Uusi väliaikainen osoite

Olen muuttanut noin vuodeksi. Uusi osoite on http://ajatushautoja.blogspot.fi/ . Blogini nimi on Vuosi. Heittäydyin vuodeksi vuorotteluvapaalle ja halusin hieman uudenlaisen blogin tälle uudenlaiselle vuodelle.
Toivottavasti tulet käymään siellä luonani. Kaikkea hyvää sulle :)

Ei ihan toivoton äiti

Tämä äitiys. Edelleen niin hämmentävää. Vaikeaa ja helppoa. Pelottavaa ja ihanaa. Tästä ikuisuuteen. Huh.

En ole erityisen kärsivällinen äiti. Hermostun, jos en ymmärrä säällisessä ajassa, mitä toinen tarkoittaa. On tuskaa odottaa, että antamani tehtävät tulevat joskus hoidetuiksi. Joskus tarkoittaa muuta kuin minun aikatauluani. Liian usein ryhdyn marttyyrimaisesti huseeraamaan jo muille delegoimani tehtävän kimpussa, koska en kestä odottelua. Vaadin muilta asioita tapahtuvaksi nyt, mutta itse ilmoitan tulevani kohta. Kohta on jotain viiden minuutin ja ikuisuuden väliltä.

Olen hiljaisuutta rakastava äiti. Räiskyn kyllä itse kiitettävällä volyymilla, mutta muilta oletan rauhallisuutta. Haaveilen usein kellarikerroksesta tai maanalaisesta bunkkerista, johon lasten äänet eivät kantautuisi. Pitäisin lapseen kiinnitettävää volyyminappulaa hyvänä ratkaisuna.

Äitisääntöni ovat tiukkoja. On kotiintuloajat, peliajat, tietokoneajat, nukkumaanmenoajat, ruoka-ajat ja kotityölistat. Olen vanhanaikainen seurusteluasioissa. Minun on käsittämättömän vaikea tajuta, että niitä on minunkin lapsillani. Muistan omasta teini-iästäni (liian) paljon tunteiden paloa, mutta silti minusta tuli äiti, joka ei ymmärrä lastensakin tuntevan tunteita.

Olen en osaa päättää -äiti. Vellon luopumisen tuskan ja onnen välillä päivästä toiseen. Itken kuin katson lasteni vauvakuvia, vaihtelevasti ikävästä ja onnesta. En kaipaa pottaharjoitteluaikoja tippaakaan, mutta ikävöin niitä välillä tuskaisesti. Odotan ja olen kauhuissani. Lapset ovat vain lainaa ja silti ikuisesti osa minua.

On minussa äitinä pehmeämpiäkin puolia. Olen taitava arkiruuan järjestäjä. Teen varttitunnissa jostakin kaapista löytyvästä jotakin. Useimmiten kaikki syövät sitä hyvällä ruokahalulla. Olen kohtuullisen hyvä hemmottelija. Keksin pieniä yllätyksiä ja teen tuunattuja herkkuiltapaloja ankeina maanantai-iltoina. Nukkumaanlaittajana olen myös keskitasoa parempi. Olen kekseliäs höpöttelijä ja halailija. Vasta viime aikoina olen huomannut itsessäni ison hyvän puolen. Olen sitkeä. Eikä tämä sitkeys ole ihan pientä. Uskon, että kaikesta selvitään.

Harjoittelen äitinä olemista, nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Haluaisin olla onnellisuutta huokuva ja tässä hetkessä elävä äiti. Haluan uskoa, että tämä elämä on valtavan arvokas ja se pitää elää hyvin. Haaveet ovat toteuttamista varten. Huomisesta ei tiedä, joten ollaan nyt ja tässä. Lapset ovat edelleen kauneimmillaan nukkuessaan omissa sängyissään, mutta viimeaikoina olen nieleskellyt kyyneleitä, kun he ovat hereilläkin. Saatan katsella heitä salaa eteisen nurkalta. Siellä he istuvat, ihan vierekkäin, säkkituolissa olohuoneen lattialla ja kikattavat, kaikki kolme. Ne ovat minusta, nuo ihanat ihmistaimet. Tästä perheestä lähteneitä, tämän maailman osia ja heillä on toisensa. Se on paljon se.

