lauantai 26. joulukuuta 2015

Joulu


Joulu alkaa siitä, kun töissä on ruvettava ajattelemaan sitä. Kotona se alkaa sitten, kun lasten puheet kavereiden täydessä joulutällingissä olevista kodeista alkaa. Että milloinkas meillä. No joo joo. Pientä ärtymystä nostattaa se, että perheemme koristelut eivät koskaan ole lasteni mielestä riittävän hienot. Yleensä koristelujen laimeus tuo myös esille sen seikan, että koko talomme ja elämämme ei ole kummoista.

 

Koitan viritellä rakentavaa keskustelua jouluruuista. Että jos ei olisikaan niitä perinteisiä kinkkuja ja laatikoita. Perhe tuijottaa minua suu auki. Lapset tyrmäävät ehdotuksen heti täysin. Mies on miettivinään ja tyrmää sen sitten täysin. Ilmoitan marttyyrimaisesti irtisanoutuvani kaikkien jouluruokien valmistamisesta, koska mielipiteitäni ei kuunnella. Juu, ne sanovat, me hoidetaan. Mitä tässä talossa pitää naisen tehdä, että saa huomiota!?

 

Joululaulut kuuntelen jo reilusti ennen aattoa. Glögiä juon jo lokakuussa. Jouluviikolla olen jo kurkkua myöten täynnä kumpaakin. Lahjoissa olen hyvä. Siis oikeasti. Voisin perustaa firman talenttiini perustuen. Mieheni shoppailee kerran vuodessa. Se on söpöä, mutta ymmärrätte varmasti, ettei talenttia kehitetä kyseisellä harjoittelutendenssillä. Lapseni ovat lajahommeleissa kolmea sorttia: 1) tuhlaan kaikki rahani lahjoihin, 2) mikään ei kelpaa minulle kun etsin lahjoja ja 3) lahjojen ostaminen on pahin painajaiseni. Annoin triolle 56 minuuttia ostosaikaa kauppakeskuksessa. En suosittele kokeilemaan.

 

 

Aatto. Herään kinkun tuoksuun. Inhoan sitä. Yritän kuitenkin iloita muun perheen riemastuneista kiljaisuista, kun he asettelevat viipaleita sinapin kera ruisleipäsiivuille. Neljän litran riisipuuron keittäminen alkaa. Tuskin mikään saa tässä perheessä yhtä paljon hellyyttä kuin aattopuuro. Sitä ei jätetä hetkeksikään ilman lepertelyä ja hämmentämistä kokonaiseen tuntiin. Perhe puurolla. Ihana hetki. Heti kun varmistuu, että puuro riittää (ensi vuonna keitettävä viisi litraa). Osa perheestä lähtee, perusperhe jää. Lasten riehuminen ja nahistelu alkaa tässä vaiheessa. Ikä ei vaikuta asiaan millään tavalla. Todennäköisesti juoksevat toisiaan takaa jouluaattona vielä kahdenkymmenen vuodenkin päästä. Saunaan mennään marssijärjestyksessä pojat ja tytöt, jotta pojat voivat tulla laittamaan ruokaa, koska tyttöjen on näperreltävä naamarasvojen yms. kanssa. Kylppärissä on oltava tunnelmavalaistus eli yksi tuikkukynttilä. Ruokailu. Tajuton määrä kupposia ja lautasia kannetaan pöytään. Kommentoidaan porkkana/lanttu/perunalaatikoita, jotka maistuvat hyvälle/pliisulle/oudolle/ei millekään, eikä muisteta taaskaan, millä ohjeella ne tehtiin, kun ne maistuivat hyvälle/pliisulle/oudolle/ei millekään. Tajuton määrä kupposia ja lautasia yritetään änkeä takaisin jääkaappiin. Huomataan, että sinne on jäänyt jotain, mitä piti olla tarjolla. Lasten riehuminen ja nahistelu yltyvät. Käsketään niiden etsiä lahjat. Ne ovat aina työhuoneessa. Kun lahjat on avattu, päätetään syödä jälkiruoka (aina sama karpalojäädyke). Se ei koskaan ole pehmennyt riittävästi, joten ensimmäisen palojen hakkaamiskierroksen jälkeen todetaan, että ei tätä vielä voi syödä. Aaton päätteeksi lapset halaavat isommin kuin ikinä. Sydän on hetken onnesta ja surumielisyydestä sekaisin.

