perjantai 25. heinäkuuta 2014

Ensimmäiselleni


Synnyit kevään ensimmäisenä aamuna. Katseesi oli määrätietoinen heti maailmaan tullessasi, happikaapistakin. En epäillyt hetkeäkään, ettet selviytyisi leikkauksesta. Ja tiedätkö, senkin jälkeen, vaikka olen valvonut kanssasi tuskaisia öitä ja nähnyt sinut sairaalassa letkuissa, en ole hetkeäkään epäillyt, ettetkö sinä olisi tässä elämässä, enemmän kuin kukaan meistä.

 

Olet yksi rohkeimmista ihmisistä, jonka tiedän. Et pelkää puolustaa ystäviäsi tai sanoa mielipiteitäsi. Sinulla on vahva oikeudentaju.  Sydämesi viisaus on hämmentävää. Paranneltuja geenejäni nuo ovat, valitettavasti sait sen virheellisenkin. On meissä paljon samaakin. Sinä leimahdat tuleen ja tappuraan muutamassa sekunnissa kuten minäkin. Sinäkin tarvitset omaa tilaa ja aikaa ajatella. Se, että pidät myös kirjoittamisesta, saa sydämeni iloiseksi. Ja se, että rakastat näyttämöllä parrasvaloissa olemista. Tiedätkö, se on minunkin salainen rakkauteni, vaikka pidän sitä vähän piilossa.

 

Katson sinua usein, melkein nuorta naista. Tuo määrätietoisuus, se ei ole minulta. Ehkä se on syttynyt sinuun sairautesi myötä. Tuo epävarmuus, se on ok. Kestää löytää paikkansa. Tuo kauneus, se on hämmentävää. Kun hymyilet, koko maailma polvistuu. Kelaan taaksepäin. Sinä yksivuotiaana asettelemassa pieniä muovisia eläimiä jonoon. Sinä kolmevuotiaana jäämässä itkien hoitoon käsi pikkuveljen kädessä. Sinä viisivuotiaana sairaalassa niin hymyilevänä, että minun on mentävä käytävälle itkemään. Sinä seitsemänvuotiaana asettelemassa reppua selkääsi. Sinä yhdeksänvuotiaana juoksemassa pihaa ympäri. Sinä yksitoistavuotiaana kouluttamassa isoja hevosia. Sinä kolmetoistavuotiaana  pohtimassa vaikeita asioita aamuteellä. Ja nyt siinä. Kelasinko todellakin viisitoista vuotta taaksepäin?

 

Harjaan joskus hiuksiasi illalla. Olet selkä minuun päin, ajattelemme omiamme. Vain harjan ääni ja hiustesi tuoksu. Nuoruuden, kauneuden ja mahdollisuuksien tuoksu. Itkettää se hetki. Älä kasva vielä aikuiseksi! Levitä rohkeasti siipesi! Sekunnin sisällä ajatukset kimpoilevat sydämen vastakkaisilla puolilla. Haluaisin sanoa sinulle jotakin. Jotakin viisasta, jota äidin pitää ensimmäiselleen sanoa. Nyt liikahdat jo levottomasti ja minä mietin, mietin edelleen.

 

Unelmoi isosti. Virhe on parempi kuin virheetön. Rakkaus ja suru ovat lähellä toisiaan. Älä pelkää. Voit aina palata. Tähän huoneeseen. Hiusten harjaukseen. Minun viereeni.    

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Asioita, joista en ennen tiennyt pitäväni


 
äänet keittiössä, kun heräilen makuuhuoneessa päiväunilta

Earl Grey –teepurkin tuoksu

aamu ikkunan takana, ennen kuin vedän verhon ylös

suihkukoneen jälki kirkkaalla kesätaivaalla

vuohenjuusto omenahillolla

erilaiset sammaleet vierekkäin ojassa

rikkaruohojen repiminen, kun sydän on surullinen

uniset silmät hiuspehkon takana kahvilta tuoksuvassa keittiössä

sateen ensimmäisten pisaroiden tuoksu asvaltilla
 
kuivien kukkien nyppiminen meditatiivisena harjoituksena

lempeä keskustelu hevosen kanssa

sujahtaminen minua pidemmän lapsen halaukseen

sydämen lähtö perhosen keveänä lentoon murheiden möykystä

se ettei tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Vuosi elämästä



 
Olin juuri vuoden vuorotteluvapaalla. ”Vau” ja ”oli varmaan mahtavaa”, sanotte. Kyllä, niin oli. Kiitos pomo, kiitos mies. Erikoiskiitokset myös rohkeudelle, joka kumpusi jostakin minusta.

 

Vuosi meni nopeasti, niin kuin nyt vuodet menevät tässä iässä. Jos jotakin pieniä tekemiseen liittyviä suunnitelmia olikin, eivät ne erityisemmin toteutuneet. Kitaraan en koskenut edelleenkään, romaanisuunnitelmaa ei ole, eivätkä kokkaustaitoni ole erityisemmin kehittyneet. Toisaalta valokuvia liimailin pari albumillista, roinaa vähensin varastosta ja tein 15 opintopistettä opintoja yliopistolle.

 

Luulen myös, että tajusin maailmasta taas pikkuisen lisää. Ainakin seuraavat:

 

Myös mun pääni saa pysähtymään.

Luulin aiemmin, että se on mahdotonta. Luulin väärin. Tuijottelin takkatuleen hiljaisessa talossa.  Haahuilin päämäärättömästi metsässä sienien perässä. Makasin sängyllä ja ihailin korkealle kevättaivaalle singahtelevia pääskysiä.

Kyllä se pysähtyi.

 

Yksinäinen hiljaisuus on välttämätöntä.

Oikeastaan taidan hengittää siitä, niin tärkeää se on. Ihmettelin ennen vapaatani, miksi oli niin vaikeata pysähtyä. Siksi, että hiljaisia, yksinäisiä hetkiä ei ollut. Jos en saa riittävästi hiljaisuutta, en ehdi jäsennellä pääni sekamelskaa. Jos en saa jäsenneltyä pääni sekamelskaa, en pysty kirjoittamaan. Jos en pysty kirjoittamaan, en ole oma itseni.

En tiedä, miten saan ängettyä hiljaisen yksinäisyyden työarkeeni. Pitäisi jo kohta tietää.  

 

Lukeminen on yksi maailman tärkeimmistä asioista.

Luin. Kirjoja oli joka huoneessa ja yksi vielä autossa. Aloitin päivät lukemalla ja lopetin ne lukemiseen. Ikävöin jo nyt jokaista päivää, jolloin istuin kirja kädessä takkatulen ääressä ilman kiirettä.

 

On oltava parempi opettaja.

On jotenkin ajateltava uudella tavalla oppiminen ja opetus. Mistä ilo tulee? Miten hyvä itsetunto rakennetaan? Miten lapset saadaan innostumaan omasta kielestä ja tarinoista? Miten leikki saadaan kouluun? Miten lapset saadaan irti pulpeteista? On hypättävä noihin kysymyksiin, meni syteen tai saveen.

 

Olen valtavan onnekas.

Mulla on rakkaita ihmisiä ympärillä. Naru ja itku ovat melko tasapainossa. Olen elossa.