Kellalleen

Olen edellisessä elämässä ollut Prinsessa Ruususessa. Siis siinä sadussa. Tai siis olen kyllä ollut itse Prinsessa Ruusunenkin ja siitäkin voisi kertoa, esimerkiksi sen, että mekkoni oli Ameriikasta ja herättäminen tapahtui hipaisemalla, koska pussaaminen on ällöttävintä, mitä tokaluokkalaiset tietää, mutta en kerro. No, joka tapauksessa, yksi elämistäni on ollut siellä linnassa sadan vuoden unessa, ehkä jonakin apukokkina. Sen verran paljon rakastan unta ja kaikkeen nukkumiseen liittyvää.

Elämän neljänneksi tärkein asia perheen, kirjoittamisen ja laulamisen jälkeen on oma sänky. Sen lakanat ovat kauhtuneita, eikä siinä muutenkaan ole mitään ulkoisesti kaunista, mutta sen syli on juuri minulle. Sen moottorisänkyominaisuudet saavat minut hurmioon. Se on täydellinen paikka kirjojen maailmoihin heittäytymiseen. Se uudistaa kipeät jalat. Sen uumeniin hautaan painajaiset ja sen pinnalle jätän kauneimmat unet ja rakkaimmat unelmat. Se lämmittää marraskuisena iltana ja siirtää arkea sunnuntaiaamuna.

Päiväunissa olen yliveto. Olen tuotekehitellyt kymmenen minuutin tirsat. Idean näihin sain kolmen alle neljävuotiaan lapsen äitinä erään Pikku Kakkosen aikana. Sitä voi kuulkaa olla Nobel-palkinnon tasoa älykkyydessä tai kaunis kuin toukokuun lopun koivumetsä, mutta hienoin lahja on taito nukkua missä tahansa kymmenen minuutin päikkärit. Kauneuden vastakohta muuten on minä säpsähtämässä hereille jossakin julkisessa kulkuneuvossa räkä poskella valuen, röhkimistä muistuttavaa ääntä pitäen. Nukahtamisessakin olen useinmiten maailmanmestaruustasoa. Tokaisen perheelle, että heippa meen kellalleen ja jos en ole vartin päästä herännyt, tulkaa herättämään. Ja sitten... niin, sitten herään vartin päästä.

On kai sanottamattakin selvää, että tällainen nukkumisfani on kiukkuinen kuin ampiainen, jos ei saa untaan. Kovin epäloogista on kuitenkin se, että kukun iltaisin hereillä, vaikka kaipaan pikkuvarvasta myöten koko sielullani sängyn uneen keinuttavaan lämpöön. Tai ei sittenkään. Se sänkyhän oli vasta neljäntenä.