 

Joulupäivät. Perhe on lähellä. Ääntä. Pelejä. Äidin täydellisiä joululeivonnaisia. Sienisalaattia, joka herkistää lähes itkemään. Yhdessä kaksivuotiaan kanssa soitettuja joululauluja. Iloa hetkestä ja toivetta, että arki jo tulisi.  

Sellainen se on. Joulu. 

 

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

(Ei lähellekään vielä) Itsenäinen


-          Miten sinä voisit olla itsenäinen?

-          Voisi olla tottelematta ja tehdä niin kuin itse haluaa.

-          Noo… Se ei ehkä ole ihan oikeanlaista itsenäisyyttä. Miten sinä voisit ilman uhmaa osoittaa, että olet itsenäinen ekaluokkalainen?

-          Voisi tehdä läksyt itsenäisesti.

-          Hyvä. Entä muuta?

-          ?

-          No vaikka liikuntatunnilla?

-          Voisi opetella laittamaan luistimet itse jalkaan.

-          Hyvä. Entä ruokailussa täällä koulussa?

-          Voisi olla kunnolla ilman sanomista.

-          Juuri niin. Sinä voit olla jo monessa asiassa itsenäinen, vaikka et ole aikuinen.

Tulin kotiin. Jokin ei jättänyt rauhaan. Miten niin aikuinen on itsenäisempi kuin lapsi? Miten minä osaan olla itsenäinen?

-          No hei, saat ajatella ja sanoa, mitä haluat, kunhan et loukkaa.

-          No joo joo, muta toihan koskee lastakin.

-          Nii mut mieti nyt jotain Pohjois-Koreaa. Onneksi et syntynyt sinne muottiin, josta ei pääse pois.

-          Ei, en aatellu nyt sellaista. Mietin mun pääni sisäistä elämää. Mua. Oonko just se mikä haluan olla vai annanko muiden vaikuttaa siihen, mitä ajattelen itsestäni? Teenkö just sitä, mitä haluan vai annanko muiden ohjailla sitä, mitä haluan?

-          No avot. Noissapa onkin miettimistä koko ihmiselon ajaksi. Löysitkö vastauksia? Edes rippeitä?

-          Pakko luottaa, että ikä tuo lisää viisautta… Mutta…

-          No?

-          Oikeestaan ei mua noi nyt eniten mietitytä tässä itsenäisyysasiassa, vaan se mihin mä perustan itseni.

-          Siis mitä?

-          Mä en pysty tällä hetkellä käsittelemään lasten itsenäistymishommaa aikuismaisen fiksusti. Yritän roikkua niissä rippeissä, mitä mulla otetta niihin on. Hipaisen poskia ohikulkeissani. Yritän arvailla, mitä niiden päässä liikkuu. Koitan ymmärtää tätä surumielisyyttä, joka täyttää hetkiä, mutta tunnen lähinnä raivoa itseäni kohtaan. Oonko mä oikeesti rakentanut itseäni lasteni kautta? Enkö mä pysty päästämään irti ihmisistä, jotka ehkä tulivat minusta, mutta ovat erillisiä ja itsenäisiä… Niin itsenäisiä! Mutta mä. Mä en siihen itsenäisyyteen pysty!

-          ---

-          ---

-          Apua. Että semmosta. Onnea vaan tohon.

-          Jep.

 

 

 

lauantai 31. lokakuuta 2015

Tyttö kuvassa


Tyttö on Sacre Coeurilla. Itsevarmasti se nojaa penkin selkänojaan farkkutakki auki retkottaen.  Ranteessa on pojalta saatu koru. Poika on unohtunut jo aikoja sitten. Olkapäille valuvassa hiuspehkossa kimmeltävät auringonsäteet. Takana Pariisi, vaaleanvihreät lehdet puissa. Tytön päässä on vanha huopahattu, jossa on pinssejä. Peace ja love, mitä niitä nyt on. 19-vuotias. Sen ikäiset hymyilevät kameraan kuin tietäisivät kaiken. Kääntyvät, jos ohi kävelee jotakin kaunista. Uskovat tekevänsä ihmeitä, pystyvänsä toteuttamaan omat ja siinä samalla muidenkin unelmat. He päättävät tulla maailmankansalaisiksi, todellisen maailman, eikä minkään turistihömpötyksen. He eivät usko uskovansa siihen, mihin heidän vanhempansa uskovat. He ovat jotakin muuta, uutta ja parempaa. He kulkevat itsevarman näköisesti, vaikka heillä on korkeintaan aavistus siitä, mihin he ovat menossa. He nauravat kovaan ääneen ja väittävät muodostaneensa mielipiteen joka asiasta. He uskovat, että tulevaisuus on vain heidän, eikä siitä päätä kukaan muu. He haluavat olla itsenäisiä, rakastaa omilla ehdoillaan, mutta kaipaavat iltaisin syliä. Miten herkkiä he ovatkaan, tuulessa heiluvia, ihan alussa vasta.

