maanantai 31. joulukuuta 2012

Uusi



 
Parempi vaan jättää tämä vanha. Sihauttaa ilmaan räiskeiden sekaan.

Ne illat, kun sydäntä painoi suru. Ne hetket, kun oli vaikea nähdä eteenpäin. Sohvan nurkat alkuyön pimeydessä. Aamut liian laihan teen kanssa. Sanat, jotka sanoi väärin ja väärällä hetkellä. Sanat, joita ei sanonut, vaikka piti. Anteeksipyynnöt, että on olemassa. Anteeksipyynnöt, että ei ole joka hetkessä olemassa. Epäilyt, etteikö saisi, etteikö uskaltaisi, etteikö osaisi. Kiire, joka melkein nielaisi. Päivät, jotka suhahtivat ohi liian nopeasti. Päivät, jotka kaiversivat ikuisuuden kuin toukat. Hymyt, jotka eivät tulleet silmistä saakka. Itkut, jotka jäivät kurkkuun. Halaukset, jotka eivät koskaan auenneet.

Parempi vaan ottaa vastaan kaikki uusi. Aloittaa alusta.

Illat, jotka työntävät murheen syrjään. Hetket, jotka antavat lupauksen huomisesta. Alkuyön iltojen pehmeys. Aamut parhaimman kiinalaisen teen kanssa. Sanat, jotka osasi sanoa oikein juuri oikealla hetkellä. Sanat, jotka sai sanotuksi. Rohkeus olla oma itsensä. Rohkeus antaa asioiden olla. Usko, että saa, uskaltaa ja osaa. Hetket, jotka kannattelevat. Päivät, jotka ovat olemassa vain yhtä hetkeä varten. Päivät, jotka keinuttavat huumaavassa onnessa. Hymyt, jotka tulevat niin syvältä, että pakahduttaa. Itkut, jotka tulevat niin syvältä, että pakahduttaa. Halaukset, jotka aukeavat itsestään.

Parempi vaan.

  

torstai 1. marraskuuta 2012

Noin satavuotias joka karkasi tyttäreltään ja katosi (eli kertovan tekstin kurssin tehtävä)


Kyllä minä sen Jonassonin kirjan luin. Sen romaanin siitä vastuuttomasti käyttäytyvästä vanhuksesta, joka seurauksista välittämättä karkaa vanhainkodista, ottaa vieraan matkalaukun ja lyöttäytyy tuntemattomien seuraan. Huovilan Perttihän minua käski kirjastosta sen lainaamaan. Sanoi, että Veikko, isä siis, oli kehunut sitä maanantaikahveilla Teboilin baarissa monena viikkona.  Eipä tuo muuta kirjaa ole elämänsä aikana lukenutkaan. Seuraa ja Alibia ei varmaan kirjoiksi lasketa. Yksinkertainen mies yksinkertaisen kirjan lumoissa. Totta kai se kuvittelee elävänsä 120-vuotiaana viriiliä elämää hemaisevan 80-vuotiaan nuorikon kanssa.  Totta kai se kuvittelee pystyvänsä pakoilemaan todellisuudelta, minulta, jossakin hevon kuusessa. Kuvitteli varmaan saavansa majapaikan toveri Stalinilta. Tajuaakohan se edes, että se kirja on fiktiota? Epäilen, että lääkkeet jäivät ottamatta jo viime syksynä. Carmen uskoo vaihtoehtolääketieteeseen. Se keittelee isälle liemiä piharatamoista ja asettelee vanhan ihmisen selkään kuumia kiviä. Hengenvaarallista touhua, kerta kaikkiaan. Jos tuollaisesta toiminnasta ei saa lähestymiskieltoa, niin mistä sitten?

Vähitellen olen ymmärtänyt, ettei isä ole koskaan ollut todellisen elämän syrjässä kiinni. Seitsemänkymppisenä se rupesi rustaamaan runoja. Lähetteli niitä vielä paikallislehteen kaikkien nähtäville. Piti pari viikkoa olla käymättä kaupassa, kun sen lihallisia riemuja ylistävä runo ilmestyi Runokulma-palstalle. Parin vuoden päästä se lennätti leijaa puistossa, kun tulin täyttämään sen pakastinta punaherukoilla. Pyysi vielä ottamaan kuvan leijasta ja itsestään. Sain sentään sen siirtymään takapihalle, etteivät kaikki naapurit olleet tilannetta todistamassa.” Rakkaus tekee miehelle ihmeitä”, se selitti posket punoittaen. Huono olo tulee tuollaisista puheista.

Olisi pitänyt huolestua siitä autostakin. Että se yhtäkkiä, kahdenkymmenen vuoden jälkeen, kaivaa liiteristä pressun alta esille yli viisikymmentä vuotta vanhan romun ja pyytää naapurin Eskon nuorimmaista, sitä lökäpöksyistä finninaamahujoppia, korjailemaan sitä. Kysyin isältä, että mitä se sillä autolla. Sanoi suunnittelevansa reissua, ”roud rippiä”, niin se sanoi. En tietenkään uskonut hetkeäkään sen höpötyksiä. Eihän sillä ole ollut ajokorttikaan voimassa enää kymmeneen vuoteen. Aina soitin sille Juuposen taksin, kun tarvitsi kyytiä. Ja sitä paitsi mistä se tuollaista ulkomaan kieltä on oppinut?

Niihin raha-asioihinhan minä puutuin. Kävin Osuuspankin konttorissa juttelemassa. Isällä on suurehkot säästöt ja rintamiestalo. Kun Carmen ilmestyi isän puheisiin, alkoi taloon ilmestyä uusia kodinkoneita: yhden seinän peittävä televisio ja ekspressokeitin. Soittelin muutaman päivän puheluita, yllättävän vaikeaa on selvitellä salaisia numeroita. Marja osoittautui myymäläapulaiseksi. Myymälä on nimeltään Hot Lips, huulipuniako lie myyvät. Tuollaisten myymäläapulaisten voi olettaakin juoksevan metsätyönjohtajien eläkkeiden perässä. Kaiken tämän kerroin pankkineidille, mutta ei se suostunut kertomaan tilin tapahtumista. Vetosi pankkisalaisuuteen. Ilmoitin, että isäni on kykenemätön hoitamaan asioitaan. Neiti kysyi, olenko isäni holhooja.  Marssin siltä istumalta selvittämään holhooja-asiaa. Terveyskeskuksessa sanoivat, että on tässä nyt vähän muita kiireitä. Että ei sitä nyt ihan tuosta vaan tytär saa isäänsä holhoukseen. Tein valituksen sairaanhoitopiiriin potilasturvallisuuden laiminlyömisestä.

Useasti olen sanonut, että rakkaushömpötykset pitäisi lailla kieltää. Parempi olisi, että kaikilta, mutta yli neljäkymmentävuotiailta ainakin. Se meni Hutakaisen Liisakin ihan sekaisin, kun kerran kävi tansseissa ja tapasin sen Iston. Ne eivät lirkuttelut ja seksiasiat pidä tätä yhteiskuntaa pyörimässä, vaan työnteko ja hyvät käytöstavat. Miehet ja naiset ovat paremmat erillään. Kerroin isälle selkeästi väitettä puolustavia argumentteja omasta kihlausajastani. Isä sanoi, että en vain ollut vielä kohdannut sitä oikeaa. Juuri tuollainen puhe kauhistuttaa iäkkään ihmisen suusta kuultuna. Isän ongelma on jo iät ja ajat ollut se, että se ei pidä itseään iäkkäänä, eikä siksi osaa käyttäytyä kuten pitää. Iäkkään ihmisen harrastuksiksi sopivat marjanpoiminta ja kirjallisuus, sauvakävelyn ohella.  Ilmoitin isän seurakunnan iäkkäiden ihmisten kerhoon, mutta se kieltäytyi sinne menemästä. Ei kuulemma ”sovi hänen vartalolleen”. Mistä 92-vuotias oppii tuollaista kielenkäyttöä?

