Parisuhdesuhahdus

Kuusi tuntia Helsingissä poissa arjesta.

- No mihis päin tästä nyt mennään.

- Mie luulin, että sie katoit sen.

- Eikö me yhessä katottu se. Ja sunkin piti painaa se mieleen.

- Enkö sanonu, että printtaa se ajo-ohje.

- No missä mie nyt sen oisin printannu.

- Aina sama juttu. Nyt oot ainakin väärällä kaistalla.

---

- Eiku se ois vissiin sittenkin ollut tonne.

- Anna suukko.

- Siis tässä liikennevaloissa vai?

- No tässä tässä.

- Hö.

---

- Hyvä pusu.

- Miten sun tukka on noin harmaantunu?

- Hm-m.

- Sullahan on tossa silmienkin alla uusia ryppyjä.

- Hm-m.

- Ei me olla enää ihan nuoria.

- Ei me olla.

- Millon meillä on viimeksi pesty pyykkiä?

- No ei siitä nyt voi olla kuin hetki meidän talossa.

- Missä mun kaikki sukat on taas?

- En mie tiiä.

- Onks sulla vaan omia sukkia laatikossas?

- En mie tiiä.

- Nää on taas nää farkut, jotka ei sun mielestä näytä hyvältä mun päällä.

- No ei ne näytä. Käytäskö ostamassa sulle housuja?

- Äh. Ei ole tarvetta uusille.

- Mut eiks olis kiva, jos olis päällä housut, jotka näyttäis hyvältä?

- Hm-m.

- Oikeesti.

- No katotaan nyt.

- Hei tuu nyt äkkiä tien yli!

- No joo joo. Oota.

–

- Myöhän kävellään käsi kädessä.

- Purista vähän lujempaa.

Definitely alive, part 538

Tiedättehän semmoisen täydellisen rannan. Sellaisen, jossa hiekka ja meri yhtyvät saumattomasti toisiinsa. Hiekka on pehmeää, simpukat suloisia, muita ihmisiä ei nimeksikään, delfiinit leikkivät näköetäisyydellä. Ja siellä sitä vaan ollaan. Ilman kiireen häivää, jotenkin täydellisessä pumpulissa. Hengaillaan ja hyväksytään kaikki sielun sykkyrät. Eläköön elämä ja sata huutomerkkiä.
Yhdistetään tähän auvoon harmoniaan vielä kunnon sähläys. Meri on käsittämättömän auki ja kutsuva. Sinne siis. Purjeveneellä, ehdottomasti. Ollaan hyvinkin lämpimässä ilmastossa, joten asuna on bikinit. Epämääräisesti roikkuva t-paita kuitenkin päällä, eihän tässä nyt kroppaa enää ihan kaikille näytellä, tässä iässä. Valtava onnenpotku kohtaa veneen irtautuessa satamasta. Minut valitaan laittamaan paattia liikkeelle! Pääsen veivailemaan purjeita. Tartun innokkaasti ja valokuvaajalle maireasti poseeraten veiviin (Anteeksi purjehdusta harrastavat, en tajua näistä termeistä mitään.). Silloin se rätsähtää. Suorastaan singahtaa poikki lopullisesti. Nimittäin bikinin yläosan takaosa. Ei siis enää yläosaa, päällä roikkuva t-paita, jonka kanssa ei voi kumartua, kyykistyä eteenpäin, tehdä nyt yleensäkään mitään fyysistä ponnistusta ilman alla olevaa bikinin yläosaa. Purjeiden vääntäminen nyt kuitenkin vaatii kroppaa. Olo muuttuikin varsin pian valtavan fyysiseksi. Olenkohan koskaan tiedostanut rintavarusrustani yhtä selkeästi kuin siinä paatiin liikkeelle laittamisen tuoksinnassa? Kaikki nautinto siitä muhkeasta hetkestä ison paatiin upeiden purjeiden noustessa ja avautuessa, minun kätteni toimesta, täydellisellä rannalla, muljahti ikävästi paikoiltaan samalla, kun bikinini yläosa heilui irrallaan paitani alla ja minä koitin pitää tuon väljän vaatekappaleen paikoillaan, ettei naisellisten ulokkeitteni muljahtelu näkyisi koko Australian länsirannikolle.
Täydellinen biitsi, täydellinen sähläys. Oi hyväin aika on ihminen elossa.