Joutuin vain nyt Nukkumatin luo

Katselin valokuvia 10 vuoden takaa. En näytä niissä kovinkaan nukkuneelta. Kaikki mahdolliset lasten nukkumiseen liittyvät hässäkät on käyty tässä talossa läpi. Lapsi ei nuku. Lapsi nukkuu liikaa. Lapsi nukkuu väärään aikaan. Lapsi nukkuu väärin päin. Lapsi heräilee. Lapsi ei herää. Lapsi ei rauhoitu sänkyyn. Lapsi rauhoittuu vain vanhempien sänkyyn. Vanhempi rauhoittuu liikaa lapsen sänkyyn. Viimeaikoina nämä nukkumishommelit ovat saaneet aivan uusia ulottuvuuksia. Lasta ei saa sänkyyn ajoissa. Lasta ei saa sängystä pois ajoissa. Lapsi kuvittelee, että hän on uusi ihmislaji, joka ei tarvitse unta. Lapsi kuvittelee, että hän on uusi ihmislaji, joka tarvitsee vain unta.

Talossamme ei ole koskaan hiljaista. Kaipaan todella sitä, että talossamme olisi joskus hiljaista. Siis niin, että olisin itse tietoisuuden tilassa nauttimassa siitä. Pahinta on se, kun on saanut lapset juuri mielestään tainnoksiin ja istahtaa nojatuoliin nauttimaan hiljaisuuden hehkuvasta onnesta, lasten huoneista alkaa kuulua ääntä. Enkä tarkoita nyt kuorsausta. Esittelen nyt keräämiäni lasten kommentteja 14 vuoden ajalta. Kommentteja jälkeen sen kirkkaan hetken, kun lapsilta ei pitäisi enää tulla minkäänlaisia kommentteja, mutta lapsen huoneesta on silti kuulunut:

”Äiti, mä en saa unta.”

”No voi hitsi. Laitapa nyt vaan silmät kiinni ja siitä se sitten lähtee. Hyvää yötä.”

”En mä vaan saa unta, koska…”

a)      on liian kylmä.

b)      on liian kuuma.

c)       on liian valoisaa.

d)      on liian pimeää.

e)      mua mietityttää huominen/ensi viikon/seuraavan kuukauden/ensi vuoden/aikuisuuden koulupäivä.

f)       mua mietityttää, kuinka huominen/ensi viikon/seuraavan kuukauden/ensi vuoden/aikuisuuden harkat/peli/synttärit/kirja/Selviytyjien-jakso/Wii-peli menee.

g)      mua mietityttää. Kunhan nyt vaan mietityttää.

h)      mulla on niin paljon ajateltavaa.

i)        mulla ei ole mitään ajateltavaa.

j)        en ole riittävän väsynyt.

k)      olen liian väsynyt.

l)        sänkyni/tyynyni/peittoni/petauspatjani/yöpukuni on epämukava.

m)    sänkyni/tyynyni/peittoni/petauspatjani/yöpukuni on liian mukava.

n)      mulla on liikaa pehmoja vieressä.

o)      mulla on liian vähän pehmoja vieressä.

p)      on nälkä.

q)      olen liian ähky.

r)       en tiedä, mitä aamulla söisin aamupalaksi/pukisin päälleni/teen, että heräisin/teen, että ei tarvitsisi herätä.

s)       kaikki on päin honkia.

t)       kaikki on liian hyvin.

u)      sain juuri ulkoavaruudesta viestin, että mun ei tarvitse nukkua.

(Vaihdevuosien koittaessa nuo ovat kuulema normaalin keskustelun kommentteja. Olen kauhusta kankea, mutta lupaa palata asiaan.)

Survival -Selviytyjät (Suomi)

Mitä pidempään olen äitinä, sen vähemmän tunnun tietävän yhtään mitään lapsiin ja kasvattamiseen liittyvistä asioista. Ammatistanikaan (opettaja) ei tunnu olevan paljon hyötyä. Muistan omasta teini-iästäni vaikka mitä, mutta mitään apua siitä ei omassa kasvatuksessa ole. Nuoruuden vannomiseni siitä, että ”ainakaan minusta ei tule tippaakaan samanlainen kuin omat vanhempani” eivät tietenkään ole toteutuneet. Minusta on tullut juuri sellainen.

