Aamulla oli jotain hienoa kookosmunakasta ja täytettyjä
rinkilöitä. En oikeen muista niistä mitään, koska päässä jyskytti, että mites
sitä nyt edes osaa taas esittää täysjärkistä töissä. Keskimmäinen oli
väkertänyt lahjakortin nimeään kantavaan kylpylään, joka tarjoaa
hartiahierontapalvelua. Ajattelin, että kyllä nuorisossa on vielä toivoa. Satoi
taivaan täydeltä, eikä visio hamosessa työpaikan pihaan fillarilla
hulmahtavasta naisesta toteutunut. Laitoin saappaat. Sukat oli niissä
sykkyrällä jo ennen parkkipaikalle pääsyä. Hiukset sentään osasivat vaihteeksi käyttäytyä.
Yleensä ne seisoa töllöttää aamuisin päässä vauhkoina sitkeästi omiin suuntiin
kurkottaen. Joku suunnitelma oli päivän kulusta kotoa lähtiessä mielessä, mutta
se hävisi rappusia kiivetessä toisen kerroksen kieppeillä. Päätin hymyillä
vähän isommin. Korvaisi puuttuvan älykkyyden.
Halaukset ja hymyt tuntuivat mukavilta. Luokassa tuoksui
odotus. Kaikki oli vielä siistissä järjestyksessä ja hoin jälleen jokavuotiseen
tapaan mantraa järjestelmällisyydestä viimeiseen tappiin. Nauratti sisäisesti,
kun ei vaan tule onnistumaan. Lapset hulmahtivat halauskäsien kautta luokkaa.
Ne hymyilivät ja huudahtivat ”kivaa”, kun kerroin, mitä tehdään. ”Mä tykkään
tästä kaikesta, mitä koulussa on”, sanoi yksi ja ajattelin, että nyt purkkiin
tämä hetki. Muistelen sitten marraskuussa, kun harotaan koko poppoo tyhjää
pimeässä maanantaiaamussa. Kesäterässä
vähän oltiin kaikki neljä tuntia. Välitunnit olivat kuulemma lyhentyneet kesän
aikana, eikä lukeminenkaan oikein muistunut mieleen. Kun kysyin
salapoliisimaisesti, että mitähän täältä luokan edestä puuttuu, sain
vastaukseksi, että voileipätarjoilu. Olin ehdottomasti samaa mieltä.
Kun lapset lähtivät, kirosin kaikki mahdolliset salasanat maapallon
ytimeen saakka ulottuvaan kuoppaan ja pyöritin pulpetteja viisisataakahdeksankymmentä
astetta ympäri. Tuijotin puhelinta. Siihen olisi pitänyt soittaa
terassilasinkorjaaja, mutta siihen oli soittanut neljä lehtimyyjää. Selasin
Facebookin onnitteluja ja minua hymyilytti taas ajatus siitä, miten helppoa ja
millainen määrä. Kymmenen vuotta sitten olisin ehkä saanut tekstarit perheeltä.
Kotona pyörin ympyrää perinteiseen työt on alkaneet -tyyliin.
Olin taas sataprosenttisen varma, että haluan palkata kokkaustaitoisen piian
tai kehitellä arkiruokailun korvaavan pillerin. Istuin ikkunan äärellä ja
tuijotin sähkölangalla istuvia puluja. Halusin vain kuunnella sitä, että kaikki
oli hiljaista. Pohdin, lähtisinkö popsimaan mustikoita metsälenkiltä, jossa
usein käyn. En lähtenyt. Koitin soittaa miehelle. Maksoin pari laskua. Hain suklaata
synttäripiirakkaan. Söin mytyssä nojatuolissa pop cornit, jotka poppailivat
mulle mikrossa lahjaksi. Sitten aloin kirjoittaa tätä.