Monkey Mia, Western Australia

 

Levoton

On ihan toivotonta asettaa itsensä sijoilleen, kuunnella, ihmetellä, antaa elämän olla. Joskus erehdyin luulemaan, että levottomuus on vaihe. Joku nuoruuteen liittyvä pakollinen matkustusvimma tai välitila, jolloin nyt vaan ollaan kiinnostuneita sadasta eri asiasta. Kuulkaa ei. Nuoruus meni. Täältä ikuisuuteen tämä pää viuhtoo suunnasta toiseen.

Näennäisesti voi olla ihan rauhallista. Perunat porisee padassa ja pyykkikone pyörittää vaatteita. Lapsi selvittää biologian ryhmätyön etenemistä. Lämmin tee hymyilee minulle kupista. Sitten katse käy ikkunassa. Auringon välkähdys hangella, tai junan pillin vihellys jostakin, suhauttaa pään vuoristoradalle. Ajatus juoksee kaukaisiin maihin tai siihen kohtaan, jossa sininen meri ja taivas kohtaavat. Se kiitää helteisellä maantiellä stereoiden soidessa täysillä. Se lentää puusta puuhun vauhkoontuneena ja laulaa aamusta iltaan. Hengästyttää. Alkaa olla jo huono olo, mutta poiskaan ei pääse.

On täysin käsittämätöntä, että joku voi olla jossakin hetkessä läsnä koko päällään.Mistä sellaiset sydämen ja aivojen pinnistelyt tulevat? Jooga kuulostaa aivan utopistiselta. Siinä ei siis nukuta? Miten niin sitten ollaan keskittyneessä tilassa ajattelematta mitään? Olen kuullut sellaisista ihmisistä, jotka ovat oikeasti tytyväisiä tässä hetkessä, eivätkö kaipaa elämäänsä mitään. Voi kertokaa kertokaa, miten sellaiseen tilaan pääsee!

Miten saa kiinni puhtaasta hetkestä, jolloin sielu sujahtaa lämpimään koloon jopa marraskuun kaamoksessa, eikä toivo mitään muuta tässä maailmassa?

Isin opetuksia

1) Aamuisin liian myöhään nukkuminen ei ole asiallista.

Kello kymmenen on jo hävyttömän myöhäinen aika nousta sängystä. Ahkeruuskahvit juodaan viimeistään kymmeneltä eli kaksi viiva kolme tuntia heräämisestä.

2) Työmoraalista pidetään kiinni.

Töihin mennään ja työt tehdään kunnolla.

3) Maailman näkeminen on tärkeää.

Älyttöminkin matkaidea on jees.

4) Mies tekee kotitöitä siinä missä nainenkin.

Siis ihan oikeesti.

5) Iltasatu luetaan ilmeikkäästi.

Jokaisella hahmolla on oma ääni. Kaikenlainen pelleily on sallittu. Ja mieluiten keksitään ihan omiaan satuun.

6) Kirjoja ei voi koskaan olla liikaa.

On ihan parasta ottaa kirja kaapista, etsiä siitä joku ihana nippelitieto ja laittaa kirja hellästi takaisin kaappiin.

7) Yllätyspata on ruuanlaittajan pelastus.

Se on uskottava, ihan oikealta kuulostava ruoka, joka voi sisältää ihan mitä tahansa.

8) Makaroonivelli on parasta lohturuokaa.

Keittämisen aikana sekoittamista ei saa keskeyttää hetkeksikään.

Huomaatko, isi, kuinka paljon rakkautta noissa on?

P.S. Ykköstä sovellan, koska minä olen minä. Ja makaroonivelliä en osaa tehdä vieläkään.

Hämmennyksen vallassa tässä olomuodossa osa 34567

Kymmenen vuoden unelmani on toteutunut. Siinä se on jääkaapin ovessa. Virallisena ja armottomana lapsille. Kauniina ja armahtavana minulle. The Lista. VPVK eli viisi pistettä viikossa kotitöistä.

Vuosien merkitsevä tuhahteluni ja keittiön raivaaminen pikkutunneilla astioita mielenosoituksellisesti mäiskien on vihdoin tuotanut hedelmää! Hellan ja imurin välissä olen esittänyt marttyyria ja pyöritellyt päässäni, miten saisin aikaa pyöritellä enemmän kaiken maailman asioita päässäni. Tarvittiin (taas) yksi ilta puhinaa keittiössä, kilahtamista seurannut raivari ja sukupuolten välinen ymmärtämyksen hetki ja PIM: Minun taloni seinälle ilmestyi lista.