Maailma on käsittämättömän erilainen paikka kuin 30 vuotta sitten. Se pelottaa. Monet asiat eivät ole taas muuttuneet tippaakaan omasta nuoruudesta. Se pelottaa myös. Lapseni eivät ole enää pieniä, vaan tekevät, menevät ja ajattelevat itse. Se on välillä kaikista pelottavinta. Ystävälläni on seinässä ruokapöydän vieressä perheen säännöt. Minun oli pakko pysähtyä miettimään omiani. Ei niistä sääntöjä tullut, ennemminkin survival kit.

1)      Ei ole olemassa huonosti ja epäterveellisesti syöviä lapsia. On lapsia, joita ei ole opetettu syömään. Jos jääkapista saa keräillä itse syömisiään ja sieltä löytyy limsaa ja suklaavanukasta, tietenkin lapset ottavat niitä. Jos perheellä on yhteinen ruoka-aika, ja pöydässä on silloin perunaa, soossia ja maitoa, lapset syövät niitä. Ja jos eivät syö, maistuupahan iltapalalla paremmin.

2)     Kaikenikäiset lapset voi laittaa nukkumaan iltaisin. Siis oikeasti laittaa, halauksen ja iltalaulun kanssa. Kukapa ei pitäisi siitä, että peitellään sänkyyn?

3)      Vanhempien kuuluu todellakin jäkättää netissä roikkumisesta. Lapsen puhelimessa ei tarvitse olla nettiyhteyttä. Talon ainoa tietokone voi olla sellaisella paikalla, että siinä voi roikkua takapiruna vahtaamassa. Vanhemman kuuluu tietää, millä sivuilla lapsi netissä on ja mitä hän pelaa. Tietenkään ne eivät tykkää siitä. Semmoista se on.

4)      On mahdotonta epäonnistua vanhempana täysin. Huonoimpanakin päivänä olet onnistunut jossakin. Olet esimerkiksi maksanut asuntolainan kuukausierän, jotta lapsesi ei ole koditon tai ostanut vessapaperia, jotta vessassa käynti olisi miellyttävämpää.

5)      Vanhemman on ehdottomasti oltava jotain muuta kuin äiti tai isä. Sitä jotain muuta oltiin monta vuotta ennen lapsiakin. Miksi ei nytkin?                   

6)      Nurkan takana oman pään seinään lyöminen ja uusien kirosanojen keksiminen on välillä suotavaa, suorastaan terveysvaikutteista.

7)      Unelmia ei saa murskata. Vähättely on murskaamista.

8)      Ole oma itsesi. Oma nössö, urvelo, nolo itsesi. Muu on aika raskasta.

9)      Päästä irti, mutta älä mene kauas.

10)   Aika monesta epätoivoisesta hetkestä selviää paistamalla lettuja.

 

Välillä on toivotonta. Numero yhdeksän on lähes mahdoton.

Pusipusi

Tapasimme mieheni kanssa vuonna dinosaurus eli noin 20 vuotta sitten. Ei se nyt ihan rakkautta ensi silmäyksellä ollut (siis minun puoleltani, mieheni tietenkin oli heti viehättävyyteni pauloissa), mutta kyllähän sitä melkoisen ylitsevuotavaisen tursuilevasti oltiin rakastuneita alkuvuosina. Eräälläkin ulkomaanmatkalla tarjosimme romanttista katseltavaa lastilliselle suomalaisia turisteja retkillä, joihin osallistuimme. Olimme ”Se Todella Rakastunut nuoripari”. Suhteen alussahan kaikki on hyvin pitkälti pusipusia, auton akun simahtamisesta vessan pesuun.

