torstai 30. joulukuuta 2010

Ihana, kamala paikka

Juuh, Ikeassa kävin. Senhän nyt jo taitaa hokata otsikostakin. Valmistauduin fyysisesti tankkaamalla kunnon proteiinipitoisen aterian. Ikeahan on yksi rankimmista fyysisistä suorituksista. Kävellään ja kävellään, välillä väistellään ja sitten taas kävellään. Puhumattakaan nostelusta ja kärrien työntelystä. Henkisesti valmistauduin tekemällä ostoslistan valmiiksi. Joogasin myös mantralla ”Älä osta mitään, mitä ei lue listassa”.

Ennenkuulumattoman selkeän sotasuunnitelman kanssa (”Suuntaan suoraan varastolle hakemaan nämä kolme koodillista tuotetta.”) marssin pyöröovista sisään. Tiukasti eteenpäin tuijottaen, vauhtia hetkeksikään hidastamatta pääsin työhuoneosastolle saakka. Katseeni harhautui erään näyttelyhuoneen seinällä roikkuvaan häkkyrään. Eikä muuta sitten tarvittukaan. Ääni sisälläni vaati ostamaan tuon häkkyrään. Ääni sisälläni käänsi minut ympäri ja vaati marssimaan vastakkaiseen suuntaan (Siis vastoin niitä ehdottomasti kulkusuunnan näyttäviä nuolia!) keittiöosastolle. No, siitähän se sitten lähti menemään pieleen. Sisäistä demonia vastaan taistellen pääsin varastolle vain neljä ylimääräistä tuotetta käsissäni. Varastolta en tietenkään löytänyt mitään. Loppujen lopuksi heittäydyin täysin blondiksi ja ujelsin erään hämmentyneen miesmyyjän etsimään ja siirtelemään minulle kaiken.

Kun pahin eli shoppailu oli suoritettu, edessä oli paras eli tuijottelu (Joidenkin kahvin juojien mielestä se voisi olla myös kahvin hinta. Sanokaa, mistä löydätte muualta tästä maasta kahvikupin 50 sentillä?). Koska Ikeassa käy koko Suomi, siellä voi tehdä leppoisaa, mutta hyvinkin antoisaa tutkimusta. Tutkimusaiheita on lukuisia: Miten suomalaiset perheet käyttäytyvät shoppaillessaan? Miten suomalaisilla perheillä yleensäkin menee? Minkä näköisiä suomalaiset ovat? Ihan oikeasti tärkeitäkin kysymyksiä nousee pintaan: Ostavatko suomalaiset tarpeellista vai mitä vaan, kunhan halvalla saavat? Mihin maailma on menossa, kun ihmiset vaan shoppailevat? Ovatko perheet yhdessä vain shoppaillessaan? Seuraavat kysymykset ovat jo hämmentäviä, suorastaan pelottavia: Tarvinko minä oikeastaan puoliakaan näistä ostoksista? Mitä tavaraa ihminen oikeastaan yleensäkään elämässään tarvitsee? Voisinko olla ostamatta?

Viisi ja puoli tuntia elämästä. Ihanaakamalaa.

P.S. En muistanut ostaa henkareita!

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Synkemmän yön jälkeen

Haaveilu on kai yksi ihmisenä olemisen perusjutuista. Joillakin se on ylikorostunut piirre. Niinkuin tällaisillä levottomilla hössöttäjillä kuin minä. On paljon haaveita ja liian vähän tätä hetkeä. Haavelistalla on kirjoittamista, Australian matkaa, kuraeteistä ja yksi päivä sielu paikoillaan tässä hetkessä. Näin muutaman mainitakseni. Mutta jos ihan oikeasti käännetään sielu nurin ja valvotaan yksi yö, esiin tulee haave, jota ei saa sanoa ääneen. Haave, josta ollaan hys hys ja tyydytään tähän. Haave, josta joskus saman haaveen kanssa elävän kanssa hiljaa supistaan. Ihan oikeasti haaveilen siitä, että kaikki lapset olisivat terveitä. Että ei tarvitsisi murehtia ja hössöttää, vaan oltaisiin ihan niinkuin kaikki muutkin. Että saisi yöllä nukuttua sikeästi. Että joskus voisi mennä vaikka seitsemältä nukkumaan. Että lapsi saisi elää ihan tavallisesti, ilman äidin jatkuvaa hönkimistä niskassa. Että ei tarvitsisi nähdä kipua ja murhetta lapsen silmissä. Että ei tarvitsisi käsitellä näitä murheellisia pelkoja tulevasta. Että pää olisin päivän tyhjä, mutta samalla täynnä huolettomuutta.
Ehkä kaikki levotomuus tuleekin siitä, että liimaa haaveita ja hössötystä sielun syvimmän haaveen päälle. Koska sitä haavetta ei toteuteta. Koska on pakko tyytyä tähän. 

tiistai 28. joulukuuta 2010

In love

Koin hurjimman rakastumiseni pari vuotta sitten. Menin kahvilaan ja tuijotin kymmenen eri kahvivaihtoehtoa sisältävää listaa. (Voi jestas tätä kahvia rakastavaa maata.) Otin chai latten, lähinnä siksi, että se ei kuulostanut kahvilta. Jo ensimmäisen hörpyn jälkeen olin mennyttä. Viuh vaan ja sydämen kuvia tähän ympärille. Chai lattessa yhdistyy intohimo ja pehmeys ihan täydellisesti. Intialainen maustetee on intohimo, maitovaahto on pehmeys. Liiallinen imelyys inhottaa ja se onkin chai latten kompastuskivi: makusiirappi. Sitä pitää olla juuri sopivasti. Läheskään joka kahvilassa sitä ei lurautella sekaan juuri sopivasti, vaan liikaa.
Chai latte on ihan paras arjen harmauden pyöristäjä. Tällä kylällä on kuitenkin vaan kahviloita, joiden listoissa lukee ”kahvi” ja ”tee”. Siispä googlaamaan ohje. Neilikoitten ja kardemummien sydämien keittely onnistuu kyllä, mutta sellainen sievä ja sukkela maidonvaahdotin, se puuttuu. Äh. Ei saa Prismasta ja olipa kallis kokkikaupassa. Vaan halleluja Ikea, sieltä se tuli tuliaisena!
Ja niinpä mie kuulkaa juuri hartaana keittelin ja surrutin noin litran chai lattea. Ei se siis tietenkään onnistunut. Kardemumman sydämet ei ole vakiotavaraa maustekaapissa ja korvasin ne maustepippureilla (no kamoon, on ne aika saman näkösiä ainakin!). Mutta perhana soikoon: Miulla on maitovaahdotin ja mahdollisuus edes etäisesti olla lähellä hurjan rakkauteni kohdetta!

maanantai 29. marraskuuta 2010

Parisuhdesuhahdus

Kuusi tuntia Helsingissä poissa arjesta.

