Ihmeet

He liukuvat sukilla luokkaan, koska sukat liukuvat hyvin. He tulevat ja kertovat, että ovat iloisia tänään. Miksi, minä kysyn. Koska me ollaan iloisia, he huudahtavat. He kuuntelevat tarinaa Peppi Pitkätossusta ja nauravat juuri oikeissa kohdissa. Sitten he kävelevät takaperin välitunnille, koska niin Peppikin tekisi. He pyytävät, että lauletaan, koska laulaminen on hauskaa, eivätkä he kysy, saako tanssia samalla. He aloittavat tanssimisen heti. He kiemurtelevat jonona minun perässäni ja kiljahtelevat riemusta, kun näkevät oravan. He haluavat nähdä. Kaiken, mieluiten läheltä. He istuvat viereen ja ottavat kädestä, eivätkä päästä irti, koska ei ole annettu lupaa päästää. He juoksevat alas mäet ja kierivät ruohossa kukkuloilla. Sitten he näyttävät nokkosen polttamia käsissään ja kertovat, ettei tuntunut yhtään. He suunnittelevat matkoja maailman ääriin, öisiä seikkailuja puistoihin, sankaritekoja. Sitten he kertovat äideistä ja isistä, jotka halaavat heitä iltaisin. He tulevat hyppien luokse ja kysyvät, joko koulu loppuu. Ja aamulla he ovat taas siinä, kysymässä joko syödään. He löytävät katinkultaa välitunneilla ja kulkevat sateenvarjot nurinpäin. He kysyvät asioita, jotka saavat minut epäilemään, olenko koskaan osannut kysyä mitään oleellista. Saanko oikeasti käyttää kaikkia näitä värejä? Mitä tähtien takana on?

He lähtevät reput selässä pompottaen, vilkuttavat vielä ulko-ovelta. Pyöräilen kotiin. Istun nojatuolissa ja ajattelen, mitä ihmettä. Kaiken vihapuheen, pelon ja epävarmuuden keskellä me elämme samassa maailmassa ekaluokkalaisten kanssa. Mitä ihmettä.

Elokuun tyttö

Elokuun tyttö ratsastaa pilvenhaituvilla, jotka vievät pois raukeita kesäpäiviä. Ne eivät vielä ole syksyn roikkuvia rättejä, mutta eivät kesän pehmeitä siveltimen vetojakaan. Elokuun tyttö etsii mustikoita, ei piittaa niin mansikoista. Ne ovat jotenkin liian muhkeita, prameita ja makeita; kasvavatkin vain, jos ne istutetaan. Elokuun tyttö on villimpi. Se pitää metsästä, jossa ei käsketä kasvaa, eikä nypitä rikkaruohoja. Elokuun tyttö loikkii mättäältä toiselle ja sotkee sormensa siniseen. Se kerää vääriä sieniä, eikä tunnista mitään lintuja ja vannoo, että ensi kesänä se kerää oikeat ja visertää peipposen mukana. Mutta ei se niin mene. Ensi kesänäkin se huomaa kaiken menneen jo, ennen kuin mikään on alkanutkaan. Elokuun tyttö istuu silloin taas ajattelemassa kaikkea, mikä oli. Pehmeässä illassa, joka yrittää kietoa lohduttavaan syliinsä, mutta jolle on jotenkin vaikea antautua.

 

Elokuun tyttö pitää uusista aluista. Se ei lupaile, mutta on toiveikas. Lopuista se ei pidä, mutta ymmärtää kyllä, ettei alkujakaan ole ilman niitä. Silti se toivoo salaa, että kaikki olisi vaan yhtä pitkää, vihreää päivää, jossa aurinko siristäisi silmät, eikä tarvitsisi pinnistellä johonkin. Elokuun tytölle metsät ovat hiljaisia. Ne odottavat. Siinä välissä, odottamassa, elokuun tytön on vaikea olla. Pietaryrtit ja siankärsämöt. Kanervat ja auringonkukat onneksi vielä. Peltojen kaikki vihreän sävyt ovat paenneet. Heinien ruskeissa tähkissä leikkivät auringon säteet. Tuoksuu täydelle. Kypsästä matka jatkuu kohti pilaantuvaa. 

 

”Pidän syksystäkin”, sanoo kesäkuun poika mietteliäänä. Elokuun tyttö on hiljaa ja pinnistelee sitten: ”Niin.” Mutta ei se ole se, mitä sydän on. Elokuun tyttö ikävöi kesää. Se tietää, että osaisi nyt elää sen, että se ei enää ikinä hujahtaisi ohi. Elokuun tytölle on vain yksi vuodenaika, kesä. Muu on sen odottamista tai sitä ikävöimistä.