Lankapuhelimeen se ei ole vastannut yhdeksään kuukauteen. Carmenin matkapuhelin ei myöskään vastaa. Hot Lipsin numeroon ei saa yhteyttä. Talossa on kaikki paikoillaan. Jääkaapista kävin ruuat roskiin heittämässä. Punaherukat ovat vielä pakastimessa. Juuponen ei ole isää nähnyt. Kovasti olen sitäkin pohtinut, että mitä isä siellä Citymarketissa teki. Kyllä 92-vuotias löytää tarvittavat ruokatarvikkeet, perunat, jauhelihan ja ruisleivän, lähikaupan hyllyltä.

Minä olen aina maksanut laskut ajallaan, noudattanut taloyhtiön sääntöjä ja tiskannut tiskit ruokailun jälkeen. Moitteettomasti olen elänyt ja siinä samalla huolehtinut isänkin hyvinvoinnista. Tämän siitä sitten saa palkaksi. Poliisista sanoivat, että saattaahan se olla kuollutkin. Ei se mitään kuollut ole. Kunhan tekee kiusaa minulle. Niin kuin aina.

 

 

lauantai 25. elokuuta 2012

Puolivälissä?

Mut tuntee siitä, että mun etuhammas on vinossa toisen etuhampaan päällä. Se riemastutti valtavasti pilapiirtäjää Wienissä. Kuvassa kaikki huomio kiinnittyy niihin hampaisiin. Se ei haittaa mua. Mä haluan olla huomion keskipisteenä. Liihotella sisään huoneeseen hurmaavassa hatussa tai höpöttää mukahauskaa juttua. Mutta yksin olemista rakastan, hiljaisia hetkiä, jolloin voi kuunnella sitä, mikä on.

Mut tuntee siitä, että puhun ruoka suussa ja joudun nieleskelemään kirosanoja. Kävelen aivan liian nopeasti alakoulun opettajaksi. Puhun kovalla äänellä, mieheni mielestä aivan kuin kiistelisin koko ajan. Kaiken elämöinnin lisäksi kirjoitan niin huonoa käsialaa, etten saa siitä itsekään selvää. Pääni on aina juossut nopeammin, kuin käsi ja suu. Ajatus on koko ajan pari metriä edellä tätä hetkeä. Muistikirja on täynnä ideoita, joista osa jää kirjan sivuille, mutta osa on pakko laittaa lentoon, koska muuten ne sekoittavat pään.

Mut tuntee siitä, että pidän kirsikoista, vahvasta maitoteestä, moottorisängystä, metsässä kuljeskelemisesta, helmikuun ensimmäisistä laulavista talitinteistä, elokuun kuutamoista, toukokuun huumaavasta valon tuoksusta, monen tunnin tanssiputkista ja kermavaahdon nuolemisesta vatkaimista. Rakastan hitaita aamuja, kirjaston pitkiä hyllyjä ja sanojen kanssa puuhailua. Ja kuorolaulua, sitä rakastan ehdottomasti.

Mut tuntee siitä, että haluan mieluummin myrskyä kuin aina vaan tyyntä. Voin olla toivoton känkkäränkkä ja maailman viehättävin nainen saman päivän sisällä. Kaikki kuuluu elämään; naurun lisäksi myös ehdottomasti itku, välillä epävarmuus, liian isoilta näyttävät haasteet, kaikki värit, eivät vain musta ja valkoinen. Ja kaiken veuhtomisen jälkeen, rakastan sitä hetkeä, kun maailma solahtaa hetkeksi paikoilleen.

Mut tuntee siitä, että minusta polvi paranee. Ällistelen päivittäin minusta tulleiden ihmistaimien viisautta. Ehkä mut niistä tunnetaan, kun mun aikani on lähteä. Miten mahtavaa olisi, jos mut tunnettaisiin myös siitä, että yritin mennä pelotta tulevaan, laitoin itseni likoon, uskalsin kohdata tulevan ja rakastin hirmuisesti. Ja että mun kirjoittamani kirja sai jonkun nauramaan ja itkemään. Ja että tein täydellistä lohikeittoa.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Valveutuneen maailmannaisen paluu

Minä, valveutunut maailmannainen, palasin kylpylään. Koska en halunnut selvitellä uudestaan suhdettani mieshierojaan, jätin hieronnan väliin. Huomasin kuitenkin suhteeni itse kylpylään olevan vielä käsittelemättä. En ollut ainoa. Altaille päästessäni omaa suhdettaan näyttivät pohtivan myös punakarvainen joulupukki, uimarenkaiden kanssa porealtaassa istuva perhe, kaljaa kittaava sukukokous ja valtavasti vedessä riemuitseva lapsi.

Mitä kaikkea altaassa todella lilluu? Eritteitä. Napanöyhtää. Korvavaikkua. Räkää. Pissaa. Kakkaa. Kylpylän vedenpuhdistamon suodattimet puhdistavat vettä väsymättä koko ajan, mutta hetken, vaikka vain sekunnin murto-osan, pissa on altaassa, sekoittuneena juuri siihen kohtaan, johon minä sukellan 32 asteisesta vedestä nauttien. Tai siis sukelsin ennen kuin tajusin eritejutun.

On asioita, joiden syvintä olemusta en tule koskaan ymmärtämään. Yksi niistä on poreallas. Jos kymmenen toisilleen vierasta ihmistä tunkee samaan seitsemän neliön voimakkaasti poreilevaan altaaseen hymyillen ja tilanteesta selvästi nauttien, en tajua. Mikä merkitys poreilla on? Jos niiden on tarkoitus hieroa, en tajua, miten niiden päälle asettaudutaan, jotta ne hierovat. Ne vain kuplivat. Kuplintaa uikkareissa. Olenko ainoa, jonka mielestä tuossa on jotain hämärää erotiikkaa? Toivoisin selvennystä.

Uimahallissa kukaan ei koskaan kuhertele. Siellä uidaan kesäksi kuntoon tai jumpataan Virve Rostin tahtiin. Kylpylässä sen sijaan on poikkeuksetta vähintään kaksi kuhertelevaa pariskuntaa näkökentässä. Toinen pari on hempeässä pusutteluvaiheesssa. Se vielä tavallaan hymyilyttää, jos ei ajattele kovin pitkälle. Toisen parin kohdalla ei tarvitse enää käyttää mielikuvitusta. Liikehdintä laittaa pohtimaan asioita, joita ei halua pohtia, kuten uimahousujen mahdollista puuttumista. Vaikka katsoo muualle, liikehdintään kuuluva kikatus estää päivänpoliittisten aiheiden tai sään pohtimisen.

