1:7 000 000 000

On päiviä, jolloin ei voi ajatella pyykkivuorta, jauhelihakastiketta, hammaslangan käyttöä tai vessan pöntön harjan puhdistamista. On pakko ajatella jotakin suurempaa.

Jossakin pienet pojat kulkevat munkkikaavuissa. Jossakin naiset venyttävät huuliaan ja korvalehtiään ollakseen kauniita. Jossakin asutaan niin syrjässä, että ainoa kulkuväline sinne on omat jalat. Jossakin juhlitaan joulua hiekkarannalla grillaillen. Jossakin syödään koppakuoriaisia elokuvissa popkornin sijaan. Jossakin surffataan hiekkadyyneillä. Jossakin ollaan niin köyhiä, että lapset kuolevat nälkään. Jossakin ei ole koskaan nähty vessanpönttöjä. Jossakin juhlitaan päivätolkulla kaduilla vaan sen takia, että elämä on mahtavaa. Jossakin pojat ovat arvokkaampia kuin tytöt. Jossakin on niin rikkaita ihmisiä, että he eivät enää keksi, mitä rahoillaan tekisivät. Jossakin on ihmisiä, jotka jättävät kaiken omaisuutensa. Jossakin pienet lapset kantavat aseita. Jossakin koko perhe nukkuu, syö ja elää kylpyhuoneen kokoisessa huoneessa.

Seitsemän miljardia ihmistä nauraa, suree, rakastaa, kävelee, nukkuu, on olemassa. Synnytään ja kuollaan. Eletään siinä välissä. Jätetään jälkiä ja unohdutaan. Mietitään, miksi tai annetaan vaan mennä. Että minä olen juuri minä on pökerryttävän häkellyttävä juttu.

Kympin liinavaatekaappi

Siisti liinavaatekaappi edustaa kaikkea sitä, mitä minä en kodinhoidollisena persoonana ole. Muistan teini-ikäisenä ajatelleeni päässä myrskytessä äidin liinavaatekaapin edessä, että tuosta viuh viuh laitan koko millin tarkan järjestyksen sekaisin. Äiti kävi ulkorakennuksessa mankeloimassa lakanat ja pyyhkeet. Kaikki oli täydellisen sileää, hyvän tuoksuista, puhdasta ja rullalla.

Tässäkin talossa on muutaman vuoden päästä teini-ikäisiä, mutta eivätpä ne ainakaan liinavaatekaapin edessä seisoskele. Tai ehkä seisoskelevatkin, jos näyttävät kavereilleen, kuinka säälittäviä vanhemmat voivat joissakin asioissa olla. Ensinnäkään ei ole mankelia. Ei ole silitysrautaakaan kuin Hama-helmien silitykseen. Meillä vedetään lakanat kilpailemalla, kumpi vetäjistä pysyy horjahtamatta. Tulos on mytty, joka heitetään kaappiin. Siis kun se on ensin pyörinyt viitisen päivää olohuoneessa.

Toisekseen liinavaatekaapissamme on kaikki universumin värit. Siis yksi kappale jokaista väriä. Lakanat ovat samaa väriä kaupassa, mutta kotona niiden värieron erottaa pimeässäkin. Pyyhkeet ovat keräilyeriä anopilta ja arpajaisista ja alennuskoreista ja muista ei suunnitelluista paikoista. Olen kuullut, että jollakin on värien mukaan järjesteltyjä kaappeja. Mitäh?

Kolmannekseen liinavaatekaapin sisällys on ajalta ennen naimisiinmenoa eli vuodelta miekka ja kirves. Yritin ehdottaa eräiden pussilakanoiden leikkaamista räteiksi, koska ne ovat repeytyneet, enkä enää muista, minkä väriset ne olivat alunperin. Mieheni rakentava idea oli siirtää ne vieraslakanoiksi. Vieraat kun nukkuvat kuulema tyytyväisinä missä vaan vermeissä. Että siinä meni nekin vähäiset yövieraat.