- No mihis päin tästä nyt mennään.
- Mie luulin, että sie katoit sen.
- Eikö me yhessä katottu se. Ja sunkin piti painaa se mieleen.
- Enkö sanonu, että printtaa se ajo-ohje.
- No missä mie nyt sen oisin printannu.
- Aina sama juttu. Nyt oot ainakin väärällä kaistalla.
---
- Eiku se ois vissiin sittenkin ollut tonne.

- Anna suukko.
- Siis tässä liikennevaloissa vai?
- No tässä tässä.
- Hö.
---
- Hyvä pusu.

- Miten sun tukka on noin harmaantunu?
- Hm-m.
- Sullahan on tossa silmienkin alla uusia ryppyjä.
- Hm-m.
- Ei me olla enää ihan nuoria.
- Ei me olla.

- Millon meillä on viimeksi pesty pyykkiä?
- No ei siitä nyt voi olla kuin hetki meidän talossa.
- Missä mun kaikki sukat on taas?
- En mie tiiä.
- Onks sulla vaan omia sukkia laatikossas?
- En mie tiiä.

- Nää on taas nää farkut, jotka ei sun mielestä näytä hyvältä mun päällä.
- No ei ne näytä. Käytäskö ostamassa sulle housuja?
- Äh. Ei ole tarvetta uusille.
- Mut eiks olis kiva, jos olis päällä housut, jotka näyttäis hyvältä?
- Hm-m.
- Oikeesti.
- No katotaan nyt.

- Hei tuu nyt äkkiä tien yli!
- No joo joo. Oota.
- Myöhän kävellään käsi kädessä.
- Purista vähän lujempaa.



maanantai 22. marraskuuta 2010

Definitely alive, part 538

Tiedättehän semmoisen täydellisen rannan. Sellaisen, jossa hiekka ja meri yhtyvät saumattomasti toisiinsa. Hiekka on pehmeää, simpukat suloisia, muita ihmisiä ei nimeksikään, delfiinit leikkivät näköetäisyydellä. Ja siellä sitä vaan ollaan. Ilman kiireen häivää, jotenkin täydellisessä pumpulissa. Hengaillaan ja hyväksytään kaikki sielun sykkyrät. Eläköön elämä ja sata huutomerkkiä.
Yhdistetään tähän auvoon harmoniaan vielä kunnon sähläys. Meri on käsittämättömän auki ja kutsuva. Sinne siis. Purjeveneellä, ehdottomasti. Ollaan hyvinkin lämpimässä ilmastossa, joten asuna on bikinit. Epämääräisesti roikkuva t-paita kuitenkin päällä, eihän tässä nyt kroppaa enää ihan kaikille näytellä, tässä iässä. Valtava onnenpotku kohtaa veneen irtautuessa satamasta. Minut valitaan laittamaan paattia liikkeelle! Pääsen veivailemaan purjeita. Tartun innokkaasti ja valokuvaajalle maireasti poseeraten veiviin (Anteeksi purjehdusta harrastavat, en tajua näistä termeistä mitään.). Silloin se rätsähtää. Suorastaan singahtaa poikki lopullisesti. Nimittäin bikinin yläosan takaosa. Ei siis enää yläosaa, päällä roikkuva t-paita, jonka kanssa ei voi kumartua, kyykistyä eteenpäin, tehdä nyt yleensäkään mitään fyysistä ponnistusta ilman alla olevaa bikinin yläosaa. Purjeiden vääntäminen nyt kuitenkin vaatii kroppaa. Olo muuttuikin varsin pian valtavan fyysiseksi. Olenkohan koskaan tiedostanut rintavarusrustani yhtä selkeästi kuin siinä paatiin liikkeelle laittamisen tuoksinnassa? Kaikki nautinto siitä muhkeasta hetkestä ison paatiin upeiden purjeiden noustessa ja avautuessa, minun kätteni toimesta, täydellisellä rannalla, muljahti ikävästi paikoiltaan samalla, kun bikinini yläosa heilui irrallaan paitani alla ja minä koitin pitää tuon väljän vaatekappaleen paikoillaan, ettei naisellisten ulokkeitteni muljahtelu näkyisi koko Australian länsirannikolle.
Täydellinen biitsi, täydellinen sähläys. Oi hyväin aika on ihminen elossa.


Monkey Mia, Western Australia
 

perjantai 19. marraskuuta 2010

Levoton

On ihan toivotonta asettaa itsensä sijoilleen, kuunnella, ihmetellä, antaa elämän olla. Joskus erehdyin luulemaan, että levottomuus on vaihe. Joku nuoruuteen liittyvä pakollinen matkustusvimma tai välitila, jolloin nyt vaan ollaan kiinnostuneita sadasta eri asiasta. Kuulkaa ei. Nuoruus meni. Täältä ikuisuuteen tämä pää viuhtoo suunnasta toiseen.

Näennäisesti voi olla ihan rauhallista. Perunat porisee padassa ja pyykkikone pyörittää vaatteita. Lapsi selvittää biologian ryhmätyön etenemistä. Lämmin tee hymyilee minulle kupista. Sitten katse käy ikkunassa. Auringon välkähdys hangella, tai junan pillin vihellys jostakin, suhauttaa pään vuoristoradalle. Ajatus juoksee kaukaisiin maihin tai siihen kohtaan, jossa sininen meri ja taivas kohtaavat. Se kiitää helteisellä maantiellä stereoiden soidessa täysillä. Se lentää puusta puuhun vauhkoontuneena ja laulaa aamusta iltaan. Hengästyttää. Alkaa olla jo huono olo, mutta poiskaan ei pääse.