Miesten uimapukupukeutumisen viimeisimmät käänteet ovat oiva tutkimuskohde kylpylävierailulla. Näyttää siltä, että alle 25-vuotiaat pukeutuvat pitkälahkeellisiin uimashortseihin, jotka asetellaan edulliseen asentoon vatsalihaksiin nähden. Myös tatuoinnit ovat kohdillaan. Perheelliset 30-40–vuotiaat pukeutuvat perussimmareihin. Joillakin toki punttisaliharrastuksen tulosten esittely, johtaa siihen, että näen samojen simmareiden kävelevän ohi kolme kertaa viiden minuutin aikana. Hämmentävimmät uimahousumaneerit ja –viritykset löytyvät 50 ja plus ikäisiltä. Yksi nostelee takaosan tiukasti sinne yhteen vakoon, toinen on taatusti tunkenut täytettä etupuolelle. Entä se mies joka laittelee ”tavaroita” paikoilleen samalla, kun solmii simmareittensa nauhoja? Ei, ei pukuhuoneessa, vaan altaan reunalla. Mutta äh. En halua kuulostaa feministiltä, varmaan miehetkin voivat kertoa useita esimerkkejä naisten uimapuku/bikinipukeutumista tai pukeutumatta jättämisestä. (Minua ne eivät kuitenkaan kiinnosta.)

Miksi vain kylpylässä hymy näyttää äärimmäisen leveältä, perusilme äärimmäiseltä mökötykseltä, säärikarvat äärimmäisen raivostuttavilta, uimapuku äärimmäisen huonosti istuvalta ja kylmä juoma äärimmäisen houkuttelevalta?

Muodostin synteesin. Kylpylässä nautitaan ääriolosuhteissa poreista eritteiden keskellä koittaen olla tuijottamatta kuhertelevia pariskuntia ja uimahousujaan asettelevia keski-ikäisiä miehiä. En koe tätä valveutuneen maailmannaisen elämänmuotoon välttämättömänä kuuluvana toimintana. Korviin saakka hymyilevän lapsen katseen edessä olen kuitenkin valmis pohtimaan mielipidettäni uudestaan.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Äärellä

- Hei.
- Hei. Tulit sitten.
- Joo. – Mukavastihan täällä on kukkia taas. Ritvako toi?
- Ritvakin. Linnut on vielä ehjiä.
- Mukavaa, että pidät niistä. Etsin kolmatta parhaillaan.
- Miten lapset voi?
- Hyvin. Puhuttiin sun kuolemasta viime viikolla. Sonja muistaa vielä, miten sairastit.
(Hiljaisuus.)
- Se siis käsittelee sitä. Mutta sen keuhkot on ihan okei.
- Hyvä.
- Voin kertoa tarkemminkin.
(Hiljaisuus.)
- Mä kirjoitan.
- Hyvä. Se kuolinilmoitusruno. Se oli kaunis.
- Kiitos. Luulen, että juuri sen takia kirjoitan.
- Miten niin?
- Sen kirjoitettuani tajusin, että pystyn ja että nyt tai ei koskaan. Sä et tehnyt sitä, vaikka sun olisi pitänyt.
- Ei ollut aikaa eikä mahdollisuuksia. Piti hoitaa perhe.
- Ei. Miten niin? Sun lapset kasvoi aikuisiksi. Sulla oli elämä, jonka päähenkilön piti olla sinä. Mua harmittaa sun puolesta.
- Et ymmärrä. Mulla oli vaikeaa.
- En. En ymmärrä.
(Hiljaisuus.)
- Sun olisi pitänyt elää omaa elämää. Ei vain muiden kautta.
- Tuonko mielipiteen takia meillä oli lopulta niin vaikeat välit?
- Ehkä. Ei se aina ollut niin. Ihailin sua. Oli aika, jolloin halusin olla kuin sinä.
(Hiljaisuus)
- Kun lapset syntyi, alkoi olla vaikeampaa. Sä koit olevasi äitiekspertti. Olit elänyt vain lastesi ja perheesi kautta. En minä eksperttiä kaivannut. Ymmärrystä ehkä. Minä olin minä. Olen vieläkin.
- En tarkoittanut pahaa.
- Tiedän. En minäkään. Mun pitää nyt mennä. Futisharkat loppuu kohta.
- Okei.
- Hei, kiitos, että tuet mua tässä.
- (Hymyilee) Luen sun kirjan sitten.
- Joo. (Hymyilee) Heippa.
- Hei.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Valveutunut maailmannainen

Ihmisen pitää välillä hemmotella itseään, kuulin. Se on itseensä sijoittamista. Kuin rahaa pankkiin panisi. Olen tehnyt sitä. Juon joskus lasillisen kuohuviiniä (reilu lasillinen siitä yhdestä pikkupullosta taitaa kyllä tulla) tai kyhnötän sohvan nurkassa ja tapitan silmät kyynelissä romanttista draamaa. Tämän kesäloman aluksi laitoin tuulemaan kunnolla tämän hemmottelun kanssa: Jätin perheen ja otin huoneen kylpylästä. Kun olin kaksi kertaa ruokaillut yksinäni suuressa ravintolasalissa, ajattelin ajan olevan kypsä seuraavalle askeleelle: hemmotteluhoidolle. Kiertelin aulassa muutaman kierroksen ja marssin sitten tiskille:

”Ottaisin hieronnan huomiselle.”
Kuulostin niin itsevarmalta, että pelästytin itseni. Ajatella, jos olisinkin oikeasti maailmannainen kylpylässä?
”Onnistuu. Minkälaisen hieronnan haluaisitte?”
Otin tukea tiskin reunasta. Minkälaisen? Te?
Itsevarma maailmannainen oli mennyttä. Jouduin haromaan hermostuksissani hiuksia useamman kerran. Otin laajennettu puolihieronta. En tiennyt, mikä se on.

Virittäytyneenä hierontakanavalle koputin mitäänsanomattoman näköiseen Fysioterapia-oveen. Miellyttävästi eteeni aukeni nurkkaus, jossa oli siro korituoli tyynyineen sekä rokokootyylinen peili siitä heijastuvine kukkakimppuineen. Olin valmis tähän itselliseen hetkeen, ajattelin laskiessani laukkuani korituolin siroon syleilyyn. Se valmius putosi kuitenkin ryminällä lattialle kera laukkuni, kun minua kohti asteli käsi ojossa ystävällisesti hymyilevä mies. Siis hieroja. Siis mieshieroja. Älkää käsittäkö väärin, olen kyllä tietoinen, että maailmassa on enää hyvin vähän ammatteja, jotka ovat sidottuja sukupuoleen. Missään nimessä en myöskään kuvitellut hierojan työn olevan varattu vain naisille. En vain ollut koskaan ollut samassa huoneessa mieshierojan kanssa. Mieshieroja ei ollut koskaan hieronut minua. Ehkä Freudilla olisi sanomista tässä.

On täysin normaalia riisuutua lääkärillä. On täysin epänormaalia yrittää ymmärtää alusvaatteisillaan, pikkupaniikissa ohjeita käsien pujottamisesta irti rintaliiveistä. Mieshierojalla liivejä ei siis riisuta, ennen kuin maataan turvallisesti mahallaan pöydällä. Suhteellisen aikuismaisesti meni kuitenkin oma osuuteni. En esimerkiksi purskahdellut hysteerisesti, kuten tein hieronnan alkaessa. Muistin nimittäin heti liivien irrottua, että kutian toivottomasti selästä hierottaessa. Luulen, että annoin hierojalle oppitunnin kärsivällisyydestä. Eivätkö maailmannaiset teekin juuri niin?