 

No, nuoripari oli ja meni, eikä todella rakastunutkaan ihan ensimmäisenä tule enää mieleen, mutta yhdessä ollaan. Tuli nimittäin tehtyä kolme lasta ja asuntolainaakin on. Sitä paitsi mieheni jalat lämmittävät edelleen mukavasti samaan sänkyyn nukkumaan pujahtaessa. Ei, ei mitään liian ruusuista tietenkään. Arki on välillä vähintäänkin laimeaa, hyvä jos ehtii ja muistaa ovelta moi huutaa pari kertaa päivässä. Vaivaa pitää nähdä, että joskus huomaa miehen kädet edelleen olevan ne, joihin rakastui. Niinpä harrastamme parisuhdelomia (Eivätkös ne ole muodikkaitakin ja kovasti parisuhdeoppaiden suosittelemia?). Nämä lomat toteutuvat kerran vuodessa (Käsittämätöntä, miten nopeasti vuosi kuluu).

 

Alkusuunnittelu etenee yleensä seuraavalla tavalla:

-Kattelin noita matkamainoksia. Mentäskö johonkin kahdestaan?

-No joo, vois sitä aatella.

-Okei.

Noin kuukauden päästä:

-Ootko miettiny sitä parisuhdelomaa?

-En oo vielä.

-Okei.

Noin kuukauden päästä:

-Mites se reissu?

-Joo, ruvetaan tällä viikolla suunnittelemaan.

-Okei.

 

Tätä jatkuu noin puoli vuotta. On aina keskisuuri ihme, että reissu loppujen lopuksi yleensä toteutuu. Pääsemme yhteisymmärrykseen kohteesta (ei liian kaukana, ei liian lähellä, ei liian hallittavissa, ei liian ei-hallittavissa, ei liian suolainen eikä liian makea). Lapsille löytyy hoitopaikat (He ovat tietenkin tyytyväisiä vanhempien hetkellisestä poistumisesta kuvioista, kukapa meitä elämän antajia nyt aina kestäisi). Saamme todellakin varattua liput ja biletit ja majapaikat (Lentolippujen ja hotellien vertailuun saa kepeästi kulumaan kolme viikkoa.).

 

Keskimääräistä keskisuurempi ihme on myös, että lomat yleensä onnistuvat keskimääräisesti hyvin. Meillä on nimittäin mieheni kanssa melko erilainen käsitys lomailusta. Minä haluan nukkua, mies haluaa herätä. Minä haluan kuljeskella, mies haluaa kulkea pisteestä a pisteeseen b. Minä haluan tuijotella elämää, mies pitää tuijottelua liian staattisena toimintana. Minä haluan olla suunnittelematta liikaa etukäteen, mies haluaa ehdottomasti suunnitella mahdollisimman paljon etukäteen. Samaa mieltä olemme lähinnä vain ruuasta. On syötävä. (Olemme siis olleet 20 vuotta yhdessä, koska syömme molemmat.)

 

Lähdössä olemme taas. Ajattelin nukkua, kuljeskella ja tuijotella, sen enempää suunnittelematta. Mies on lukenut opaskirjan kannesta kanteen ja suunnittelee lenkkareiden mukaanottoa. Hotellin valitsimme taivaisiin kehutun aamiaisen perusteella. Yksimielisesti.

Tavoittamaton

Niin paljon on hävinnyt. Onneksi muistan vielä tuoksusi ja ulko-oven narinan. Tuoksuit Sisu-pastilleille. Vasta hautajaisten jälkeen minulle kerrottiin miksi. Poltit salaa vaarilta tupakkaa. Ihmettelinkin, miksi sinä aina siellä vintillä ramppasit. Voi mummo. Se ei hämmästyttänyt minua. Sinä olit ehdottomasti juuri sellainen. Salaa vaikka mitä.

En tiedä, miksi yritän tavoittaa juuri sen tietyn hetken. Sen hetken, kun tulin luoksesi viikonlopuksi.  Jotenkin ajattelen sinut aina keittiöön. Kuvittelen avaavan narisevan oven. Se on painava. Joudun vetämään kaikilla voimillani. 15-vuotiaanakin olen vielä hentoinen tyttö. Kuistilla on viileää, mutta siinä sinä jo olet, ruskeissa paneeleissa seinällä, puisessa penkissä, ikkunaverhoissa. Tiesin varmasti olevani mummolassa, mutta en ymmärtänyt silloin, mitä kaikkea se merkitsi. Sinulla oli enää muutama vuosi jäljellä silloin. Mummo, jos olisin tiennyt. Niin minä ajattelen nyt 25 vuotta myöhemmin. Olisin nähnyt vaivaa tulevien muistojeni eteen. Olisin tallettanut varmaan paikkaan, mutta helposti saataville kuitenkin, aivojeni ohimolohkolle, kaiken sinusta. Mummo, jos olisin tiennyt.