On täysin käsittämätöntä, että joku voi olla jossakin hetkessä läsnä koko päällään.Mistä sellaiset sydämen ja aivojen pinnistelyt tulevat? Jooga kuulostaa aivan utopistiselta. Siinä ei siis nukuta? Miten niin sitten ollaan keskittyneessä tilassa ajattelematta mitään? Olen kuullut sellaisista ihmisistä, jotka ovat oikeasti tytyväisiä tässä hetkessä, eivätkö kaipaa elämäänsä mitään. Voi kertokaa kertokaa, miten sellaiseen tilaan pääsee!

Miten saa kiinni puhtaasta hetkestä, jolloin sielu sujahtaa lämpimään koloon jopa marraskuun kaamoksessa, eikä toivo mitään muuta tässä maailmassa?


sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Isin opetuksia

1) Aamuisin liian myöhään nukkuminen ei ole asiallista.
Kello kymmenen on jo hävyttömän myöhäinen aika nousta sängystä. Ahkeruuskahvit juodaan viimeistään kymmeneltä eli kaksi viiva kolme tuntia heräämisestä.

2) Työmoraalista pidetään kiinni.
Töihin mennään ja työt tehdään kunnolla.

3) Maailman näkeminen on tärkeää.
Älyttöminkin matkaidea on jees.

4) Mies tekee kotitöitä siinä missä nainenkin.
Siis ihan oikeesti.

5) Iltasatu luetaan ilmeikkäästi.
Jokaisella hahmolla on oma ääni. Kaikenlainen pelleily on sallittu. Ja mieluiten keksitään ihan omiaan satuun.

6) Kirjoja ei voi koskaan olla liikaa.
On ihan parasta ottaa kirja kaapista, etsiä siitä joku ihana nippelitieto ja laittaa kirja hellästi takaisin kaappiin.

7) Yllätyspata on ruuanlaittajan pelastus.
Se on uskottava, ihan oikealta kuulostava ruoka, joka voi sisältää ihan mitä tahansa.

8) Makaroonivelli on parasta lohturuokaa.
Keittämisen aikana sekoittamista ei saa keskeyttää hetkeksikään.


Huomaatko, isi, kuinka paljon rakkautta noissa on?

P.S. Ykköstä sovellan, koska minä olen minä. Ja makaroonivelliä en osaa tehdä vieläkään.

torstai 11. marraskuuta 2010

Hämmennyksen vallassa tässä olomuodossa osa 34567

Kymmenen vuoden unelmani on toteutunut. Siinä se on jääkaapin ovessa. Virallisena ja armottomana lapsille. Kauniina ja armahtavana minulle. The Lista. VPVK eli viisi pistettä viikossa kotitöistä.

Vuosien merkitsevä tuhahteluni ja keittiön raivaaminen pikkutunneilla astioita mielenosoituksellisesti mäiskien on vihdoin tuotanut hedelmää! Hellan ja imurin välissä olen esittänyt marttyyria ja pyöritellyt päässäni, miten saisin aikaa pyöritellä enemmän kaiken maailman asioita päässäni. Tarvittiin (taas) yksi ilta puhinaa keittiössä, kilahtamista seurannut raivari ja sukupuolten välinen ymmärtämyksen hetki ja PIM: Minun taloni seinälle ilmestyi lista.

Liihottelen säännöllisesti listan ohi ja huokailen onnea. Torstaina liihottelu on erityisen mukavaa: Jokaisella kolmella lapsella on vasta kaksi pistettä ja viisi pistettä pitää olla kasassa sunnuntaina! Tanssahtelen pyykkivuoren ympärillä. Loikin eteisen hiekkojen yli. Joka viikko 15 kotityöpistettä pois minulta! Arki miinus viisitoista kotityöpistettä on yhtä suuri kuin kirjoja, kirjoittamista, laulamista ja haaveilua!

Tai siis liihottelin. On hämmentävää ja (myönnetään) naurettavaa, että tämän onnen tuhoaa todennäköisesti se sama, joka sai onnen aikaan: kilahtaminen. Teelusikalla annettiin tälle naiselle, kun pinnaa jaettiin. Hermot nimittäin menee, kun listaa pahantuulisesti tuijottavat lapset riitelevät imurointivuoroista. Pinna muljahtelee pahaenteisesti paikoiltaan, kun pyykit lajitellaan vääriin pinoihin tai astioissa on kuivuneita ruokatahroja. Raivo läihähtelee reunoilta yli myös kun jälkikasvu uskaltaa kyseenalaistaa listan olemassaolon oikeutusta.

Oliko tässä joku opetus? En tajua.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Hei sinne jonnekin,

Ihan pieniä asioita ne ovat. Samanlainen kuistin oven narina. Uusi kirja, josta pidin. Savustetun kalan tuoksu. Pellillinen piirakkaa. Semmoisista se tulee. Ihan yllättäen ja humauksessa. Ikävä. Suru nappaa kiinni. Niin vahvana, että on pakko istua ja itkeä vähän.

Välillä olet ihan lähellä. Kuin katselisit olan takaa perunoiden pesemistä tai istuisit vieressä kesäistä järven selkää ihaillen. Joskus potkit takapuoleen: ”Elä, äläkä ihmettele!” Joskus pysähdyn kuntelemaan, että mitähän sinäkin tästä sanoisit. Välillä huokaisen tyytyväisenä, kun et mitään. Välillä tekisi mieli huutaa, että pliis, edes jotain!

Välillä olet tolkuttoman kaukana. Koitan pinnistellä jotakin ihan tuttua muistoa, mutta ääriviivat ovat epätarkat. Itkettää, kun en muista, miltä äänesi kuulosti. Haudalla on vain kivi ja kynttilä, enkä saa sinusta kiinni.

Olen kauhuissani. En saa halata sinua enää ikinä. Olen peloissani. En selviä tästä hetkestä ilman sinua. Olen valtavan surullinen. Ikävä peittää joka ikisen ajatuksen. Olen vähän surullinen. Tämä ikävä kulkee mukana ja antaa ehkä joskus voimaa. Olen onnellinen. Sinä olit elämässäni. Olen helpottunut. Minun ei tarvitse enää menettää sinua toista kertaa. Olen kiitollinen. Sinä opetit minulle asioita menettämisestä ja surusta.