Liihottelen säännöllisesti listan ohi ja huokailen onnea. Torstaina liihottelu on erityisen mukavaa: Jokaisella kolmella lapsella on vasta kaksi pistettä ja viisi pistettä pitää olla kasassa sunnuntaina! Tanssahtelen pyykkivuoren ympärillä. Loikin eteisen hiekkojen yli. Joka viikko 15 kotityöpistettä pois minulta! Arki miinus viisitoista kotityöpistettä on yhtä suuri kuin kirjoja, kirjoittamista, laulamista ja haaveilua!

Tai siis liihottelin. On hämmentävää ja (myönnetään) naurettavaa, että tämän onnen tuhoaa todennäköisesti se sama, joka sai onnen aikaan: kilahtaminen. Teelusikalla annettiin tälle naiselle, kun pinnaa jaettiin. Hermot nimittäin menee, kun listaa pahantuulisesti tuijottavat lapset riitelevät imurointivuoroista. Pinna muljahtelee pahaenteisesti paikoiltaan, kun pyykit lajitellaan vääriin pinoihin tai astioissa on kuivuneita ruokatahroja. Raivo läihähtelee reunoilta yli myös kun jälkikasvu uskaltaa kyseenalaistaa listan olemassaolon oikeutusta.

Oliko tässä joku opetus? En tajua.

Hei sinne jonnekin,

Ihan pieniä asioita ne ovat. Samanlainen kuistin oven narina. Uusi kirja, josta pidin. Savustetun kalan tuoksu. Pellillinen piirakkaa. Semmoisista se tulee. Ihan yllättäen ja humauksessa. Ikävä. Suru nappaa kiinni. Niin vahvana, että on pakko istua ja itkeä vähän.

Välillä olet ihan lähellä. Kuin katselisit olan takaa perunoiden pesemistä tai istuisit vieressä kesäistä järven selkää ihaillen. Joskus potkit takapuoleen: ”Elä, äläkä ihmettele!” Joskus pysähdyn kuntelemaan, että mitähän sinäkin tästä sanoisit. Välillä huokaisen tyytyväisenä, kun et mitään. Välillä tekisi mieli huutaa, että pliis, edes jotain!

Välillä olet tolkuttoman kaukana. Koitan pinnistellä jotakin ihan tuttua muistoa, mutta ääriviivat ovat epätarkat. Itkettää, kun en muista, miltä äänesi kuulosti. Haudalla on vain kivi ja kynttilä, enkä saa sinusta kiinni.

Olen kauhuissani. En saa halata sinua enää ikinä. Olen peloissani. En selviä tästä hetkestä ilman sinua. Olen valtavan surullinen. Ikävä peittää joka ikisen ajatuksen. Olen vähän surullinen. Tämä ikävä kulkee mukana ja antaa ehkä joskus voimaa. Olen onnellinen. Sinä olit elämässäni. Olen helpottunut. Minun ei tarvitse enää menettää sinua toista kertaa. Olen kiitollinen. Sinä opetit minulle asioita menettämisestä ja surusta.

Riittääkö, että muistan sinut? Lakkaatko joskus tulemasta lähelle? Sanoinko sinulle kaikki, mitä pitikin? Annanko joskus näiden kysymysten olla?

Tee olosi kotoisaksi tässä sydämessä.

Häntä hellikäämme

Häntä on hellänä. Makaamisesta. Mielikin on hellänä. Häpeästä.

Tauti tuo minussa esiin kiukuttelevan prinsessan. Aidon marttyyrimamman. ”Millä oikeudella tää nyt MULLE tuli?! Miksi aina MINÄ?! Tekee NIIN kipeetä! Voisko joku muu nyt KERRANKIN tehdä jotain tässä talossa?! Onko mun nyt siis PAKKO nousta TÄSSÄ kunnossa täältä sängyn pohjalta?! No hyvä on, noustaan sitten! Aaa, kun päähän sattuu! Voisko joku tuoda hunajateetä? VOISKO JOKU TUODA HUNAJATEETÄ?!”

Tässä perheessä on nähty kipua. Tässä perheessä on nähty kipua aamuyön pimeinä tunteina. Kipua, joka vääntää pienen tytön kippuraan ja saa äidin sydämen riutumaan tuskasta. Luulisi, ettei sitä ihan pienestä valittaisi, jos itse joskus vähän sairastaa. Vaan niinpä sitä vaan päästelee suustaan sammakoita. ”Olen kyllä nyt NIIN kipeä.” ”Näin kipeä en ole koskaan ollut.” ”Tällasta tautia ei voi kestää KUKAAN.” Huh huh.