Loppujen lopuksi pääsin siihen hemmotteluosuuteenkin. Mieheni kädet ovat vahvat ja vakaat, aika eroottisestikin. Tämän mieshierojan kädet olivat vahvat ja vakaat, ei yhtään eroottisesti. Hieronnan lopussa pääni oli niin pöllyssä kipeiden lihaksien rentoutumisesta, että en edes muistanut makasinko hierojan silmien alla alasti vai toppavaatteissa. Säpsähdin kuitenkin euforiasta pahanpäiväisesti, kun huomasin hierojan taivuttavan kättäni kummallisesti taakse. Jokin kummallinen sitomistapahtuma, jota tässä en nyt voi lasten silmien alla kummemmin kuvailla, vilahti painajaismaisesti aivoissani, mutta hävisi saman tien käteni sujahtaessa takaisin rintaliivin olkaimeen. Liivien soljetkin voi mies näköjään napsauttaa arkisesti kuin avaimen pyöränlukkoon, napakka naps ja kiitos hei.

Myönnetään, pälpätin yliampuvan rentoutuneesti kiskoessani vaatteita päälleni. Jotenkin olo oli niin vapautunut. Harmitti, etten ollut ottanut huoneesta kylpytakkia mukaan ja liidellyt vain se päälläni suoraan kylpyläosaston saunaan. Olisin siinä aulassa sitten hymyillyt viisasta hymyä posket vienosti punaa hehkuen. Olinhan sijoittanut itseeni ja vielä ennakkoluulottomasti mieshierojalla. Minä, valveutunut maailmannainen.

tiistai 22. toukokuuta 2012

Vuonna 85?

Itämeri kimmelsi kesäkuun auringossa. Muistan ajatelleeni, että täällä reissussa kaikki oli helpompaa. Tunteet eivät äidin kanssa kimpoilleet nurkasta nurkkaan niin kuin kotona. Oli tilaa hengittää. Valkosiniseltä laivalta oli ostettu vadelmanauhaa ja ananaskarkkeja. Ohi kulki vierasta kieltä puhuvia ihmisiä. Herreys ja Carola Häggkvist asuivat tässä maassa, herran jestas! Oltiin vahvasti muualla kuin 3000 ihmisen kuntataajamassa.

Kaupunkikiertoajelulla ohitse vilahti kuninkaanlinna. Olimme haistelleet 300 vuotta vanhan laivan puista tuoksua. Tivolissa en ollut uskaltanut käydä missään laitteissa. Ei sellaiseen rohkaistu meidän perheessä. Skansen oli lauttamatkan päässä. Sinne ehdimme vasta iltapäivällä. Oli käsittämätöntä, että isä ja äiti eivät tajunneet katsoa kelloa. Ihmiset, joihin olin aina voinut luottaa aikataulujen osalta. Meidän perhe oli aina ajoissa paikalla. Meidän perhe ei ottanut riskejä. Vaan siinäpä he nyt hössöttivät, nuo täsmälliset ja luotettavat vanhempani. Kauan ei tarvinnut seurata isän tempoilua kadulla takseja etsien seurata, kun ymmärsi, mistä oli kysymys: Me myöhästyisimme laivasta. Ananaskarkkini matkustaisivat Suomeen ilman minua. Tack och adjö. Takseja ei näkynyt. Liekö niitä oli olemassa koko kaupungissa. Taisivat itse asiassa puuttua koko maasta, koska puhelimellakaan niitä ei saanut kiinni. Keskustan lautasta myöhästyimme nipin napin. Kahdeksan vuotiaan pikkusiskonikin matikkapäällä tuli selväksi, että seuraavalla emme enää ehtisi.

Äitini tarkoilta silmiltä ei jäänyt mikään huomioimatta. Niinpä näin isän jonkin ajan kuluttua marssivan varmoin askelin pienen poliisiaseman ovesta sisään. Tunnistin jonkin kummallisen, uuden tunteen valuessani haluttomasti ympärilleni vilkuillen vanhempieni perässä. En löytänyt sille vielä nimeä. Isä puhui, äiti komppasi, minä en ymmärtänyt. Aseman tiskin takana istui kaksi leppoisan näköistä miestä kahvimukit kourassa. Vaaleanpunaisella kuorrutteella päällystettyjä donitseja oli taatusti kasa tiskin alla. Kertakaikkisen luotettavan näköisiä heppuja, saisimme varmasti taksin alta aikayksikön ja jo tunnin päästä olisin vadelmanauhani luona. Isä hymyilikin pian kyydin järjestyneen. 

Isä hymyili vielä hetken päästäkin, mutta minä en. Viisihenkinen perheemme oli tungettu pienen poliisi-Volvon takapenkille. Nyt tunnistin sen uuden, kummallisen tunteen: häpeä. Kiidimme poliisiautossa läpi kaupungin kohti laivaterminaalia, vieraassa kaupungissa ja minä häpesin ensimmäistä kertaa vanhempiani. Poliisikaksikko (ainahan niitä oli kaksi) oli päättänyt, että tämä perhe saateltaisiin pois maasta ihan henkilökohtaisesti. Olin varma, että meitä tuijotettiin. Koetin sukeltaa alemmas penkin syvyyksiin. Isän ja äidin helpottuneita ilmeitä katsoin lähes inhoten: Mitä hymyilemistä tässä oli? Laivassa oli muutama tuttavakin meidän kyliltä. Voi rakas jumala, älä anna heidän nähdä tätä!

Terminaalissa koitin kulkea niin kaukana perheestäni kuin mahdollista. Laivassa pujahdin hytin suojiin. Helpotuksekseni totesin seuraavana päivänä, että lööpeissä ei ollut sanaakaan vanhempieni toilailusta.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Kaverit töissä

Oi mikä onni. Minulla on töissä kavereita. Enkä puhu nyt vaan työkavereista, vaan ihmisistä, joiden takia on mahtavaa mennä töihin.

Tällaisia juttuja siellä on:
1) Aamuisin sanotaan huomenta. Usein kaksi kertaa: Ensin vilkutellaan pihalla ja sitten vielä vaihdetaan aamukuulumiset sisällä.
2) Meillä nauretaan töissä. Siis vitseille. Siis hyväntahtoisesti. Siis joka päivä.
3) Meillä on yhdessä sovitut säännöt, joita noudatetaan.
4) Meillä on sohvaryhmä, jossa pystytään istumaan lähes sylikkäin.
5) Meillä on paakkelssitarjoilua. Yleensä montaa sorttia. Ja jos ei ole, sekään ei haittaa, koska yksi päivä ilman paakkelssia tekee hyvää linjoille.
6) Meillä voi kysyä neuvoa. Montakin kertaa.
7) Meillä saa mokata. Uudestaankin.
8) Meillä saa uupua, olla hyperenerginen, saada hepulin, itkeä ja nauraa. Meillä on ihmisiä töissä.
9) Me pystytään pelaamaan minigolfia, keilaamaan, leikkimään ex-tempore seuraleikkejä ja puhumaan töiden jälkeenkin. Ja meillä on oikeasti hauskaa.
10) Minulla ei kestänyt kuin pari minuuttia keksiä nuo yhdeksän kohtaa.