Riittääkö, että muistan sinut? Lakkaatko joskus tulemasta lähelle? Sanoinko sinulle kaikki, mitä pitikin? Annanko joskus näiden kysymysten olla?

Tee olosi kotoisaksi tässä sydämessä.


keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Häntä hellikäämme

Häntä on hellänä. Makaamisesta. Mielikin on hellänä. Häpeästä.

Tauti tuo minussa esiin kiukuttelevan prinsessan. Aidon marttyyrimamman. ”Millä oikeudella tää nyt MULLE tuli?! Miksi aina MINÄ?! Tekee NIIN kipeetä! Voisko joku muu nyt KERRANKIN tehdä jotain tässä talossa?! Onko mun nyt siis PAKKO nousta TÄSSÄ kunnossa täältä sängyn pohjalta?! No hyvä on, noustaan sitten! Aaa, kun päähän sattuu! Voisko joku tuoda hunajateetä? VOISKO JOKU TUODA HUNAJATEETÄ?!”

Tässä perheessä on nähty kipua. Tässä perheessä on nähty kipua aamuyön pimeinä tunteina. Kipua, joka vääntää pienen tytön kippuraan ja saa äidin sydämen riutumaan tuskasta. Luulisi, ettei sitä ihan pienestä valittaisi, jos itse joskus vähän sairastaa. Vaan niinpä sitä vaan päästelee suustaan sammakoita. ”Olen kyllä nyt NIIN kipeä.” ”Näin kipeä en ole koskaan ollut.” ”Tällasta tautia ei voi kestää KUKAAN.” Huh huh.

Kipuun ja sairastamiseen liittyvät tuntemukset ja kokemukset ovat kiinnostavia. Balilla olin maailman kauheimmassa vatsataudissa (siis todella universumin hirvein tauti, olin NIIN kipeä), mutta toisaltaa pääsin seuraamaan useamman vuorokauden muurahaisten erittäin mielenkiintoista elämää wc:n lattialla. Mies taas oppi samaan aikaan todella hyväksi pasianssin pelaajaksi. (”Älä nyt vaan ole pitkään poissa, kun on niin kamala olo! Ai meet etsimään lääkäriä? No eihän tätä toisaalta ole kestänyt vasta kuin pari päivää.”) Kuumeessa on mielenkiintoista maata selällään ja tuntea kipuaaltojen lähtevän varpaista ylöspäin. Jotenkin sitä on todella elossa, kun tuntee jokaisen lihaksen. Kunnon kuumeessa muistaa ihonsakin erityisen hyvin. Kaikenlainen koskettelu kun tuntuu väkivaltaiselta tuuppimiselta. Ja kunnon kuumeeksi lasketaan siis kaikki yli 37 asteen menevä ruumiinlämpö. (”Ai, älä koske! Laita mulle peitto ja tuo nyt sitä mehua!”)

Säästelin tähän loppuun sen, minkä toivon jäävän kaikkien mieleen. Osaa nimittäin ihan tyydyttävin arvosanoin helliä muita, kunhan vaan tauti pysyy minusta loitolla. Olen hyvä hieromaan jalkoja ja rapsuttamaan päätä. Olen mahdottoman hyvä kokoamaan herkkulautasia eli ihania pikkunaposteltavia olemattomista aineksista. Ja parantumista juhlistavien lettukestien järjestämisessä olen todella hyvä.

maanantai 1. marraskuuta 2010

Tuuletinjooga - Yoga ventilador

Olen keksinyt uuden joogamuodon. Siihen tarvitaan raukea, kuuma iltapäivä ja tuuletin. Jestas on tehokasta.
Elämähän on noin lähtökohdallisesti monimutkaista. Täytyy pähkäillä työongelmat ja ihmissuhdemurheet ja lasten terveyshuolet ja lasten ihmissuhdemurheet ja kaamosmasennukset ja ihan vaan perushormoonihässäkät. Kaiken pähkäilyn lisäksi pitää vielä olla tehokas ja kiva. Töissä hymyilevä, kärsivällinen ja asiantunteva. Kotona pyykit koneeseen ja pötyä pöytään ja lasten asiat kuunnellaan valtavalla läsnäololla ja vaimonakin ollaan ainakin joskus tikissään.
Vaan köllötäpä valkoisilla lakanoilla siestaa viettäen tuuletin yläpuolella pyörien (ja nyt puhun isosta katossa pyörivästä vempaimesta noin ykkösteholla). Ensin kestää hetki tajuta, että tässä on nyt jooga meneillään. Ajatukset pitää hidastaa, katse tulee kohdistaa tuulettimeen. Kun on keräillyt levottomat ajatuksensa Australian rannoilta, kalenterin viikosta 48 ja lapsen allergiaongelmista, onkin vain minä ja tuuletin. Aluksi laskee ehkä tuulettimen kierroksia. Silmät lerpsuvat kiinni. Jaahas, minulla on pulssikin. Ulkopuoliset ärsykkeet ovat nyt vaaran paikka. Nyt ei kuunnella altaan diskohumppaa, eikä olla janoisia, eikä haistella hikisiä kainaloita, eikä vastata kenenkään perheenjäsenen tarpeisiin. Nyt ollaan tässä, tuuletin ja minä.
Mitäs tässä nyt oikein on haudottu ja murehdittu? Oliko mulla jotain ongelmia? Siis mitä? Tässähän on kaikki ihan hyvin. Oikeastaanhan voi olla semmonen särmikkäämpi, eikä liian kivakiva. Miten niin pitää olla tehokas? Kenen mielestä? Mitä oikeastaan kannattaa murehtia? Mitä se auttaa? Mistä sinä unelmoit? Miten teet tästä sinun elämäsi? Vou, mitä ajatuksia!
Huimaa. Hihkututtaa. Miten tästä saa pidettyä kiinni? Miten näillä ajatuksilla peitetään koko aivot?
Kallista joogaa. Ahistaa, kun ei tiedä taas, milloin sitä saa. Yksi murhe lisää siis. Kuka keksii halppisversion ja äkkiä! Kärsivällisyys alkaa olla vähissä.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Ukkeli

”Millon sä äiti kirjoitat musta?” Nyt, muru.