 

Hellästi katson kuvan tyttöä. Tyttöä, joka vannoi, ettei ikinä jäisi tähän tuppukylään, eikä opettajaksi ainakaan. Tyttöä, joka vihasi juuri tällaisia päiviä, jolloin ei tapahdu mitään. Tyttöä, joka oli melko varma, ettei hänestä olisi äidiksi. Tyttöä, joka marssi maailmaa päin, mutta ei uskaltanut vielä edes ajatella kirjoittavansa. Tyttöä, joka ei nähnyt itseään ikinä yli 40-vuotiaana. En tiedä, mitä ajattelisit minusta nyt. Olisitko pettynyt? Säikähtäisitkö? Ei hätää. Olen harvoin onneton. Olen löytänyt jotain.  Ja tiedätkö, sydän tuntuu edelleen 19-vuotiaalta.

lauantai 29. elokuuta 2015

Ihmeet


He liukuvat sukilla luokkaan, koska sukat liukuvat hyvin. He tulevat ja kertovat, että ovat iloisia tänään. Miksi, minä kysyn. Koska me ollaan iloisia, he huudahtavat. He kuuntelevat tarinaa Peppi Pitkätossusta ja nauravat juuri oikeissa kohdissa. Sitten he kävelevät takaperin välitunnille, koska niin Peppikin tekisi. He pyytävät, että lauletaan, koska laulaminen on hauskaa, eivätkä he kysy, saako tanssia samalla. He aloittavat tanssimisen heti. He kiemurtelevat jonona minun perässäni ja kiljahtelevat riemusta, kun näkevät oravan. He haluavat nähdä. Kaiken, mieluiten läheltä. He istuvat viereen ja ottavat kädestä, eivätkä päästä irti, koska ei ole annettu lupaa päästää. He juoksevat alas mäet ja kierivät ruohossa kukkuloilla. Sitten he näyttävät nokkosen polttamia käsissään ja kertovat, ettei tuntunut yhtään. He suunnittelevat matkoja maailman ääriin, öisiä seikkailuja puistoihin, sankaritekoja. Sitten he kertovat äideistä ja isistä, jotka halaavat heitä iltaisin. He tulevat hyppien luokse ja kysyvät, joko koulu loppuu. Ja aamulla he ovat taas siinä, kysymässä joko syödään. He löytävät katinkultaa välitunneilla ja kulkevat sateenvarjot nurinpäin. He kysyvät asioita, jotka saavat minut epäilemään, olenko koskaan osannut kysyä mitään oleellista. Saanko oikeasti käyttää kaikkia näitä värejä? Mitä tähtien takana on?

He lähtevät reput selässä pompottaen, vilkuttavat vielä ulko-ovelta. Pyöräilen kotiin. Istun nojatuolissa ja ajattelen, mitä ihmettä. Kaiken vihapuheen, pelon ja epävarmuuden keskellä me elämme samassa maailmassa ekaluokkalaisten kanssa. Mitä ihmettä.