Joka kevät kavereita töissä tulee ikävä. Joka syksy on mukava nähdä kavereita töissä.
Joka päivä unohdan olla onnellinen näistäkin jutuista.
Kiitos, kaverit töissä.   

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Nöpönen

Kuopuksellani on vaatteita tursuileva tuoli huoneessaan. Siinä on useinmiten yhdet farkut, koska farkut saavat hänet näyttämään vanhemmalta. Niiden päälle ei tarvitse laittaa ulkohousuja. T-paitoja kuopuksen tuolilla on aina vähintään kolme. T-paita vaihdetaan päivittäin, vaikka se on lähes aina hupparin tai fleece-takin alla. Ehkä t-paidat tuntuvat erilaisilta eri päivinä. Tai ei, luulen, että T-paidan kuva tai teksti saa olon tuntumaan erilaiselta.

Mekkoja tuolilla ei ole koskaan. Kuopuksen vaatteissa pitää pystyä pyörittämään hula hula-vannetta ja loikkimaan matolta toiselle. Sukkahousut löytyvät aina tuolin alta, mytyssä, mielenilmauksena. Ne haisevat hikisiltä. "Äiti, älä pakota mua pitämään näitä. Kun kasvan isoksi, en käytä näitä enää ikinä!" Kesällä tuolilla on kolmet eri bikinit. Kuopus luultavasti pukeutuisi pelkkiin bikineihin ympäri vuoden, jos se olisi mahdollista.

Valtoimenaan vyöryvän vaatetuolin vieressä on lipasto, jossa kuopus säilyttää korujaan. Ne ovat rasiassa, täydellisessä järjestyksessä. Korvakorut näyttävät siltä, kuin niistä olisi pyyhitty pölyt.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Intohimoinen vihaaja (kun sanot jotain voimakasta, mitä sitten?)

Kirjoita runo pahimpana vihamiehenä itsellesi.
(Lyyrisen ilmaisun kurssin harjoitus)

Se että olet siinä saa minut paiskomaan tavaroita
Repimään itseni irti
omahyväisestä tilastasi jota täytät
tyhjänpäiväisellä lörpöttelylläsi.
Sinun vinot hampaasi,
pölkkypää etkö tajua!
sinun vinot hampaasi
ovat käyntikorttisi idioottimaisuudestasi
Vino!
Se sinä olet.
Haha
kuinka nautin siitä ettet tajua
levitteleväsi käyntikorttejasi joka kerta kun avaat
suusi.

Intohimoinen ihailija (valhetta ei ole fiktiossa olemassa)

Kirjoita runo salaisena ihailijana itsellesi
(Lyyrisen ilmaisun kurssin harjoitus)

Sormesi ovat pitkät ja niiden iho
pehmeä.
Kun harot niillä hiuksiasi kuvittelen ne
omikseni.
Olen tehnyt laskelmia huulieni ja niskasi korrelaatiosta.
Voin kertoa että ne ilahduttavat minua
Erityisesti öisin.
Sinun lantiosi kävelemässä ovesta sisään
Sinun pakarasi kävelemässä ovesta ulos.
Kunpa kirjoittaisit minusta
Kunpa kirjoittaisit minusta
runon

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Korut

Sitä on kaikenlaisia pakkomielteisiä keräilykohteita. Eräs rouva Marcos keräsi satoja pareja kenkiä. Se yksi mies keräsi kymmeniä tuhansia kuulakärkikyniä ja perusti niistä museonkin. Lehdessä luki, että Tanskan prinsessa keräilee törkeästi kalliita laukkuja veronmaksajien rahoilla (Ajatella, niin miellyttävän oloinen naisihminen!) .

Minulla on 50 kaulakorua. Ne roikkuvat toivottomassa sotkussa naulakossa. Jos otan yhden, kaikki putoavat. Jos en ota yhtäkään, kaikki putoavat silti. Osa niistä on kamalia. Osaa ei voi pitää missään. Missä pidät luudalla lentävää noita-akkaa, jonka paljas takapuoli näkyy? Osa hätistää ihmiset pois. Laitoin korun, jossa on kuollut koppakuoriainen, eikä kukaan halunnut apua matematiikan tunnilla. Osa pelottaa. Joka ilta sänkyyni loistaa halogeenihohtoinen kaulakoru. Osan olen ostanut siksi, että myyjä on ollut vastustamaton (hei vaan Istanbulin tummasilmäinen söpöliini) Yhdet helmet painavat kilon. Naulakko on vinossa niiden takia. Samoin niska, jos pidän niitä.

Rannekorujen pitää olla joko karkkia tai timantteja. Kumpienkaan ei tarvitse olla välttämättä aitoja. Elän melko vaatimattomasti verrattuna Imeldaan tai Maryyn, mutta hyvä tähden, jos en eläisi, ranteessa olisi rivi timantteja. Sillä sulokädelläni sitten osoittelisin, että heipä hei vaan ja minulle tuota ja tuota kiitos.

Sormuksiakin on. Luokkasormus vuodelta 1985, äidin rippisormus vuodelta 1960, vastustamattomalta myyjältä ostettu jättiläinen (hei vaan lissabonilainen sulosilmä) ja jotain mieheltäkin saatuja löytynee… Kihlasormus tosin hajosi. Kaikki köllöttelevät tyytyväisinä kaapissa. Vihkisormustakaan en pidä. Olen silti melko tukevasti naimisissa suklaakonvehtirasiani kanssa.

Haluaisin varvaskoruja, tatuointeja ja korvikset, mutta esteenä ovat kengät, valinnanvaikeus ja saamattomuus. En halua luopua yhdestäkään korustani. Olen jopa suunnitellut ostavani niille oman kaapin, tiedättekö, sellaisen kotoisan kodin, jossa he tuntevat olonsa tärkeiksi. Mitään rahallista arvoa niillä ei ole, joten Orhan Pamukin Hiljaisen talon isoäidin kohtaloa, minulle ei luojan kiitos ole odotettavissa: Saamaton ukkonsa myi yksitellen mummon rakkaat korut ruokarahoiksi. Ikivanhana mammana istun kaappini vieressä ja muistelen maapallon toiselta laidalta ostettu kaulanauha povellani Pohjois-Australian rantojen punaisia kallioita kylpemässä auringonlaskussa ja pidän välkkyvää jouluvalokorua ympäri vuoden.

   

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Puhutko cF:ää?

Kuulun kielivähemmistöön. Sen nimi on CF-kieltä syytävät. CF-kieli on vähän kuin Rauman murre: Mitään ei tajua. Toisaalta se on kuin savolaisten puhe: Kuulostaa sekopäiseltä. Sanat ovat kuitenkin aika lailla perussuomea. No, tutustukaa itse.


”Kuinka monta tsyymiä otit?”

”Otapa nyt ne mömmöt.”

”Otitko jo suolan?”

”Tyhjensitkö jo?”

”Saitko mitään irtoamaan?”

”Nyt olisi kyllä syytä tyhjentää.”

”Hörppäsitkö jo öljyn?”

”Otitko tsyymejä?”

”Pliis syö nyt toi munkki ja suklaapatukka.”

”Teitkö sarvarin?”

”Hypi vaan ihmeessä sohvalla.”

”Saitko klimpin? Jes!”