Olet hämmästyttävän hajamielinen. Manaan mielessäni, miten yhden asian pysyminen viisi minuuttia päässäsi voi olla niin vaikeaa. Usein saarnaan sinulle noin metrin korkuisesta vaatevuoresta huoneessasi. Koulurepussasi on tavaroita vuosikausien takaa. Vaatekaapista otat aina ensimmäisen summamutikassa käteesi osuvan vaatekappaleen päällesi. Sängystäsi et löydä koskaan yöpaitaa. Minä löydän niitä viisi. Ruokasi syöt aina kuin pelkäisit sen katoavan lautaselta alle minuutissa. Kärsimättömyytesi on minulta. Räjähdät sekunnissa ja lepyt kolmessa. Koitan saada sinua yöllä kiinni, kun kävelet unissasi pitkin taloa. Yritän etsiä sinua peiton alta aamuisin, kun muut ovat jo hereillä. Tunnen valtavan onnen humauksen, kun laahustat jättikokoisen pehmosi kanssa unimyssy päässäsi ohitseni. Kuuntelen, kun soitat ja äyskit väärin meneville nuoteille. Hymyilen innollesi, kun kerrot kivilajeista maailman hienoimpana asiana. Tai skeittailusta. Tai keihäänheitosta.

Katson usein teitä murusia ja mietin, miten minusta tuli noin ihmeellisiä olentoja. Kauniit silmäripsesi näen itsellänikin peilissä ja innostuksesi musiikkiinkin ymmärrän. Mutta miten sinusta tuli noin uskomattoman oikeudentajuinen, empaattinen ja reilu tyyppi? Katson hämmästyneenä, kuinka saat 16 kaverin synttäreillä kaikki pysymään hallinnassa ja menon hauskana. Siskojesikin mielestä olet maailman mahtavin ukkeli.

Jalkasi kasvoi kesän aikana kaksi numeroa. Pituudessa hurahdat parin vuoden sisään ohitse. Yhä useammin jääkaapin sisältö ei riitä nälkäsi laannuttamiseen. Saat sydämellä varustettuja tekstareita luokkasi tytöiltä. Apua, minä ajattelen. Otan sinut kainaloon. Siinä me ollaan ja luetaan Mauri Kunnasta tai Guinnessin suurta ennätyskirjaa. Ajattelen pientä poikaa, joka matki ihaillen isosiskon Titi Nalle -koreografioita vaippa lököttäen ja lykki muovista ruohonleikkuria pitkin pihaa. Sydämessä on jotakin niin isoa, että sitä ei saa sanoiksi. Joka ikinen sana on sata kertaa totta, kun sanon rakastavani sinua hirmuisesti. ”Joo, tiedän, äiti”, sanot ja jatkat iltapäivän sählypelin hyökkäystilanteen etenemisen selvittämistä.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Palat

Hurmio saavutetaan syötävillä paloilla. Aamupala, välipala, iltapala, yöpala, myöhäisaamupala, välivälipala, myöhäisiltapala. Ah.

Aamiainen, lounas ja päivällinen ovat isoja jo sanoina. Aamiainen on pöytään siististi katettu haudutettu puuro ja leikkeleet ja kurkku-tomaattiviipaleet sekä vaaleeta ja tummaa leipää. Lounas on perunaa ja soossia ja säpsäkästi silpottu salaatti. Päivällinen on pöytä täynnä lautasia, piimät ja maidot, pari kattilaa ruokaa täynnä sekä porkkanaraaste. Ne ovat koko perhe syö samaa -juttuja. Palat ovat taas omia pieniä juttuja. Arjen onnen hetkiä.

Aamulla on raivostuttavaa syödä kiireessä hammasharja toisessa kädessä samalla farkkuja päälle kiskoen ja lapsia hereille karjuen. Viikonloppuna juon ensin pannullisen teetä nojatuolissa ja tuijottelen seiniä. Sitten suunnittelen hartaasti, mitä sielu ja ruumis juuri nyt kaipaisivat. Päivästä tulee valtavan hyvä, jos saa vuohenjuustoa ja tomaatteja ja ruisleipää ja paahtoleipää ja hunajaa. Ja vielä toisen pannullisen teetä.

Välipalalla on parasta kaksi palaa suklaata ja pähkinöitä. Ja pannullinen teetä. Ja hiljainen hetki. Töiden jälkeen välipala on parhaimmillaan.

Iltapala on ehkä paras pala kaikista. Ennen sitä syödään ehkä jo alkuiltapala keittiössä muun perheen kanssa. Varsinainen oma iltapala nautitaan nojatuolissa tai sohvalla tyynyjä ympärillä ja viltti jalkojen päällä. Telkkari voi olla auki, mutta vain jos sieltä tulee jotain tosi hyvää. Iltapalalla syödään pikkupaloja. Sen valmistaminen kestää hetken. Se pitää myös suunnitella, koska palojen pitää olla kauniisti lautasella. Eri väriset palat ovat parhaita. Marjoja ja juustoa ja rypäleitä ja hapankorppuja ja tomaattia ja...

Yöpala on harvinaista herkkua. Kesällä ehkä, mökin terassilla, jotain jääkaapin tähteitä tai pikkuriisipiirakoita ja lasi viiniä. (Melkein itkettää, kun ajattelee tuota hetkeä nyt, kun koko talvi on vielä edessä.)

Myöhäisaamupala, välivälipala ja myöhäisiltapala ovat ihania variaatioita edellisistä. Ne mahdollistavat pikkupalojen syömisen ympäri vuorokauden. Palojen suunnittelu ja hetken odottaminen on jo puolet ilosta. Toisaalta taas hetken piloille meneminen kiireen, hössötyksen, tyhjän ruokakaapin, yleisen ärtymyksen tai muun maailman pahuuden takia, on... kaamea epähurmio.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

KIERTÄVÄ KIRJATEHTÄVÄ
eli tehtävä, jossa kerrotaan itsestä jotakin hyllystä löytyvien kirjojen nimillä
(Haastan tähän Kaikkosen Satun. Ja jos joku muukin blogin lukija haluaa vastata, niin hyvä hyvä :) Kiitti Sanni!)