tiistai 11. elokuuta 2015

Elokuun tyttö


Elokuun tyttö ratsastaa pilvenhaituvilla, jotka vievät pois raukeita kesäpäiviä. Ne eivät vielä ole syksyn roikkuvia rättejä, mutta eivät kesän pehmeitä siveltimen vetojakaan. Elokuun tyttö etsii mustikoita, ei piittaa niin mansikoista. Ne ovat jotenkin liian muhkeita, prameita ja makeita; kasvavatkin vain, jos ne istutetaan. Elokuun tyttö on villimpi. Se pitää metsästä, jossa ei käsketä kasvaa, eikä nypitä rikkaruohoja. Elokuun tyttö loikkii mättäältä toiselle ja sotkee sormensa siniseen. Se kerää vääriä sieniä, eikä tunnista mitään lintuja ja vannoo, että ensi kesänä se kerää oikeat ja visertää peipposen mukana. Mutta ei se niin mene. Ensi kesänäkin se huomaa kaiken menneen jo, ennen kuin mikään on alkanutkaan. Elokuun tyttö istuu silloin taas ajattelemassa kaikkea, mikä oli. Pehmeässä illassa, joka yrittää kietoa lohduttavaan syliinsä, mutta jolle on jotenkin vaikea antautua.

 

Elokuun tyttö pitää uusista aluista. Se ei lupaile, mutta on toiveikas. Lopuista se ei pidä, mutta ymmärtää kyllä, ettei alkujakaan ole ilman niitä. Silti se toivoo salaa, että kaikki olisi vaan yhtä pitkää, vihreää päivää, jossa aurinko siristäisi silmät, eikä tarvitsisi pinnistellä johonkin. Elokuun tytölle metsät ovat hiljaisia. Ne odottavat. Siinä välissä, odottamassa, elokuun tytön on vaikea olla. Pietaryrtit ja siankärsämöt. Kanervat ja auringonkukat onneksi vielä. Peltojen kaikki vihreän sävyt ovat paenneet. Heinien ruskeissa tähkissä leikkivät auringon säteet. Tuoksuu täydelle. Kypsästä matka jatkuu kohti pilaantuvaa. 

 

”Pidän syksystäkin”, sanoo kesäkuun poika mietteliäänä. Elokuun tyttö on hiljaa ja pinnistelee sitten: ”Niin.” Mutta ei se ole se, mitä sydän on. Elokuun tyttö ikävöi kesää. Se tietää, että osaisi nyt elää sen, että se ei enää ikinä hujahtaisi ohi. Elokuun tytölle on vain yksi vuodenaika, kesä. Muu on sen odottamista tai sitä ikävöimistä.

torstai 30. heinäkuuta 2015

Palanen


Minä sanoin, että voisin ajaa. Että tuntuisi hyvältä tuntea kaikki kilometrit kaasujalan alla. Voisi ajatella matkaa, joka on välissä, vuosikymmeniä. Isä ei vastustellut. Niin me lähdimme.

Isä hermoili, että ei muistaisi. Sanoin, että mitäs sitten. Laskettelet omiasi. Me uskotaan kyllä.

 

-Puiraanmaa. Mansikkamäki. Uusitalo… Hidasta vauhtia... Kennää. Pohjola. Jaakkola. Rissa… Vieläkin voit hidastaa… Kivikkola. Mäntyharju. Härmälä…

Isä muisti jokaisen talon. Koitin pysyä mukana.  Imeä joka ikisen sekunnin. Katsoin puita, jotka olivat seisseet paikoillaan silloinkin. Jo mummon samoja teitä kulkiessa. Mummon, joka joutui kasvamaan aikuiseksi liian varhain. Vaarin, joka oli komea kuin filmitähti. Pari heistä tuli. Yritin nähdä isän kiitämässä polkupyörällä kylästä toiseen. Pinnistelin nähdäkseni maan, joka kompuroi ylös sodan menetyksistä. Näin tervamestarin talon. Kurkin sisään ikkunoista, joiden takana kuria oli pitänyt opettajatar Anni Sihvola. Kuvittelin kiukuttelevan Jäntin Tyynen marssimassa kylänraittia lapsikatrastaan perässään raahaten. Tallouskaupan kohdalla pohdin, miltä mahtoi näyttää omistaja Halosen Jussi. Olikohan se ihan sovussa vasemmistolaisen Ossuuskaupan pitäjän kanssa? Ja mitä ihmettä. Kauppoja oli kolmaskin, Liike, saman pienen kyläpahasen risteyksessä. Postinpitäjä Laitisen Martta oli jumalasta seuraava. Antoi postin, jos oli sillä tuulella. Piti lomaa neljänä rukoussunnuntaina. Raakel (Vielä elossa! Voi Raakel, haluaisin jutella kanssasi!). Alina (Sinusta tuli isän varamummo, oikeaa parempi). Rutasen Iita (Olitko onnellinen pienessä mökkipahasessasi juoruja kehittelevänä akkana?). Hannes (Tytöt rakastuivat sinuun, mutta miksi et halunnut elää?). Kumpulaisen Kaisu (Oliko isä hyvä pussailija?).

