Tyttö on Sacre Coeurilla. Itsevarmasti se nojaa penkin
selkänojaan farkkutakki auki retkottaen.
Ranteessa on pojalta saatu koru. Poika on unohtunut jo aikoja sitten. Olkapäille
valuvassa hiuspehkossa kimmeltävät auringonsäteet. Takana Pariisi,
vaaleanvihreät lehdet puissa. Tytön päässä on vanha huopahattu, jossa on
pinssejä. Peace ja love, mitä niitä nyt on. 19-vuotias. Sen ikäiset hymyilevät
kameraan kuin tietäisivät kaiken. Kääntyvät, jos ohi kävelee jotakin kaunista.
Uskovat tekevänsä ihmeitä, pystyvänsä toteuttamaan omat ja siinä samalla
muidenkin unelmat. He päättävät tulla maailmankansalaisiksi, todellisen
maailman, eikä minkään turistihömpötyksen. He eivät usko uskovansa siihen,
mihin heidän vanhempansa uskovat. He ovat jotakin muuta, uutta ja parempaa. He
kulkevat itsevarman näköisesti, vaikka heillä on korkeintaan aavistus siitä,
mihin he ovat menossa. He nauravat kovaan ääneen ja väittävät muodostaneensa
mielipiteen joka asiasta. He uskovat, että tulevaisuus on vain heidän, eikä
siitä päätä kukaan muu. He haluavat olla itsenäisiä, rakastaa omilla
ehdoillaan, mutta kaipaavat iltaisin syliä. Miten herkkiä he ovatkaan, tuulessa
heiluvia, ihan alussa vasta.
Hellästi katson kuvan tyttöä. Tyttöä, joka vannoi, ettei
ikinä jäisi tähän tuppukylään, eikä opettajaksi ainakaan. Tyttöä, joka vihasi
juuri tällaisia päiviä, jolloin ei tapahdu mitään. Tyttöä, joka oli melko
varma, ettei hänestä olisi äidiksi. Tyttöä, joka marssi maailmaa päin, mutta ei
uskaltanut vielä edes ajatella kirjoittavansa. Tyttöä, joka ei nähnyt itseään
ikinä yli 40-vuotiaana. En tiedä, mitä ajattelisit minusta nyt. Olisitko
pettynyt? Säikähtäisitkö? Ei hätää. Olen harvoin onneton. Olen löytänyt jotain.
Ja tiedätkö, sydän tuntuu edelleen
19-vuotiaalta.