”Otapa vielä toinen munkki ja suklaapatukka.”

”Ei sitten mitään pikaversiotyhjennystä kiitos.”

”Lisääpä suolaa siihen suolasilliin.”

”Milloinkas meinasit tyhjentää?”

”Hei, sulla on taas jääneet mömmöt ottamatta. Tulepa ottamaan kiireesti.”

”Hei, eihän noin vähällä riehumisella vielä irtoa mitään!”

”Otitko riittävästi tsyymejä?”



keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Harvinainen tyttö

 ”Tällaisena mä synnyin. En osaa ajatella itseäni muunlaisena, vaikka inhoan tätä sairautta.”

13 vuotta sitten synnytin tytön, joka kauniilla, suurilla silmillään katseli minua happikaapista vastasyntyneiden teho-osastolla. Lääkäreillä kesti viisi vuotta selvittää, miksi lapseni sairasteli keuhkokuumeita, eikä kasvanut, vaikka söi valtavia ruoka-annoksia. Tyttärelläni on kystinen fibroosi (CF). Se on sairaus, jossa elimistöön kertyy sitkeää limaa. Lima rasittaa erityisesti keuhkojen ja ruuansulatuksen toimintaa. Kaikenlaista ainutlaatuista talenttia, harvinaisuutta arvostetaan nykyään. Euroopan Unionin määritelmän mukaisesti kystinen fibroosi luokitellaan Suomessa harvinaiseksi sairaudeksi, koska sitä sairastaa maassamme vain noin 80 henkilöä. Se on perinnöllinen sairaus. Sekä miehelläni että minulla on 23 kromosomipareissamme geenivirhe kromosomissa numero seitsemän. Tyttäremme on perinyt meiltä molemmilta tuon viallisen geenin ja on siksi sairastunut. Kystisen fibroosin viallinen geeni ei kuulu suomalaiseen geeniperimään. Ehkä syypää on se italialainen kulkuri, josta kiertää huhuja sukuni piirissä… Mikä harvinaislaatuinen tyttö. Sellainen kotonani kasvaa.


”Se, että yskin on pahinta. Tai ei sittenkään. Se, että maha on kipeä, on pahinta.  Siis todella kipeä. Usein.”

CF:n oireet ovat hyvin moninaiset. Keuhko- ja ruuansulatuselimien ongelmat ovat yleisimpiä, mutta CF-potilailla pulmia on myös esimerkiksi nenän, nivelien, luuston ja maksan toiminnassa sekä insuliinintuotannossa. Keuhko-ongelmat ovat hankalammasta päästä. Hengityselimien huono tila vaikuttaa kovasti elämisen laatuun. Kuulen tyttäreni jo kaukaa, yskästä. Keuhko-ongelmaiset yskivät paljon ja voimakkaasti. Yskä on merkki keuhkoihin kertyneestä limasta. Ihmisen keho tuottaa jatkuvasti limaa, joka kystistä fibroosia sairastavilla on hyvin paksua. Jo pelkkä lima haittaa hengitystoimintaa, mutta keuhkojen toiminnan kannalta vielä hankalampia ovat limassa kasvavat ja viihtyvät bakteerit. Pahin ”bakteeripeikko” on kaikkialla ympäristössämme esiintyvä pseudomonas aeruginosa, joka ei terveelle ihmiselle aiheuta murheita. Kystistä fibroosia sairastavan  keuhkoissa pesiessään se kuitenkin huonontaa keuhkojen toimintaa eli hengitystä. Sellainen tavallinen minimaalinen pöpö, minun lapseni kovin epätavallisissa keuhkoissa, johtaa keuhkojen rappioon ja ennenaikaiseen kuolemaan.


”Kukaan ei todella ymmärrä, millaista on, kun ei voi tehdä samoja juttuja kuin muut.”

Kyllä, ahdistaa se, mutta kiukuttaa lähinnä. Ei kystinen fibroosi ainoa harvinainen sairaus Suomessa ole. Harvinaiset-verkoston nettisivuilta löytää muun muassa AGU-taudin, bronkopulmonaalisen dysplasian, NARP-oireyhtymän ja Sallan taudin. Yhteistä näille sadoille sairauksille tai vammoille on, että ne ovat vakavia, siis pysyviä ja usein myös eteneviä, ja niihin liittyy lähes poikkeuksetta monenlaisia ongelmia. Harvinaiset sairaus- ja vammaisryhmät joutuvat kärsimään kirjavista käytännöistä hoitaessaan sosiaaliturva- ja terveydenhoitoasioita. Perheet, jotka jo muutenkin arjessa painiskelevat raskaiden hoitotoimenpiteiden kanssa, joutuvat taistelemaan byrokratian kanssa sosiaaliturvamaksujen sekä erilaisten etuuksien maksamisessa.

Virtasen ja Vainosen raportti CF-potilaiden äitien kokemista räikeimmistä epäkohdista selventää kyseisiä epäkohtia. Koska jokaisessa sairaanhoitopiirissä on kovin vähän kystisen fibroosin potilaita, kunnianhimoinen ja alaansa seuraavakin lääkäri saa vain minimaalisesti kliinistä kokemusta vaativasta monielinsairaudesta. Kokemusperäinen tieto on siis väistämättä melko vähäistä. Suomessa ei ole hoitoon erikoistunutta keskusta tai sairaalaa. Muualla maailmassa kystinen fibroosi on yleisempi ja niinpä myös tietoa on saatavilla enemmän. Suomalaiset CF:n koskettamat surffailevat netissä, huutelevat tiedon murusten perään, ihmettelevät, miksi muualla tehdään noin ja meillä näin. Epävarmuutta, sitä se on. Niin, ei se diagnosointikaan ongelmatonta ole, meillä todellakin kesti viisi vuotta saada apua tytölle, joka voi melkoisen huonosti ensimmäiset vuotensa. Voisinpa sanoa, että se oli poikkeuksellista. En valitettavasti voi.

Eläköön tämä sosiaaliturvajärjestelmä, pakkohan siitä on olla tyytyväinen. Valitettavasti kuitenkin Kelan paikallistoimistoissa asioidessaan CF-potilaat saavat hyvin epätasa-arvoista kohtelua. Harkinnanvaraiset etuudet ovat todella harkinnanvaraisia, jos vammaistuen määrässä on satojen eurojen ero potilaiden kesken, vain osa pääsee Kelan päätöksellä kuntoutukseen tai vain joillekin etenevää keuhkosairautta sairastaville myönnetään fysioterapiaa aikuisiän lähestyessä. Olen tyttäreni omaishoitaja. Omaishoidon tuen saaminen oli aluksi työn ja tuskan takana. Tyttö, joka näyttää aivan ”tavalliselta”, käy tavallista koulua ja harrastaa ”tavallisia” juttuja oli ilmeisen vaikeaa sovittaa tuen saamisen kriteereihin. Perusteissa puhutaan ”toimintakyvyn alenemisesta sairauden vuoksi”, mutta tuki on kunnan harkinnassa. Mitään selventäviä sairausluetteloita ei myöntämisperusteista löydy. Monet CF-perheet eivät saa omaishoidon tukea, vaikka ovat sitä hakeneetkin, ehkä juuri noiden selkeiden myöntämisperusteiden puuttumisen vuoksi. Huolia perheissä, joissa eletään CF:n ja mahdollisesti myös jonkun toisen pitkäaikaissairauden kanssa, saattavat aiheuttaa myös raha-asiat. Perhekohtaiset lääke- ja matkakorvaukset voisivat helpottaa kyseisten perheiden taloutta. Hallituksen vaatimaan valtion lääkekorvausmenojen vähentämiseen suhtaudutaan myös CF-piireissä kauhunsekaisin tuntein. Miten lääkkeistä maksettavan korvauksen pieneneminen vaikuttaa lääkkeiden suurkuluttujan, CF-potilaan, talouteen? Kystinen fibroosi vaatii runsaasti sellaisia valmisteita, muun muassa vitamiinilisiä, jotka eivät kuulu korvattavuuden piiriin.