1. Oletko mies vai nainen?
Vaimoke

2. Kuvaile itseäsi?
Äidin pikku pyöveli

3. Kuinka voit?
Tuhat loistavaa aurinkoa

4.Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi?
Nalle Puhin maailma

5. Mihin haluaisit matkustaa?
Paratiisin kartta

6. Kuvaile parasta ystävääsi?
Suolainen sateenkaari

7. Mikä on lempivärisi?
Kultainen laulukirja

8. Millainen sää nyt on?
Oikukas planeetta

9. Mikä on paras vuorokauden aika?
Unikeinu

10. Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Näen, muistan, hengitän

11. Päivän mietelause.
Onko minussa jotain vikaa vai onko kaikki paskaa?

12. Millainen on parisuhteesi?
Ihmemaa

13. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Opi rakastelemaan paremmin

14. Minkä neuvon tahtoisit antaa?
Korjaa ja nikkaroi

15. Miten tahtoisit kuolla?
Hip hoi, musisoi!

16. Mottosi?
Muista runolla

perjantai 15. lokakuuta 2010

Elämän viidenneksi mietityttävin kysymys

Elämän viidenneksi mietityttävin kysymys heti Mikä on elämän tarkoituksen, Kumpi oli ensin muna vai kanan, Kumpi ja kampi tappelivat kumpi voittin ja Kuka keksi rakkauden jälkeen on Miksei mulla ole koskaan mitään päällepantavaa. Vaatekaappini koostuu seuraavista elementeistä: Hellevaatteet, Alusvaatteet, Parittomat sukat, Bilevaatteet,Yöpuvut sekä niiksi luokiteltavat ja Vaatteet, joille ei ole koskaan sopivaa tilaisuutta tai päivää.

Aloittakaamme analysointi Hellevaate -elementistä. Hellevaatteet vievät kaapistani kaksi hyllyä. Kyseisen elementin vaateläjästä bikinejä on kolmet. Lisäksi on kolme juuri ja juuri vesirajan peittävää minihametta. Suomen kesässä on keskimäärin ehkä kymmenen hellepäivää. 355 päivää bikinit, vesirajahameet ja muut hömpön pömpöt siis möllöttävät hyllyllä.

Alusvaate -elementti on jokapäiväinen ja välttämätön, mutta huomattavaa ihmetystä herättävä. Jotta olo olisi täydellinen, on oltava mätsäävät rintsikat ja alushousut. Siis esimerkiksi valkoiset liivit ja mustat pikkarit on mahdoton yhdistelmä. Jo ajatus siitä, että joutuisi jossain riisuutumaan ja alla olisikin täydelliset rintsikat, mutta kauheimmat lenkkialkkkarit on kammottava. Siksi onkin hämmentävää, että elementissä ei ole koskaan mätsääviä ylä- ja alaosia. Missä ne ovat? Kuka käy mun alusvaate-elementissä?

Murheenkryynini on Parittomat sukat -elementti. Luulen, että joku muukin jakaa tämän tuskan: Minne sukkien parit katoavat? Liittäisin tähän myös lisäkysymyksen: Miksi miehen sukat kulkeutuvat elementtiini?

Bilevaatteet -elementti on ihan mahtava! Mulla on täydellisesti istuvia toppeja ja kireitä farkkuja ja korkkareita ja hilekoruja! Pikkusen kyllä välillä mietityttää, että missä ne bileet on. Vielä en ole keksinyt, miten kehtaisi perusmaanantaina pitää matikan tuntia piukassa topissa. Jotenkin on tuo metässäkin ypin tunneilla tarpominen korkkareissa vähän epäkäytännöllistä.

Yöpuvut ja niihin luokiteltavat -elementti tursuaa jo pyyhehyllyn puolelle. Sinne muuttavat ihan oikeiden yöpukujen lisäksi kaikki t-paidat sun muut puuvillaiset systeemit, joita ei enää kehtaa pitää ihmisten ilmoilla. Lisäksi siellä on pino mielettömän seksikkäitä yömekkosia. Joskus puen varttitunniksi sellaisen. Kunnes tulee kylmä ja vaihdan epäseksikkääseen puuvillasysteemiin. Siihen yhteen ja samaan siis, jota käytän aina.

Ei lienee tule yllätyksenä, että Vaatteet, joille ei ole koskaan sopivaa tilaisuutta tai päivää -elementti on laaja. Se on hämmentävän laaja elementiksi, johon en koskaan hanki vaatteita. Koskaan en ole ostanut turhaa vaatetta, enkä osta.

Vaan niinpä vaan on koostettava puvusto hellehameesta yhdistettynä bileyläosaan ja yölökäreihin, alla vääränlaiset alusvaatteet ja eriparisukat.

torstai 14. lokakuuta 2010

Tämä vartalo

Olisin vaivalloista olla nainen Brasiliassa. Joka vuosi pitäisi olla timmissä kunnossa karnevaaleissa bikinit päällä. Vaikka aika vaivalloista se on täällä sambattomassa Pohjolassakin. Ei karvoja, ei läskiä, ei siivotonta ulkonäköä. Talvella saa sentään vähän lomaa säärikarvojen ajelusta, kun ei tarvitse vilautella koipiaan missään. Kainalokarvatkin saavat rehottaa rennosti. Vaatekertoja on sen verran monta kerrosta, ettei kurveja tarvitse muille esitellä. Huonona hiuspäivänä voi laahustella pipo päässä (vaikka pipo päässä kesälläkin ei taida enää olla nykypäivänä ollenkaan ihmetystä herättävää, vaan suorastaan muodikasta).

Tässä iässä alkaa ihmetellä vartaloaan. Joskus peilin ohi kulkiessaan pysähtyy ja hätkähtää, että tuoltako kaikki näyttääkin. Nuorena inhosin rimppakinttujani, mutta missä ne nyt ovat? Onko mulla viikset? Ja milloin vyötäröstä on tullut tuollainen? Jalat eivät kiihdy enää juostessa helposti. Naruhyppely on rankkaa (ja pissatkin meinaa tulla housuun).

