttää, kun tavaran kuljetus hälle jää.” Kinkku ei kyllä ole ihan minua (lähiluomuna joskus), mutta Kallen umpiväsynyt irvistys ja valtavat kantamukset ovat. Kallen laatikosta kurkkaavasta söpöstä pussusta tulevat mieleen pienet lapset. Niitä tuli joskus kanneltua, molemmissa kainaloissa. Voi, sitä on ikävä! (Tai no ei niitä hartia- ja selkäkipuja kyllä.)

Jaakko Tulppaani: ”Jaakko Tulppaani kastaa kukkia, käyttää kesäisin nilkkasukkia.” Hyvä Jaakko, sinä osaat hoitaa kukkia. Minä en. Mutta kastelen niitä. Liikaa nimittäin. Ja sitten ne kärsivät kaamean hukkumiskuoleman. Nilkkasukkia en käytä, kesällä mennään paljasjaloin.

Rouva Paletti: ”Rouva Paletti maalaa vaan kasvojaan. Niihin tarvitsee värejään, rasvojaan.” Rouva Paletin naama näyttää ryppyiseltä ja sääret ovat väärät. Lisäksi yhteneväisyyttä löytyy tältä maalailupuolelta. En kyllä osaa meikata, mutta maalata tauluja vielä vähemmän. Rasvoja löytyy, varsinkin huulirasvoja.

Kirsti Kiri: ”Kirsti Kiri -hän suunnistaa vain keralla toisten reippailijain.” Haluaisin ihan oikeasti suunnistaa, siis metsässä, kartan kanssa. Tällä hetkellä suunnistan kuitenkin elämän metsässä, päivästä toiseen, paikasta toiseen, tilanteesta toiseen, ongelmasta toiseen, onnen hetkestä toiseen. Välillä reitin valinta on hyvä, välillä huonompi, välillä ollaan täysin kartan ulkopuolella. Ja suot ja vaikeakulkuiset metsät - ne ovat niin tuttuja myös.

Yksi hullunkurisista perheistä löi minut kuitenkin ällikällä: Perhe Pulla. ”Rouva Pulla on työssä tässä: pullanpaistossa tärkeässä.” ”Ville Pulla -hän sitten vasta kovasti pitää makeasta” ”Kerttu Pullalta huolet jäivät, pullaa haukkaa hän kaiket päivät.” Käsittämättömät kolme Pullaa minussa.

Voitinks mie?

Isoja hetkiä

On hetkiä, jolloin tuntee pakahtuvansa siihen, että on olemassa. Hetkiä, jolloin on yhtä aika suuri ja pieni. Pikkuruinen hippunen tässä maailmankaikkeudessa, mutta kuitenkin vahva ja tärkeä. Ne hetket suhahtavat kuin moottoritietä ohitse, mutta ne tajuaa kristallin kirkkaina. Ja välillä, kun hetki on siinä, toivoo, että joku muukin saisi kokea sen. Tai että joku kertoisi tunteneensa jotakin samaa. Niitä miettii ja ikävöi joskus, mutta välillä niitä ei saa mieleensä millään. Ehkä nyt useammin, kun niitä kirjoitetaan tähän:

Se hetki, kun yöllä herää ja näkee täysikuun mollottavan ikkunasta pilvettömällä taivaalla. Kuu on valtava ja kirkas, lähellä, mutta kaukana. Meidän välissä on avaruus, joka on käsittämättömän suuri ja minä olen osa siitä.

Se hetki, kun ikävöi jotain, mutta ei tiedä mitä. Ehkä kaikkea, mitä on menettänyt tai mitä ei voi saada. Tai sitten jotain, mistä ei edes tiedä mitään.

Se hetki, kun tajuaa, että kevät voittaa talven. Että jokaisen vuodenajan jälkeen tulee aina seuraava. Että vaikka päässä myllertää ja tapahtuisi mitä, kevät tulee aina loppujen lopuksi.

Se hetki, kun kainalossa on valtavan rakas ihminen, eikä muista mitään muuta. Ei yhtä ainoaa murhetta, eikä edes sitä, mitä piti tehdä seuraavaksi. Juuri ja juuri oman nimensä.

Kuka muistaa, mitä muita niitä on?

Isopieni

Meillä asuu tyttö, jonka silmistä näkee, etä jotain on tapahtumassa. Sen silmissä sähähtää, kun puhutaan säännöistä. Sen silmistä näkee, että ajatuksissa on ihan uudenlaisia asioita. Itsenäistymistä. Isoja unelmia. Maailman kokoisia juttuja.