”Joskus tuntuu, että mä aiheutan surua.”

Murhetta aiheuttaa huoli sairastelusta ja arjen raskaista hoitotoimenpiteistä. Lapseni joutuu päivittäin hoitomaan keuhkojaan lääkkeillä ja erilaisilla keuhkotyhjennysmenetelmillä. Liikunta on lähes elinehto, jotta yleiskunto ja liikkuvuus erityisesti rinnanalueella pysyvät hyvänä. Infektiot ovat raskaita. Flunssa on enemmän kuin flunssa herkille keuhkoille ja vatsataudit saattavat kestää viikkoja suoliston vaikeuksien takia. Tyttäreni kuuluu siihen joukkoon, joille kystisen fibroosin rinnalle on kehittynyt myös diabetes Diabeteksen hoito pakottaa olemaan valppaana 24 tuntia vuorokaudessa vuoden joka ikisenä päivänä. Meillä kiukuttelee niin äiti kuin tytärkin, siinä sivussa myös sisarukset, kun jäävät huomiotta, eikä isälläkään lienee helppoa melskeessä.

Huolta on tietenkin myös tulevasta. Napanuora on kilometrejä pitkä, eikä niin vaan leikkaudu irti. Tytär kasvaa sairaus mukanaan, koittaa selvitä sen tiedon kanssa, että hellittää ei voi. Pahinta on kuitenkin ehkä yksinäisyys, joka pujahtaa välillä painoksi. Se ilmoittaa olemassa olostaan kummallisissa tilanteissa. Kysymys ”Miten lapset voivat?” on aivan tavallinen, ei kai siihen sen kummempaa vastausta odoteta. Tai voihan se olla syvällisempikin, sitten jutellaan flunssasta. Minulle se ei ole syvällinen, kun painaa sydämestä. Sen yli on pakko hypätä, jos ei ole varma, että toinen ymmärtää ja jaksaa kuunnella. Vielä suurempaa yksinäisyyttä ovat hetket, kun lapsella on suuria kipuja, mutta niihin ei löydy syytä eikä apua. Suurin tuska maailmassa on se, kun ei voi auttaa omaa lastaan. Kovin on monimutkainen ja tuntemattomia reittejä kulkeva tämä sairaus.


”Voi lasta, jonka otsalla suukko maistuu suolaiselle! Hänet on noiduttu ja hän kuolee varhain.” (kansanloru 1500-luvulta)

Kaikki on tietysti sata kertaa paremmin kuin ennen. Enää ei kuolla imeväisiässä, niin kuin 1500-luvulla. Suukko otsalta maistuu kyllä edelleen suolaiselle, koska kystiseen fibroosiin liittyy solujen suolan kuljetusongelma. Luin juuri huuli pyöreänä Oxford Respiratory Medicine Libraryn julkaisusta, että sen jälkeen, kun kystisen fibroosin geeni pystyttiin erottamaan laboratoriossa reilut 20 vuotta sitten, uusia hoitomenetelmiä on kehitelty huomattava määrä, uusista lääkkeistä ja keuhkojen tyhjennysmenetelmistä, keuhkojen siirtoihin ja vielä kehitteillä oleviin eri geenimutaatioiden hoitomuotoihin. Maailmalla kehitellään koko ajan geeniteknologiaa, mikä antaa valtavasti toivoa meille vaikeiden sairauksien kanssa painiskeleville. Ehkä jo minun tyttäreni elinaikana geeniteknologialla pystytään parantamaan vaikeita perinnöllisiä sairauksia. BBC:n ohjelma ihmisen geenikartan tiedon käyttämisestä perinnöllisten sairauksien hoidossa antoi jopa toivoa yksittäisten viallisten geenien korjaamisesta geeniterapian avulla. CF:n kohdalla tämä tarkoittaisi sitä, että neljä tervettä DNA-kirjainta siirrettäisiin keuhkoihin neljän väärän tilalle. (Tiedän, tämä kaikki kuulostaa käsittämättömältä tällaisen tavantallaajan korviin.)

Jokin on muuttumassa myös meidän suomalaisten harvinaisen CF:n kanssa elävien keskuudessa. Minun on tehtävä työtä, jotta myös muut ymmärtävät, että on olemassa sairaus nimeltä kystinen fibroosi. Luulisin sen olevan osa omaa surutyötäni ja tapaani hyväksyä asioita. Kaikkihan me olemme erilaisia, omanlaisia ja sellaisena meitä arvostettakoon. CF tekee ainutlaatuisuuteen yhden lisänsä. Vaikka sairaus ei näy päällepäin pitkät hiukset hulmuten maailmaan viilettävästä tytöstä, hän on vakavasti sairas ja tarvitsee sen tuen sekä arvostuksen, mitä hänelle kuuluu. Vastaperustettu Suomen CF-yhdistys tekee työtä, jotta minun tyttöni sekä muut kystisen fibroosin kanssa elävät saavat tasa-arvoisen kohtelun ja parhaan mahdollisen hoidon. Se ei kuitenkaan yksin riitä. Tärkeää on, että sinäkin tiedät hänenlaisiaan olevan olemassa. Siten harvinainen ei tarkoita enää yksinäistä tai epätietoista, vaan harvinaislaatuisen arvokasta. Sellaisiahan me kaikki olemme.   


”Kyllä mä välillä murehdin tulevia, mutta mulla on unelmia ja aion toteuttaa ne.”


Kursiivilla kirjoitetut lainausmerkeissä olevat ajatukset ovat 13-vuotiaan tyttäreni.



Lähteet:


Horsley, A., Cunningham, S. & Innes, J. A. 2010. Cystic Fibrosis. Oxford. Oxford Respiratory Medicine Library.Samankaltaisia


Omaishoidon tuen myöntämisperusteet 1.1.2012 alkaen. WWW-sivustolla www.phsotey.fi/opt/includes/lataa.php?id=627&ohje_tyyppi=C. Luettu 29.2.2012

Prisma: Geenikartta pelastajana. Televisio-ohjelma. Horizon. 2010. BBC productions.

Tietoa harvinaisista sairauksista ja vammoista. WWW-sivustolla http://harvinaiset.fi/tieto/Harvinaiset%20sairaudet%20ja%20vammat Luettu 1.3.2012

Vainonen, M. & Virtanen, L. CF-potilaita kohdellaan eri tavoin eri puolilla maata. WWW-sivustolla http://dialogi.stakes.fi/FI/dialogin+arkisto/2006/3/sivu/20.htm%20Luettu%2018.2.2012

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Pian

Pian
kaikki humahtaa
jalat sekoavat
pää täyttyy kepeästä,
saippuakuplista
jotka sinkoilevat laidalta toiselle
läikkyvät ylikin.
On pakko polkea täysiä
vastatuuleen
kuulla, ei tuntea! tuuli
sielussa saakka
Täällä ollaan, maailman katolla
hengitetään kuraisen mullan tuoksua
loikitaan päivästä toiseen
täynnä varmuutta:
Jos luonto pystyy taas tähän,
pystyn minäkin mihin vaan!

