Lähellä

 

Olisi mielenkiintoista nähdä se. Se tyyppi, joka painaa mun hartioitani alemmas, hymyni pois ja sydäntäni tiukemmalle. Se joka rutistaa mua pienemmäksi, ulommaksi tästä maailmasta. Näen kyllä ympärilleni, mutta kaikki on kauempana. Maailma loittonee, kun koitan saada siitä otteen. Lipsahtaa pois käsistäni. Täältä lasiseinän takaa katselen, kuinka perheeni syö päivällistä. Kuinka lähden taas aamulla päivän töihin. Kuinka helmikuu avaa taivastaan keväälle ja linnut ovat taas olemassa.

 

Kuvittelen tyypin olevan melko pieni, mutta paljon tilaa vievä. Se pysyttelee lähistöllä, jos on mut löytänyt. Välillä se kampeaa olalle. Ei se ilkeä ole, mutta ei ystävällinenkään. Se tuijottaa vaativasti. En saa sen päätä kääntymään, vaikka koitan katsoa muualle. Välillä tönin sitä surutta kauemmaksi. Se ei estele, vaan siirtyy loitommalle. Välillä annan sen kiivetä olalle, en estele. Ei ole voimia. Antaa olla maailman muualla.

 

Elän sen tyypin kanssa, mutta se ei tarkoita, että olisin tottunut siihen. Se uuvuttaa mut, saa kiroamaan, lupaamaan katteettomia, olemaan ilkeä rakkaille. Se saa myös kiittämään kaikesta, mitä on. Tuhlaamaan rakkautta.  

 

Sen nimi on murhe. Se on tänään ihan lähellä.