Kipuun ja sairastamiseen liittyvät tuntemukset ja kokemukset ovat kiinnostavia. Balilla olin maailman kauheimmassa vatsataudissa (siis todella universumin hirvein tauti, olin NIIN kipeä), mutta toisaltaa pääsin seuraamaan useamman vuorokauden muurahaisten erittäin mielenkiintoista elämää wc:n lattialla. Mies taas oppi samaan aikaan todella hyväksi pasianssin pelaajaksi. (”Älä nyt vaan ole pitkään poissa, kun on niin kamala olo! Ai meet etsimään lääkäriä? No eihän tätä toisaalta ole kestänyt vasta kuin pari päivää.”) Kuumeessa on mielenkiintoista maata selällään ja tuntea kipuaaltojen lähtevän varpaista ylöspäin. Jotenkin sitä on todella elossa, kun tuntee jokaisen lihaksen. Kunnon kuumeessa muistaa ihonsakin erityisen hyvin. Kaikenlainen koskettelu kun tuntuu väkivaltaiselta tuuppimiselta. Ja kunnon kuumeeksi lasketaan siis kaikki yli 37 asteen menevä ruumiinlämpö. (”Ai, älä koske! Laita mulle peitto ja tuo nyt sitä mehua!”)

Säästelin tähän loppuun sen, minkä toivon jäävän kaikkien mieleen. Osaa nimittäin ihan tyydyttävin arvosanoin helliä muita, kunhan vaan tauti pysyy minusta loitolla. Olen hyvä hieromaan jalkoja ja rapsuttamaan päätä. Olen mahdottoman hyvä kokoamaan herkkulautasia eli ihania pikkunaposteltavia olemattomista aineksista. Ja parantumista juhlistavien lettukestien järjestämisessä olen todella hyvä.

Tuuletinjooga - Yoga ventilador

Olen keksinyt uuden joogamuodon. Siihen tarvitaan raukea, kuuma iltapäivä ja tuuletin. Jestas on tehokasta.
Elämähän on noin lähtökohdallisesti monimutkaista. Täytyy pähkäillä työongelmat ja ihmissuhdemurheet ja lasten terveyshuolet ja lasten ihmissuhdemurheet ja kaamosmasennukset ja ihan vaan perushormoonihässäkät. Kaiken pähkäilyn lisäksi pitää vielä olla tehokas ja kiva. Töissä hymyilevä, kärsivällinen ja asiantunteva. Kotona pyykit koneeseen ja pötyä pöytään ja lasten asiat kuunnellaan valtavalla läsnäololla ja vaimonakin ollaan ainakin joskus tikissään.
Vaan köllötäpä valkoisilla lakanoilla siestaa viettäen tuuletin yläpuolella pyörien (ja nyt puhun isosta katossa pyörivästä vempaimesta noin ykkösteholla). Ensin kestää hetki tajuta, että tässä on nyt jooga meneillään. Ajatukset pitää hidastaa, katse tulee kohdistaa tuulettimeen. Kun on keräillyt levottomat ajatuksensa Australian rannoilta, kalenterin viikosta 48 ja lapsen allergiaongelmista, onkin vain minä ja tuuletin. Aluksi laskee ehkä tuulettimen kierroksia. Silmät lerpsuvat kiinni. Jaahas, minulla on pulssikin. Ulkopuoliset ärsykkeet ovat nyt vaaran paikka. Nyt ei kuunnella altaan diskohumppaa, eikä olla janoisia, eikä haistella hikisiä kainaloita, eikä vastata kenenkään perheenjäsenen tarpeisiin. Nyt ollaan tässä, tuuletin ja minä.
Mitäs tässä nyt oikein on haudottu ja murehdittu? Oliko mulla jotain ongelmia? Siis mitä? Tässähän on kaikki ihan hyvin. Oikeastaanhan voi olla semmonen särmikkäämpi, eikä liian kivakiva. Miten niin pitää olla tehokas? Kenen mielestä? Mitä oikeastaan kannattaa murehtia? Mitä se auttaa? Mistä sinä unelmoit? Miten teet tästä sinun elämäsi? Vou, mitä ajatuksia!
Huimaa. Hihkututtaa. Miten tästä saa pidettyä kiinni? Miten näillä ajatuksilla peitetään koko aivot?
Kallista joogaa. Ahistaa, kun ei tiedä taas, milloin sitä saa. Yksi murhe lisää siis. Kuka keksii halppisversion ja äkkiä! Kärsivällisyys alkaa olla vähissä.