Lähtötelineissä
Antaa paukkua!

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Viisaus

Maailman viisaus hämmästyttää minua. Harvoin sitä miettii, mutta joskus on pakko. Muuten eivät hetket asetu paikoilleen, vaan poukkoilevat kallon laidalta toiselle.  


”Mulla on suuri suru, mutta opettelen elämään sen kanssa.”

”Olen tyytyväinen siihen, mitä mulla on.”

”Mutta hei, nyt on kaikki hyvin.”

”Useimmiten mä pulppuilen ilosta.”


Typertyneenä mutustelen noita lauseita, melkein itkettää. Mikä lahja, että ympärillä on noin viisaita ihmisiä noin viisaine sanoineen. Minä vasta opettelen. Enkä ehkä opi. Ikinä.


”Saat anteeksi.”

”Teen sulle kupposen teetä.”

”Hyvä, riittää.”

”Nukutaanpas nyt ensin.”

”Kömmi mun viereen.”

”Nuku säkin äiti tosi hyvin.”


Tuollaiset lauseet vilahtelevat ohi tiistaisin ja torstaisin, kun maito on taas loppu ja pyykkivuori valtaa puolet sohvasta. Nehän ovat suuria, ihan järkäleitä. Tuhat kertaa enemmän kuin pusipusirakkauslaulujen riimit. Sata kertaa enemmän kuin onnellisuusoppaiden kilisevät lauseet. Niin lähellä elämän tarkoitusta.

Ehkä opinkin.





lauantai 24. maaliskuuta 2012

Huulet

Huulet ovat korostunut ruumiinosa elämässäni. Jos mietin, mistä ulkonäöllisestä seikasta pidän itsessäni, en suinkaan valitse huulia. Ehkä silmistä. Tai sormistani. Jos taas mietin, mistä ulkonäöllisestä seikasta en pidä itsessäni, en myöskään valitse huulia. Ehkä jaloista. En kiinnitä huuliin mitenkään erityisemmin huomiota muissa ihmisissä. No, parasta selventää hieman.

1)Olen riippuvainen huulirasvasta. Siis todella tolkuttoman riippuvainen. Jos huomaan, että huulirasva ei ole mukana, sekoan. En pysty ajattelemaan muuta kuin sitä, että huulirasva ei ole mukana. Nuoleskelen ja näprään huuliani koko ajan niin, että ne kuivuvat ja sitten minulla todella onkin ongelma: Ei huulirasvaa ja kuivat huulet.

2) Suutelu on yleensä yliarvostettua. Pidän suutelusta vain, kun vastassa on todella hyvä vastus. Muuten touhu en melko naurettavaa. (Tarvitseeko tässä mainita, että en ole itse häävi suutelija?)

3) Puhun liikaa. Huuleni siis erkanevat liian usein toisistaan muodostaakseen sanoja. Mieheni mielestä myös mumisen. Ei pidä paikkaansa. Tai no pitää se, mutta se on älykköjen tapa jäsentää maailmaan.

4) Olen juuri opetellut hieman meikkaamaan. (Ajattelin, että nyt voisi olla sen aika, kun huomasin, että tyttärenikin osaa jo. Siis paremmin kun minä. Yhden illan harjoittelun jälkeen.) Huulia en kuitenkaan opi meikkaamaan ikinä. Onko oikeasti olemassa huulipunaa, joka pysyy? Miten se rajaus tehdään? Sehän on mahdotonta saada osumaan kohdilleen!)

5) Koska hammasrivistöni ovat aivan eri paria, huuleni ovat jatkuvasti raollaan.

6) Nyt kun tarkemmin mietin, olen pakkomielteinen huulieni suhteen. Minun on pakko rasvata ne joka ilta juuri ennen nukahtamista. Ehkä pelkään, että unohdan unessa huulirasvan kotiin.

7) Jäin miettimään tuota suutelujuttua.

maanantai 6. helmikuuta 2012

Synkkä

Kaikki on väärin ja yhdentekevää. Sanat valuvat läpi kuin tukkeutuneesta viemäristä. Kevät ei kohise vielä yhtään. Tee ei ole riittävän vahvaa, vaikka puolituntia hauduttaisi. Punainen on haalea, eikä vihreä rauhoita yhtään. Musiikki on turhanpäiväistä, enkä muista kirjoittaneeni koskaan mitään tärkeää.

Ihan sama mitä lehdissä kirjoittavat. Ihan sama mistä sotivat. Ihan sama mitä tuolla pöydässä nauravat.

Olkaa hiljaa, menkää pois, antakaa mun olla, nyt ei mitään.

Minun lapsellani on murhe.

lauantai 21. tammikuuta 2012

Miinus 245 pistettä

Jaahas. Taas yksi peruspäivä takana. Tsekataanpa pisteet:

Kello 4.00 painajaisesta kauhistuneena huutavalle lapelle: ”Siis herätitkö sä mut tän takia?!.” (miinus 50 pistettä)

Kello 6.00 miehelle: ”TAAS sitten valvoin puoli yötä lapsen takia. Siis MIE taas valvoin puoli yötä lapsen takia.” (miinus 20 pistettä)

Kello 7.00 lapselle: ”Herätys!”
Kello 7.05 lapselle: ”HERÄTYS!”
Kello 7.10 lapselle: ”EI OO TODELLISTA. NYT JUMANKAUTA HERÄTYS!” (miinus 15 pistettä)

Kello 7.40 lapselle, kun se selitti onnesta ymmyrkäisenä tulevan päivän huumaavan hienoja tapahtumia: ”Ne on ne siivoushommat sitte hoidettava.” (miinus 50 pistettä)

Kello 8.30 oppilaalle: ”Ei.”
Kello 8.50 oppilaalle: ”Ei käy.”
Kello 9.00 oppilaalle: ”Ei, älä edes yritä.”
Kello 9.15 oppilaalle: ”Todellakaan ei.” (miinus 20 pistettä)

Kello 16.15 lapselle: ”Kaadoit sitten sen maidon. Alahan kiireesti siivota, ennen kuin se valuu pöytälevyjen väliin ja homehduttaa koko pöydän.” (miinus 15 pistettä)

Kello 17.00 lapselle: ”Miten niin et löydä sun treenikamojasi? USKOMATONTA, että sulla on TAAS hukassa KAIKKI kamat. Viiden minuutin päästä on lähtö, olet valmis tai et.” (miinus 30 pistettä)

Kello 21.00 lapsille: ”Nukkumaan!”
Kello 21.15 lapsille: ”NUKKUMAAN!”
Kello 21.30 lapsille: ”EI OO TODELLISTA. NYT JUMANKAUTA NUKKUMAAN!” (miinus 15 pistettä)

kello 23.00 Miehelle: ”No en siis tod jaksa rapsuttaa sua yhtään. Tää on ollut NIIN rankka päivä. (miinus 30 pistettä)

Miinus 245. (Haittaaks se?)