torstai 11. elokuuta 2016

Elokuun yhdestoista


Aamulla oli jotain hienoa kookosmunakasta ja täytettyjä rinkilöitä. En oikeen muista niistä mitään, koska päässä jyskytti, että mites sitä nyt edes osaa taas esittää täysjärkistä töissä. Keskimmäinen oli väkertänyt lahjakortin nimeään kantavaan kylpylään, joka tarjoaa hartiahierontapalvelua. Ajattelin, että kyllä nuorisossa on vielä toivoa. Satoi taivaan täydeltä, eikä visio hamosessa työpaikan pihaan fillarilla hulmahtavasta naisesta toteutunut. Laitoin saappaat. Sukat oli niissä sykkyrällä jo ennen parkkipaikalle pääsyä. Hiukset sentään osasivat vaihteeksi käyttäytyä. Yleensä ne seisoa töllöttää aamuisin päässä vauhkoina sitkeästi omiin suuntiin kurkottaen. Joku suunnitelma oli päivän kulusta kotoa lähtiessä mielessä, mutta se hävisi rappusia kiivetessä toisen kerroksen kieppeillä. Päätin hymyillä vähän isommin. Korvaisi puuttuvan älykkyyden.

 

Halaukset ja hymyt tuntuivat mukavilta. Luokassa tuoksui odotus. Kaikki oli vielä siistissä järjestyksessä ja hoin jälleen jokavuotiseen tapaan mantraa järjestelmällisyydestä viimeiseen tappiin. Nauratti sisäisesti, kun ei vaan tule onnistumaan. Lapset hulmahtivat halauskäsien kautta luokkaa. Ne hymyilivät ja huudahtivat ”kivaa”, kun kerroin, mitä tehdään. ”Mä tykkään tästä kaikesta, mitä koulussa on”, sanoi yksi ja ajattelin, että nyt purkkiin tämä hetki. Muistelen sitten marraskuussa, kun harotaan koko poppoo tyhjää pimeässä maanantaiaamussa.  Kesäterässä vähän oltiin kaikki neljä tuntia. Välitunnit olivat kuulemma lyhentyneet kesän aikana, eikä lukeminenkaan oikein muistunut mieleen. Kun kysyin salapoliisimaisesti, että mitähän täältä luokan edestä puuttuu, sain vastaukseksi, että voileipätarjoilu. Olin ehdottomasti samaa mieltä.

 

Kun lapset lähtivät, kirosin kaikki mahdolliset salasanat maapallon ytimeen saakka ulottuvaan kuoppaan ja pyöritin pulpetteja viisisataakahdeksankymmentä astetta ympäri. Tuijotin puhelinta. Siihen olisi pitänyt soittaa terassilasinkorjaaja, mutta siihen oli soittanut neljä lehtimyyjää. Selasin Facebookin onnitteluja ja minua hymyilytti taas ajatus siitä, miten helppoa ja millainen määrä. Kymmenen vuotta sitten olisin ehkä saanut tekstarit perheeltä.

 

Kotona pyörin ympyrää perinteiseen työt on alkaneet -tyyliin. Olin taas sataprosenttisen varma, että haluan palkata kokkaustaitoisen piian tai kehitellä arkiruokailun korvaavan pillerin. Istuin ikkunan äärellä ja tuijotin sähkölangalla istuvia puluja. Halusin vain kuunnella sitä, että kaikki oli hiljaista. Pohdin, lähtisinkö popsimaan mustikoita metsälenkiltä, jossa usein käyn. En lähtenyt. Koitin soittaa miehelle. Maksoin pari laskua. Hain suklaata synttäripiirakkaan. Söin mytyssä nojatuolissa pop cornit, jotka poppailivat mulle mikrossa lahjaksi. Sitten aloin kirjoittaa tätä.