Vaikka pää on sama vuodesta toiseen, vartalo muistuttaa vuosista ja elämästä. Vuodet merkitsevät veltot merkkinsä iholle. Syödyt brie-juustot kertyvät vyötärölle. Taas on kaksi viikkoa kulunut, kun säärikarvoista saisi pikkulettejä. Mitä ulkonäöstä pitäisi ajatella tässä iässä? Pitäisikö olla jo nuoruuden ulkonäkökeskeisyyden yläpuolella ja vakuuttaa, että ulkonäöllä ja siihen liittyvillä odotuksilla ei ole merkitystä? Voiko nelikymppinen kulkea pikkubikineissä tällä kropalla? Voiko olla karvallinen ja silti kaunis? Voiko elää elämänsä niin, että hyväksyy kaiken muutoksen vartalossaan osana elämää?

Miten huimaa olisikaan 50 vuoden päästä katsella itseään peilistä ja olla tyytyväinen kaikkeen, mitä näkee.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Rännän runtoma

Onpa hienoa, että Suomessa on neljä vuodenaikaa. En vaan kestä niistä kahta.

Elokuussa pieni surumielisyys hiipii hiljaisiin hetkiin, mutta loppuvassa kesässä on jotain lohduttavaakin. Arki alkaa ja muistot hellivät vielä lähellä. Syyskuussa suunta on jo selvä, pimeys valtaa illasta tunteja. Mutta kun keittelee ensimmäiset glögit ja ostaa satsumat, homma on vielä hanskassa. Lokakuun alun ruska on typerryttävän kaunis. Sitä jopa hetken luulee pitävänsä syksystä. Kunnes Se tulee ja muistaa taas tasan tarkkaan, miksi ei pitänytkään.

Pimeä aamu hyökkää päälle rullaverhon takaa. Kuuluu lotinaa. Pelkään jo pahinta. Liimaan nenäni ikkunaan. Sieltä se roiskahtelee taivaalta, valkoinen, vetinen armeija. Lapset kiljuvat lumiukoista ja pulkkamäestä ja lumisodasta ja talvilomasta, mutta minä en näe kuin tuulessa mustalta taivaalta syöksyvän vihollisen. Polkupyörä puskee kuin panssarivaunu puolitoista kilometriä töihin. Kiroan ripsivärin ja alas valuvat polvisukat litimärkien farkkujen alla. Lapset juoksevat ensimmäiset oppitunnit ikkunalle tuijottamaan hurmaantuneena räntää valuvaa maisemaa. Pidän tiukasti katseen matematiikan kirjassa ja juputan oikeasta pukeutumisesta, ”koska elokuun säät ovat todellakin iäksi ohitse”.

Ja stop tykkänään. Ei sanaakaan tunnelmallisista kynttilöistä ja romanttisesta takkatulesta tähän väliin. Pakko vaipua melankoliaan joksikin aikaa. Heippa.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Aamu

Tämä ei ole se Pepe Willbergin Aamu. Tämä on epäpepeaamu. Tämä on se aamu, kun 13 sekuntia heräämisen jälkeen tajuan, että ei tule mitään. Valo syttyy 6.30 ja mies huutaa ovelta heihei. Ensimmäinen ajatukseni on, että ei voi olla vielä aamu. Herään. Kunnes herään uudestaan ja tajuan, että olen nähnyt 10 minuuttia unta heräämisestä.
Vessassa nojaan lämpöpatteriin ja kaipaan sänkyyn. Huutelen lapsia hereille osa 1. Olen jo auttamattomasti myöhässä, mutta istun silti sohvalle kanavasurffailuun. Huutelen lapsia hereille osa 2. Kello on seitsemän ja alan olla kiukkuinen. Aamuille. Universumille. Revin lapsia hereille osa 1. Keitän teetä, enkä löydä mitään aamupalaksi kelpaavaa. Yksi kiukkuinen lapsi laahustelee ohitseni. Kommentoin ärtyneesti ajan kulumista ja uhkailen nukkumaanmenoajan aikaistamisella. Revin lapsia hereille osa 2. Kolme kiukkuista lasta makaa sikin sokin sohvalla. Säntäilen ympäri taloa ja päästelen suustani sammakoita. En löydä mitään sopivaa päällepantavaa. Hiukseni vääntyvät juuri niinkuin haluavat. Puhelin ja avaimet ovat hukassa. Kailotan lapsille marttyyriäänellä heidän kiittämättömyydestään joka aamuisesta äidillisestä huolehtimisestani ja uhkailen lisäkotitöillä, jos tilanne ei parane välittömästi. Sinkoan ulos ovesta. Sinkoan puolen minuutin päästä takaisin, koska olen unohtanut avaimet ja puhelimen. Löydän vain avaimet. Törmäilen jo seiniin kiireestä ja raivosta. Tee on jäähtynyt kuppiin. Ampaisen pihalle.
Päässä tykyttää vielä töissäkin. Hävettää, naurattaa, raivostuttaa. On pakko uskoa, että muillakin on epäpepeaamuja. Sanokaa, että muillakin on epäpepeaamuja!

perjantai 8. lokakuuta 2010

Vahva tyttö

Huh mikä tehtävä. Nostaa lapsi siivilleen. Tästä ei puhuttu raskaustestipaketissa. Kukaan ei 12 vuotta sitten ei vinkannut, että ”se tärkein äidin tehtävä onkin sitten ihan valtava juttu”.

Lapsi syntyi ja vietiin happikaapin kautta ambulanssilla Helsinkiin. Tai niin se kai meni, en oikein muista. Vahvat silmät kuitenkin muistan. Ne olivat valinneet elämän ja minut. Muutaman vuoden päästä piti pysähtyä sairaalasta kotiin ajaessa itkemään, mutta vahvan tytön sanat mielessä:”Mä leikin sitten enemmän, kun olen terveempi.”