Vessaan oli aina pakko mennä ensin, matka mummolaan oli pitkä. Vessassa oli pyykkikone ja ikkuna. En muista seinien väriä enää. Oliko seinällä kuvia? Olitko maalannut ikkunaan jotain? Vessasta oli enää muutama askel keittiöön. Siellä sinä olit. Ovi pidettiin kiinni. Eteinenkin oli viileä. Sinä seisoit usein tiskipöydän edessä. Halasit aina. Muistan vielä, miltä tunnuit. Mummo, minä kaipaan sitä halausta edelleen. Ne vihreät vuorilliset lapaset minulla vielä on, mutta ei enää sitä halausta. Keittiön tuoksusta en enää saa kiinni. Joskus tunnistan sen, kun jossain tuoksuu lihakastike tai paistettu hauki. Joskus se ei ole sama, vaikka jossakin tuoksuu lihakastike tai paistettu hauki. Söimme pienen pöydän ääressä aina ensimmäiseksi. Ruisleipää, ei vaan rieskaa, ehkä molempia. Sekin muisto on kadonnut. Mutta vaarin kaakaon, sen muistan. Ihmettelin, miksi vanha vaari juo kaakaota, pikkulasten juomaa. En kysynyt sitä vaarilta koskaan. Tekohampaiden kolinan leivän pureskelussa muistan. Mummo, söitkö sinä koskaan? En muista. Miksi en löydä asioita, joita haluaisin niin kovasti muistaa?

Yläkerrassa oli vaarin soitin. Hautajaisissa soitin sitä. Nauroimme serkkujen kanssa. En muista miksi. Miksi nauroin sinun hautajaisissasi? Kirkossa itkin. Itkin kamalasti. Miksi en enää yläkerrassa? Soitin oli ollut sinisessä huoneessa jo vuosia, mutta miksi muistan soittaneeni sitä vain hautajaisissa? Johtuuko se naurusta? Haluaisin unohtaa sen naurun. Sinä katsoit Napakymppiä. Pidit Kari Salmelaisesta. Katsoimme sitä yhdessä. Ääni oli tosi kovalla. Sivusta vedettävä sänky oli silloin jo levitetty. Menin nukkumaan ohjelman jälkeen. Joskus katsoin vielä valokuvia. Missä sinä nukuit mummo? En muista. Nukuitko vaarin kanssa samassa huoneessa? En tiedä, miksi se mietityttää minua. 50 vuotta naimisissa ja minä kuvittelin, että olitte onnellisia. Miksi epäilen nyt, että nukuitte eri huoneissa?  En ymmärrä, miksi nämä asiat häiritsevät minua niin paljon.

Ajan mittaan yksityiskohdat katoavat ja häiriöt pääsevät hämärtämään muistamistamme. Myöhemmät vastaavanlaiset kokemukseni sekoittuvat vanhoihin. Muistan, että keittiön kaapin ovet olivat ruskeat ja ne suljettiin avaimella. Muistan viimeisen tien Nelostieltä perille. Muistan saunan koristellun ikkunan. Muistan vaarin puuvajan tuoksun. Muistan pihakeinun ja kasvimaan. Muistan, missä pidit ompelukonettasi. En muista mekkojesi väriä. En muista, oliko teillä omenapuita. En muista, mitä kasvimaalla kasvoi. En muista, mitä vaari soitti haitarilla. En muista, leivoitko koskaan pullaa. Toisaalta luulin, etten muistaisi enää ääntäsi, mutta yhtäkkiä muistinkin. Sen matalan kaiun ja ilkikurisen soinnin. Muistan senkin, miten hengityksesi pihisi. Keuhkosi eivät olleet kunnossa. Yskit paljon. Olen luonut muiston äänestäsi uudelleen muistin varassa. Yksityiskohdat olen päätellyt tai arvannut. Onko muistoni oikea? Kuulostiko äänesi todella siltä, miltä nyt muistan sen kuulostaneen?   