Meillä asuu tyttö, joka laittaa oven kiinni perässään. Oven kiinni, kun menee tekemään läksyjä. Oven kiinni, kun kaveri tulee kylään. Oven kiinni, kun on eri mieltä asioista.

Meillä asuu tyttö, joka tankkaa rakkautta. Se halailee ja laittaa pään olkapäälle. Se hymyilee onnellisena, kun perhe on illalla yhdessä. Se haluaa kunnon iltasuukon.

Meillä asuu tyttö, joka on useamman kerran päivässä sitä mieltä, että asiat ovat aivan pielessä. Ei ole omaa hevosta. Koulu ei ala yhdeksältä. Pikkusisko tuijottaa. Läksyt ovat idioottimaisia. Kaikilla muilla on oma tietokone.

Meillä asuu tyttö, joka ei tiedä, onko iso vai pieni. Se ei halua olla pieni, eikä ihan isokaan. Tyttö, joka ihmettelee välillä, mitä hänessä tapahtuu. Tyttö, jolla olisi jo kiire maailmaan, kavereiden kanssa etsimään ihan omaa tietä. Tyttö, joka käpertyy isän kainaloon, eikä halua pahoittaa äidin mieltä.

Meillä asuu tyttö, joka saa äidin rakkauden syöksymään tunteesta toiseen. Palan kurkkuun nostavasta onnesta hämmennyksen kautta ympäri seiniä pärskähtelevään ärtymykseen. Tyttö, joka saa muistelemaan itseään 12-vuotiaana Duran Duran -leikekirja kädessä, ensimmäistä kertaa rakastuen ja ihmetellen, mitä onkaan edessä. Pienenä, mutta ihan kohta vähän isompana.

Meillä asuu tyttö, joka on aloittamassa oman matkansa. Huimaa. Vähän itkettää. Jännittää. Ihan mahtavaa.

Eksoottinen maanantai

Tulipas koettua jotain todella eksoottista. Käytiin miehen kanssa kahdestaan ruokakaupassa.

Ollaan me joskus käyty. Vuotta en kyllä muista. Joskus 90-luvun puolivälissä käytiin ainakin Lappeenrannassa ostamassa jauhelihaa lähikaupasta. Nyt hymyilyttää se kodinlaittamisvimma, mikä silloin oli. Pienessä yksiökopperossa kahdestaan oli ihan luksusta. Me ei keksitty muuta ruokaa kuin makaroonilaatikko. Ei vaan siis oikeesti keksitty, mitä muita ruokia maailmassa on.

Tämä ruokakauppareissu oli ihan ex tempore -hulluttelu.

--Lähen käymään kaupassa.

--Lähetäänkö yhdessä?

--Mitäh?

--Lähdetäänkö yhdessä käymään ruokakaupassa?

(Tuijotusta)

--Lapset! Me lähdetään isin kanssa yhdessä käymään kaupassa!

--Mitäh?

Siinä sitä sitten tepasteeltiin, ihan pirteää vauhtia.

--Mitäs me nyt tänne suuntaan mennään?

--Aattelin, että käydään samalla kirjastossa.

--Mut siis meidänhän piti mennä vaan kauppaan.

--Kun nyt kerran hullutellaan, niin hullutellaan kunnolla.

--Tää on jo liiottelua.

--Voitasko lähteä jo sinne kauppaan?

--Oota nyt vähän.

--Piti käydä kirjastossa, ei jäädä olemaan kirjastoon. Alunperin, kun piti käydä vaan ruokakaupassa.

Ruokakaupassa pasmat olivatkin sitten aivan sekaisin. Unohdin heti kärryn kaapattuani, mitä piti ostaa ja tuijotin vain saman aikaisesti lumoutuneena ja hämmentyneenä, kuinka mies punnitsi kukkakaalia ja luki kalaöljykapseleiden tuoteselostuksia. Välillä löysin itseni posottamassa kohti kassoja, kunnes muistin, että tässähän oltiin nyt ihan pariskuntana liikenteessä. Että hiivatti, kun pitää odotella ja missä hyllyvälissä se nyt on.

--Purat sie kassin, mie etin ne luistimet.

--Jäi sitte ne perunatkin ostamatta.

--No tuli ainakin vähän ulkoiltua.