Matkustaminen koko perheen kanssa pienessä autossa on kammottavaa,
mutta jostain käsittämättömästä syystä suunnittelen jatkuvasti uusia perheautomatkoja.
Kolme lastani ovat syntyneet neljän vuoden sisään. Kaikki
nukkuivat pieninä kuin tukit automatkat. Vyöt kiinni istuimista naps ja johan
alkoivat vedellä hirsiä. Luksusta, omaa aikaa. Latasin lemppari cd-levyjäni
koneeseen ja ajattelin jotain muuta kuin pyykkikoneen täyttämistä tai reittiä leikkipuistoon.
--- Eikun hetkinen. --- Nehän kärsivät kaikki matkapahoinvoinnista. Vaikka
revimme jatkuvasti istuimista osia mieheni kanssa pesuun, autossamme leijaili
makeahapan oksennuksen haju. --- Ainiin ja hetkinen. --- Eihän ne
nukkuneetkaan. Itken joka kerta ilosta ajaessani Hämeenkosken biologisen aseman ohitse. Siinä kohdassa nimittäin lapset
nukahtivat neljän tunnin huuto- ja oksennuskonsertin jälkeen palatessamme
eräänikin kesänä Wasalandiasta.
Kun lapset olivat pienempiä vähänkin pidemmät (lue: yli 30
kilometriä) automatkat vaativat kokonaisen valtakunnan armeijan verran
varusteita. Tyhjensin kirjaston satuäänikirjahyllyjä, tungin pieniä
rusinapakkauksia ympäri autoa, kehittelin rekisterilaattakisoja ja kasvatin
lastenlaululevyhyllyäni. Yksi kassi piti varustaa täyteen vaihtovaatteita
oksennusten ja ruokasotkemisten varalle.
Heti kun istuimista ja korokkeista päästiin, lapset alkoivat
tapella istumapaikoista. Näyttää siltä, että se ei lopu ikinä. Mukaan tuli myös
pian mukavaksi mausteeksi ”pysy omalla alueellasi sun jalka on ällön tuntuinen
mun jalkaa vasten mitä sä viuhdot siinä lopeta hölmö” –kailotukset. Esikoisen
ollessa kymmenen korvilla tajusin, että satu- ja musavalintani eivät toimi.
Kukaan ei syönyt rusinoita. Eräänä päivänä kuului: ”Ei täältä takaa näe
rekisterilaattoja, keksi jotain muuta.” Aika jännä. Lyhyempinä kyllä näkivät.
Tällä hetkellä takapenkillä istuu yksi yli 170 senttinen ja
kaksi yli 160 senttistä. Taistelu tilasta on siinä mittakaavassa, että
suunnittelen taksityyppisen väliseinän rakentamista etu- ja takapenkin väliin
molempiin autoihimme. Säikähdän joka kerta, kun äänenmurroksinen poikani
kajauttaa yhtään mitään muutaman neliön tilassa korvani juuressa. Sivusilmällä
näen, että takapenkillä viuhtoo epämääräinen läjä erilaisia raajoja paikkaansa etsien. Jokaisella on omat kuulokkeet korvilla, mutta minkäänlaista
omaa rauhaa ei kuulemma ole.
Toisaalta kukaan ei oksenna. Tietovisakysymyksen jälkeisen epätoivoisen
hölmistyneet ”ihan ääliö kysymys, ei tällaisia” –huudot saavat hymyilemään.
Kolmiääninen yhteislaulu Robinin biisistä
on niin liikuttavan pöhelöä, että mun on katsottava sivuikkunasta
pientareelle ja pyyhkäistävä nopeasti silmäkulmaa.
Mun kolme vielä tässä, ahtaassa, liikkuvassa kopissa, joka
vie meitä kaikkia viittä vielä hetken yhdessä. Perhe, joka ajaa toisensa
hulluksi ja rakastaa samalla sekopäisyyden reunamille. Pyörät ne pyörivät
ympäri ympäri ja ympäri ja ihmiset mukana hytkytti kookoo päivän.