Eläimillä tehdyt (Millä eläimillä? Muistavatko eläimet?) neurobiologiset tutkimukset osoittavat, että ellei muistoja palauteta mieleen ajan mittaan, ne koodaavien hermojen kytkennät heikkenevät. Lopulta mieleen palauttaminen ei ole enää mahdollista. Lohduton ajatus. Olen yrittänyt niin kovasti. Toisaalta taas tutkimukset osoittavat, että näennäisesti hävinnyt tieto voidaan palauttaa mieleen vihjeillä, jotka muistuttavat kokemuksen koodaamisesta. Ehkä siis sittenkin! Kunpa joku vielä kertoisi, mitä ne vihjeet ovat. Valokuvien tutkiminen on toki kiehtovaa ja nostalgista, mutta avaavatko ne todellisia muistoja vai ovatko ne vain dokumentteja menneestä ajasta? Valokuvista opin, että sinulla, mummo, oli paljon ystäviä. Olet lähes joka kuvassa ystävien ympäröimä. En muista ystävistäsi yhtäkään, vaikka pinnistelen. Kuvista huomaan myös, että sinulla oli valtavasti mekkoja. Teitkö ne kaikki itse? Tiedän kyllä, että olit ompelija, mutta en muista sinua ompelukoneen ääressä. Ehkä avun muistojen palauttamiseen saisi hypnoosista? Tai voisiko toisen ihmisen, esimerkiksi terapeutin, apu kytkeä muistot palauttavat hermot tiiviimmin yhteen? Aika ja sen myötä häiriöt voivat vaikeuttaa kovasti mieleen palauttamista. Juostaanko tässä muistelussa siis aikaakin vastaan? Olen jo 40. Paljonko minulla on aikaa muistaa?

Jotain kamalan surullista tässä on. Oman vanhenemisen hyväksymistä. Ajan rajallisuuden tajuamista. Yritän tarttua johonkin, joka määrittelee minua, mutta en yletä siihen. Aivot säästävät itseään hävittämällä tiedon, jota ihminen ei tarvitse, eikä aktiivisesti käytä. Se on vääryys. Minä saatan tarvita kaikkea sitä tarpeetonta! Ehkä myöhemmin vasta, mutta saatan. Ehkä juuri se kadotettu saa minut ymmärtämään jotain tärkeää, josta minulla ei vielä ole aavistustakaan. Muistin katoavuus erottaa meidät menneistä ajatuksista ja teoista, niistä jotka määrittelevät keitä me olemme. Minulle voi todellakin jäädä vain pirstaleita tai epämääräisiä tuttuuden tunteita. Mummo, niiden kanssa minun on elettävä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lähellä

 

Olisi mielenkiintoista nähdä se. Se tyyppi, joka painaa mun hartioitani alemmas, hymyni pois ja sydäntäni tiukemmalle. Se joka rutistaa mua pienemmäksi, ulommaksi tästä maailmasta. Näen kyllä ympärilleni, mutta kaikki on kauempana. Maailma loittonee, kun koitan saada siitä otteen. Lipsahtaa pois käsistäni. Täältä lasiseinän takaa katselen, kuinka perheeni syö päivällistä. Kuinka lähden taas aamulla päivän töihin. Kuinka helmikuu avaa taivastaan keväälle ja linnut ovat taas olemassa.

 

Kuvittelen tyypin olevan melko pieni, mutta paljon tilaa vievä. Se pysyttelee lähistöllä, jos on mut löytänyt. Välillä se kampeaa olalle. Ei se ilkeä ole, mutta ei ystävällinenkään. Se tuijottaa vaativasti. En saa sen päätä kääntymään, vaikka koitan katsoa muualle. Välillä tönin sitä surutta kauemmaksi. Se ei estele, vaan siirtyy loitommalle. Välillä annan sen kiivetä olalle, en estele. Ei ole voimia. Antaa olla maailman muualla.

 

Elän sen tyypin kanssa, mutta se ei tarkoita, että olisin tottunut siihen. Se uuvuttaa mut, saa kiroamaan, lupaamaan katteettomia, olemaan ilkeä rakkaille. Se saa myös kiittämään kaikesta, mitä on. Tuhlaamaan rakkautta.  