 

Aloin nähdä itseni ketjussa, jossa synnytään ja kuollaan. Eletään oma pieni elämä siinä välissä. Eikä se johtunut vain siitä, että minun tyttärelläni on mummoni hymy, tai että kaipaan edelleen vimmatusti vanhaa, viisasta naista. Se johtui siitä, että ilman isäni tarinoita, minua ei olisi. Ja jollakin tavalla myös näitä tarinoita ei olisi ilman minua, koska minä vien ne eteenpäin. Seuraaville tässä ketjussa. Yhtäkkiä melkein itkettää ajatus siitä, että ehkä jonakin päiväni minunkin tarinani saavat jonkun tuntemaan olevansa osa jotakin. Saavat hänet asettumaan palaseksi tähän kaikkeen. Siinä se saattaa on. Elämän tarkoitus.

-Tällaisia talopahasia. Vähän on näistä kylistä jäljellä.

Ei, isä. Ei ole ihan vähän, että sinun tarinasi ovat jäljellä.  

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Keskimmäiselleni


Kun synnyit, alkukesän taivas oli ihmeellisen korkea. Katselin pöllämystyneenä sinua. Olit tehnyt minusta tuplaäidin, vaikka siskosi oli syntynyt vasta vähän yli vuosi aiemmin. Oli vilskettä. Vatsasi oli iltaisin kipeä. Me hierottiin sinua isäsi kanssa. Tehtiin auringon kuvaa napasi ympärille, pyöriteltiin ympyröitä sormenpäillä jalkapohjaasi. Katsoin valokuvia, jotta muistaisin enemmän sinusta ihan pienenä. Naurat joka kuvassa. Touhuat. Kätesi huitovat. Silmäsi loistavat.

 

Olen valtavan ylpeä siitä, mikä sinusta on tullut. Olet rohkea. Aina valmis puolustamaan heikompia. Osaat lohduttaa vain olemalla oma itsesi. Unelmoit isosti. Kun kerrot, mitä aiot saavuttaa, en epäile hetkeäkään. Kirjoitin sinulle, kun olit kymmenen. Jo silloin roikuin epätoivoisessa tunteessa, että lähdet kohta kainalostani. Olet vieläkin tässä. Pakotan itseni huomaaman sen kiireen keskellä. Istumme autossa usein yhdessä, matkalla.  Juttelemme tai olemme hiljaa. Katselemme pimenevää iltaa ikkunoiden ulkopuolella tai puhumme ihan tavallisesta. Välillä olen superväsynyt töistä, enkä jaksaisi; välillä minä ärsytän sinua. Mutta tiedätkö, ne ovat parhaimpia hetkiä. Joskus jompikumpi rikkoo hiljaisuuden ja sanoo, että jatketaanko vaan matkaan ja ajetaan Helsinkiin. Meitä naurattaa ja melkein lähdetään. Minä hykertelen silloin sydämessäni. Silloin tällöin hieron selkääsi. Tuntuu mukavalta, että annat minun. Joskus teen sinne auringonkin. Pyörittelen sinulle rakkautta seuraaviksikin 15 vuodeksi (ja vielä seuraaville ja sitä seuraaville).  Juttelet minulle mielelläsi musiikistasi. En tajua puoliakaan, mutta into, jolla puhut asioista, joita rakastat, saa minutkin pulppuamaan ilosta.

 

 

Katsoin sinua, kun tulit riparilta. Joku valtava hyökyi ylitseni, piti nieleskellä. Olit ihan iso jo.

-Oletko sä nyt jotenkin erilainen? sain kysytyksi.

-Siis miten niin? kummastelit hymyillen. (Tuo hymy. Se on silmissä, sydämessä asti.)

Siten niin, että olet. Rakkautta ja siunausta täynnä. Halauksesikin on jotenkin isompi. Sinä siivilleen nousemassa. Maailma edessäsi. Enkä voi olla ihailematta, kuinka rohkeasti katsot siihen. Mitä ihmettä osaan sanoa? Ole sinä. Maailmassa on paikka juuri sinulle. Olet viisas ja kaunis. Hieno. Anna mennä.