Liinavaatekaappi on sielun peili. Se on sukupolvien ero. Se on rasittava muistutus kotitöistä, vessanpesusta ja lakanoiden vaihdosta, pyykkien pesusta ja lajittelusta. Se on myös mahdollisuus antaa itselleen anteeksi. Huonoina päivinä kurkkaan liinavaatekaappiin ja manaan, kuinka hemmetin huono olen kotihommissakin. Hyvinä päivinä avaan liinavaatekaapin ja totean, ettei kukaan ole täydellinen.

%!!+****&@przzzzktspö!!!

Voi jössös ottaa päähän, kun Prismassa otan aina sellaset kärrit, jotka pyörii ympyrää, eivätkä vahingossakaan mene sinne suuntaan kuin haluaisi. Ja sen uuden pysäköintitalon ajosuunnat ovat saaneet mut keksimään jo useita uusia vivahtekkaita kirosanoja. Ja miksi mie nyt yleensäkään menen johonkin Prismaan, kun siellä on kammottavaa väistellä ihmisiä maitohyllyllä. Ja juustohyllyllä. Ja pikkuhousunsuojahyllyllä.

Voi tsiisös Voottaa päähän, kun IKINÄ ei ole kaapissa sopivia rintsikoita. Eikä parillisia sukkia. Lasten vaatekappaleista nyt puhumattakaan. Niiden kaapeista löytyy aina helleasu ja kylpytakki. Kaikkia muita vaatekappaleita etsitään kissojen ja koirien kanssa Kiinasta saakka.

Voi ahteri ottaa päähän, kun mie en ikinä opi mitään. Koskaan ei ole ostoslistaa kaupassa. Aina joudun ottamaan muovikassin. Kahdeksankymmentäprosenttisesti olen aina nälkäisenä notkumassa herkkuhyllyjen edessä. Aikataulut mättävät aina. Ajoissa nukkumaan menemisestä en ole kuullutkaan. Viherkasvit kärsivät nääntymiskuoleman tässä hoitokodissa. Ja silloin kun mie jotain opin, kukaan ei ole näkemässä, jotta voisi tuulettaa. Tai edes hymyillä maireasti.

Voi hiivatti ottaa päähän, kun en mie en edelleenkään tajua tästä elämästä mitään. Että pysähtyminen on tärkeää. Että juuri minun on ajateltava, miten tämä pallo olisi parempi paikka. Että onni on mun päässä. Että huominen on vasta huomenna. Että kaikki on tässä.

Voi sen tuhannen saakelin takapuolen saastainen jätös.

2011

Tänä vuonna mie tankkaan muistoksi jokaisen hetken käsittämättömän lujaa vauhtia kasvavien murujen kainalossa. Aloitan tän maailman muuttamisen omasta keittiöstä. Hiihdän hissukseen hiljaisessa metsässä. Istun mökin rappusilla ja odotan Kalevi -siilin tuhinaa ja taaperrrusta. Teen toisenkin kerran hapankaali-inkiväärisamosoja. En päästä hetkeäkään toukokuun alun päivistä suhahtamaan ohi. Etsin kaupan, jossa myydään kardemumman sydämiä. Hiippailen kirjastossa ja hypistelen hyllyjen reunoja. Kirjoitan aina kun tuntuu siltä. Nukun itseni kirkassilmäiseksi ja pirteäksi. Muistan syödä D-vitamiinia. Kirjoitan vielä ikäni alkavaksi kolmosella. Tajuan, että nelosellakin alkava on ihan hyvä. Laulan Sing Starin karaoken biisejä niin, että osaan ainakin kymmenen laulun sanat kunnolla. Juoksen metsässä niin, että sydän pakahtuu. Istun metsässä niin, että sydän pakahtuu. Olen ainakin kerran ärjymättä, kun ärjytyttää. Hymyilen niin, että joku tulee onnelliseksi. Tajuan pari kertaa enemmän, että ei tässä ole mitään hätää.

(Toi nukkumishomma ei onnistu.)

(Ja epäilen kyllä vahvasti SingStar -juttuakin, kun pää on suhteellisen hömelö.)