Tämä tyttö minulle annettiin ja täällä se kasvaa. Nauraa, itkee, raivoaa, suree, riemuitsee, haaveilee, pettyy ja pohtii.Vahva tyttö ei saa voimiaan pillereistä ja tableteista, jotka täyttävät yhden keittiön kaapin. Voimat eivät tule arkeen kuuluvista juoksulenkeistä tai vatsalihasliikkeistä. Ne eivät myöskään tule varahaimasta vyötäröllä. Voimat tulevat siitä, että uskaltaa olla erilainen. Että hyväksyy itsestään kaiken sen, mikä pistää silmään. Että ei peittele sairauttaan, vaan uskaltaa näyttää sen muille. Että raivoaa ja riemutsee, näyttää tunteensa. Että uskaltaa tehdä omia valintoja ja luottaa niihin. Että on oma itsensä.

Oi mikä lahja. Kasvaa vahvan tytön kanssa ja nähdä, kuinka siivet kantavat.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Vanha, väsynyt ja kurja

Noin äkkiseltään voisi luulla, että 38-vuotias ei ole vielä kovin vanha. Vaan eipä pidä paikkaansa. En nimittäin enää läpäise "Valvon yöllä ja pysyn järjissäni" -testiä.

Enkä siis puhu nyt mistään "Biletän aamuneljään ja kotona lapset herättävät puoli seitsemältä" -kuviosta. En itseasiassa edes tajua edellisestä lauseesta mitään. Puhun siitä, että jos valvon puoleen yöhön, sölkötän sekavia töissä teekuppi kourassa haukotellen seuraavan päivän. Ajatus siitä, että paransin joskus opiskeluaikana maailmaa tai pussailin poikakaverin kanssa pikkutunneille asti ja istuin sitten kahdeksalta aamulla luennolla, kuulostaa heprealta. Silmät pyöreinä kuuntelen myös pienten lasten äitien tarinoita neljän tunnin yöunista. Voisiko olla mahdollista, että mulla ei ollutkaan kahta alle kaksivuotiasta, jolla toisella oli jatkuvasti keuhkovaivoja ja toinen kärsi koliikista? Ehkä se olikin joku muu, joka vain oli ruumiissani hetken.

Uni on lähes pyhää. Oma sänky on kärkisijoilla onnellisuuslistalla. Tarraudun siihen mustasukkaisuuteen saakka lasten kysellessä mahdollisuutta vaihtaa edes yhdeksi yöksi sänkyjä. Ei, ei ja ei. Yöllä olen kiukusta koppurana, jos (ja kun) heräilen lasten takia. Äyskin ja rämppäilen mielenosoituksellisesti valoja päälle ja pois. Yhden huonosti nukutun yön jälkeen unta on pakko saada kaaliin kunnolla.

Oi, olkaatte kunnioitetut te valvovat ja silti järjissänne pysyvät! Ja te joiden ikä pyörii kolmenkympin jälkipuoliskolla tai jopa seuraavalla vuosikymmennellä ja silti väitätte vähemmälläkin unella pysyvänne järjissänne: Se on testissä reputtaminen teilläkin ihan nurkan takana. Sanokaa mun sanoneeni. Vanhuus tuo nimittäin myös viisautta.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Minne vauva katosi?

Joskus 70-luvulla oli sen niminen kirja. Pieni tyttö löysi valokuvan hattulaatikosta (Mistä sellaisia hattulaatikoita muuten nykyään saa? Pyöreitä, kestäviä ja kauniita. Kirpparilla niistä saisi pulittaa siis noilla kriteereillä jo omaisuuksia!). Siinä oli pieni tyttövauva. Tyttöä rupesi kovasti mietityttämään, mihin kuvan vauva oli kadonnut. Hän kun ei vauvaa ollut koskaan nähnyt, vaikka tutussa kodissa se kuva oli otettu.

Meilläkin oli vauva. Muutama viikko sitten vielä. Tai korkeintaan siitä nyt on kuukausia. Ei ainakaan vuotta. Se hymyili pulleilla kasvoillaan ja mussutti samalla kumista ovistopparia. Sillä oli kova kiire liikkeelle ja istuessaankin se sätki jalkojaan. Se kiikkui leikkipuiston vauvakeinussa ja nauroi. Se päätti tomerasti lähettää tutit Äitinallelle Titi-Nalle -taloon ja mutusteli sitten Äitinallelta tulleen kiitoskortin reunoista rikki.
Minne vauva katosi? Ovesta pelmahtaa sisään reppu selässä tyttö, joka pyytää laittamaan kampauksia ja pesee itse hiuksensa. Keittiön pöydän ääressä istuu tyttö, joka suunnittelee kavereille Halloween -juhlia samalla Aku Ankkaa lukien. Olohuoneessa seisoo päällään tyttö, joka odottaa jo malttamattomana kokkikerhoon lähtöä.

Hei, mitä tapahtuu? Missä se kirja nyt ensinnäkin on? Missä ne muutamat kuukaudet on? Missä se koulurepputyttö on muutaman kuukauden päästä? 

maanantai 4. lokakuuta 2010

Lähtiskö Lontooseen vai käviskö lääkärillä?

Pään on pakko koko ajan suunnitella jotain reissua jonnekin päin maailmaa. Jos ei muuta keksi, niin Lontoo voi aina pyöriä päässä. Sinne voisi mennä istumaan kirjakauppaan. Tai kirjakaupan ulkopuolelle. Tai yleensäkin vain istuskelemaan ja tuijottamaan maailmaa. Lennotkin ovat edullisia. Erityisesti jos käy mikä päivä vaan ja mihin vuorokauden aikaan tahansa ja ihan mikä kenttä vaan. Siis 300 eurolla vois oikeasti päästä isoon maailmaan pariksi päiväksi!
Paitsi että on ollut vähän köhäistä. Kuukauden kestänyt haukkova yskä ei sopisi oikein yhteen Notting Hillissä hengaamisen kanssa. Ensimmäinen lääkäri ei oikein tajunnut, että happea on vaikea saada ja mielenterveyskin rakoilee köhinän yltyessä. No, onpahan noita yksityisiäkin lääkäreitä. Ja niin kätevästi saa ajan varattua netistä! Miellyttävästi ajallaan vastaanotolle, miellytävästi sai purkaa yskäangstiaan ja miellyttävästi todettiin, että tutkitaan. Vuhuu, terveenä Tower of Londoniin!
Siis joskus muutaman vuoden päästä, huokaa hän ja poistuu paikalta 300 eurolle haikeasti kassalla vilkuttaen. London Bridge is falling down.