Palanen

Minä sanoin, että voisin ajaa. Että tuntuisi hyvältä tuntea kaikki kilometrit kaasujalan alla. Voisi ajatella matkaa, joka on välissä, vuosikymmeniä. Isä ei vastustellut. Niin me lähdimme.

Isä hermoili, että ei muistaisi. Sanoin, että mitäs sitten. Laskettelet omiasi. Me uskotaan kyllä.

 

-Puiraanmaa. Mansikkamäki. Uusitalo… Hidasta vauhtia... Kennää. Pohjola. Jaakkola. Rissa… Vieläkin voit hidastaa… Kivikkola. Mäntyharju. Härmälä…

Isä muisti jokaisen talon. Koitin pysyä mukana.  Imeä joka ikisen sekunnin. Katsoin puita, jotka olivat seisseet paikoillaan silloinkin. Jo mummon samoja teitä kulkiessa. Mummon, joka joutui kasvamaan aikuiseksi liian varhain. Vaarin, joka oli komea kuin filmitähti. Pari heistä tuli. Yritin nähdä isän kiitämässä polkupyörällä kylästä toiseen. Pinnistelin nähdäkseni maan, joka kompuroi ylös sodan menetyksistä. Näin tervamestarin talon. Kurkin sisään ikkunoista, joiden takana kuria oli pitänyt opettajatar Anni Sihvola. Kuvittelin kiukuttelevan Jäntin Tyynen marssimassa kylänraittia lapsikatrastaan perässään raahaten. Tallouskaupan kohdalla pohdin, miltä mahtoi näyttää omistaja Halosen Jussi. Olikohan se ihan sovussa vasemmistolaisen Ossuuskaupan pitäjän kanssa? Ja mitä ihmettä. Kauppoja oli kolmaskin, Liike, saman pienen kyläpahasen risteyksessä. Postinpitäjä Laitisen Martta oli jumalasta seuraava. Antoi postin, jos oli sillä tuulella. Piti lomaa neljänä rukoussunnuntaina. Raakel (Vielä elossa! Voi Raakel, haluaisin jutella kanssasi!). Alina (Sinusta tuli isän varamummo, oikeaa parempi). Rutasen Iita (Olitko onnellinen pienessä mökkipahasessasi juoruja kehittelevänä akkana?). Hannes (Tytöt rakastuivat sinuun, mutta miksi et halunnut elää?). Kumpulaisen Kaisu (Oliko isä hyvä pussailija?).

 

Aloin nähdä itseni ketjussa, jossa synnytään ja kuollaan. Eletään oma pieni elämä siinä välissä. Eikä se johtunut vain siitä, että minun tyttärelläni on mummoni hymy, tai että kaipaan edelleen vimmatusti vanhaa, viisasta naista. Se johtui siitä, että ilman isäni tarinoita, minua ei olisi. Ja jollakin tavalla myös näitä tarinoita ei olisi ilman minua, koska minä vien ne eteenpäin. Seuraaville tässä ketjussa. Yhtäkkiä melkein itkettää ajatus siitä, että ehkä jonakin päiväni minunkin tarinani saavat jonkun tuntemaan olevansa osa jotakin. Saavat hänet asettumaan palaseksi tähän kaikkeen. Siinä se saattaa on. Elämän tarkoitus.

-Tällaisia talopahasia. Vähän on näistä kylistä jäljellä.

Ei, isä. Ei ole ihan vähän, että sinun tarinasi ovat jäljellä.  

Keskimmäiselleni

Kun synnyit, alkukesän taivas oli ihmeellisen korkea. Katselin pöllämystyneenä sinua. Olit tehnyt minusta tuplaäidin, vaikka siskosi oli syntynyt vasta vähän yli vuosi aiemmin. Oli vilskettä. Vatsasi oli iltaisin kipeä. Me hierottiin sinua isäsi kanssa. Tehtiin auringon kuvaa napasi ympärille, pyöriteltiin ympyröitä sormenpäillä jalkapohjaasi. Katsoin valokuvia, jotta muistaisin enemmän sinusta ihan pienenä. Naurat joka kuvassa. Touhuat. Kätesi huitovat. Silmäsi loistavat.

 

Olen valtavan ylpeä siitä, mikä sinusta on tullut. Olet rohkea. Aina valmis puolustamaan heikompia. Osaat lohduttaa vain olemalla oma itsesi. Unelmoit isosti. Kun kerrot, mitä aiot saavuttaa, en epäile hetkeäkään. Kirjoitin sinulle, kun olit kymmenen. Jo silloin roikuin epätoivoisessa tunteessa, että lähdet kohta kainalostani. Olet vieläkin tässä. Pakotan itseni huomaaman sen kiireen keskellä. Istumme autossa usein yhdessä, matkalla.  Juttelemme tai olemme hiljaa. Katselemme pimenevää iltaa ikkunoiden ulkopuolella tai puhumme ihan tavallisesta. Välillä olen superväsynyt töistä, enkä jaksaisi; välillä minä ärsytän sinua. Mutta tiedätkö, ne ovat parhaimpia hetkiä. Joskus jompikumpi rikkoo hiljaisuuden ja sanoo, että jatketaanko vaan matkaan ja ajetaan Helsinkiin. Meitä naurattaa ja melkein lähdetään. Minä hykertelen silloin sydämessäni. Silloin tällöin hieron selkääsi. Tuntuu mukavalta, että annat minun. Joskus teen sinne auringonkin. Pyörittelen sinulle rakkautta seuraaviksikin 15 vuodeksi (ja vielä seuraaville ja sitä seuraaville).  Juttelet minulle mielelläsi musiikistasi. En tajua puoliakaan, mutta into, jolla puhut asioista, joita rakastat, saa minutkin pulppuamaan ilosta.

 

 

Katsoin sinua, kun tulit riparilta. Joku valtava hyökyi ylitseni, piti nieleskellä. Olit ihan iso jo.

-Oletko sä nyt jotenkin erilainen? sain kysytyksi.

-Siis miten niin? kummastelit hymyillen. (Tuo hymy. Se on silmissä, sydämessä asti.)

Siten niin, että olet. Rakkautta ja siunausta täynnä. Halauksesikin on jotenkin isompi. Sinä siivilleen nousemassa. Maailma edessäsi. Enkä voi olla ihailematta, kuinka rohkeasti katsot siihen. Mitä ihmettä osaan sanoa? Ole sinä. Maailmassa on paikka juuri sinulle. Olet viisas ja kaunis. Hieno. Anna mennä.