 

Sen nimi on murhe. Se on tänään ihan lähellä.

Chic

Hirveesti tykkäisin semmosesta kaupunkilomasta. Kulkisin katuja varmoin askelin korkokengissä. Siis myös mukulakivetyksellä. Yhtään ei tarvitsisi katsella koipien suuntaan, kops kops vaan. Olalla roikkuisi huolettomasti arvokkaimman näköisin olkalaukku. Se, josta korjautin juuri vetoketjun. Mulla olisi ne isoimmat ja pyöreimmät, kullalla (menisi ehkä aidosta) koristellut aurinkolasini. Huulipunaa pitäisi olla sen verran, että lomakuvissa näyttäisin aistilliselta, mutta ei niin paljon, että se sotkeutuisi hampaisiin. Hiusten pitäisi hulmuta. Sillä tavalla tahattoman näköisesti. Että kuvissa näyttäisi siltä, että elämä oli lomalla täyttä. Kyllähän te tiedätte ne valokuvat, jossa nauretaan aidosti rannalla tukka hulmuten. Ehkä siis kohde olisi joku merenrantakaupunki. Tai sitten pitäisi turvautua tuulikoneeseen.

 

Vaatteina mukana olisi hameita ja aikuismaisia toppeja. Äh, ei mulla ole kuin farkkuhameita. Ehkä farkutkin menisivät, jos korkkarit olisivat uskottavat. Aikuismaisten toppienkin kanssa olisi vähän niin ja näin. Sitä rokkihommaa ei voisi ottaa, itse asiassa kaikki kuvallisethan näyttää aika teinimäisiltä. Sen nahkajakun ottaisin ja sen turkoosin silkkipaidan näköisen. Siinä voi jättää ylänapin napittamatta ja laittaa timanttikaulakorun kaulaan. Siis sen Glitteristä ostetun (siitä kyllä on pari timanttia irronnut, mutta jos ne kohdat kääntäisi silleen taakse). Ne timantit välkkyy huumaavasti, kun aurinko osuu niihin.

 

Päiväohjelmaan kuuluisi kopsuttelua kengillä. Istahtaisin parin sadan metrin (pystyisköhän sen verran kävelemään niillä korkkareilla yhteen menoon) välein kahvilaan hörppäämään jotain muodikasta. Vaikka jonkun latte Brazilian moccatton. Ilman kahvia. Samalla seuraisin ihmisiä, niin ettei se vaikuttaisi millään tavalla tuijottamiselta. Toisella silmällä selailisin intellektuellisti vieraskielistä aikakauslehteä. Aurinkolasit olisivat ehdottomasti päässä. Poikkeaisin välillä ostoksille. Ei liikaa, kädessä roikkuisi kaksi hallittavissa olevaa eleganttia paperikassia. Totta kai olisin myös kiinnostunut nähtävyyksistä. Minulla olisi mukana pieni opaskirja, jota en kuitenkaan missään nimessä pysähtyisi pläräilemään turistimaisesti keskelle katua, vaan huolettomasti, kuin asian varmistaakseni, vilkaisisin sitä nähtävyydelle päästyäni. Kamerani olisi kompakti versio. En voisi missään nimessä roikottaa sitä kaulassani, koska timanttikoruni peittyisi. Reitit kaupungissa olisivat minulle selviä ilman karttojakin. Tarvitsisin vain naisen vaistoni.

 

Illalla söisin päivällistä jossakin paikallisten suosimassa bistrossa. Osaisin tilata juuri oikean viinin ja jokirapujen kuoriminen sujuisi täysin ilman servietin käyttöä. Ehkä flirttailisin hetken komean tarjoilijan kanssa. Vaikka joisin kolme lasillista viiniä, kävelisin täysin vaivatta hotellille. Ottaisin vielä lämpimän kylvyn. Aamutohvelit jäisivät huolettoman näköisesti sängyn viereen. Aamulla niihin osuisi auringonsäde verhon raosta. Suloisesti läpsyttäen niillä haettaisin aamiaistarjotin ovelta. Olisin valmis valloittamaan kaupungin uudestaan.