Kuvittelen tyypin olevan melko pieni, mutta paljon tilaa
vievä. Se pysyttelee lähistöllä, jos on mut löytänyt. Välillä se kampeaa
olalle. Ei se ilkeä ole, mutta ei ystävällinenkään. Se tuijottaa vaativasti. En
saa sen päätä kääntymään, vaikka koitan katsoa muualle. Välillä tönin sitä
surutta kauemmaksi. Se ei estele, vaan siirtyy loitommalle. Välillä annan sen
kiivetä olalle, en estele. Ei ole voimia. Antaa olla maailman muualla.
Elän sen tyypin kanssa, mutta se ei tarkoita, että olisin
tottunut siihen. Se uuvuttaa mut, saa kiroamaan, lupaamaan katteettomia, olemaan
ilkeä rakkaille. Se saa myös kiittämään kaikesta, mitä on. Tuhlaamaan
rakkautta.
Sen nimi on murhe. Se on tänään ihan lähellä.
Toivotaan, että kevätaurinko kutistaa sen poies ♥
VastaaPoistaSe on kuin sumu , joka hiipii kaikkialle. Sen sisässä et näe sitä, mutta tunnet sen olemassaolon.
VastaaPoistaSe on tunkeutunut myös tänne. Tunnen sen läheisyyden ahdistavana ja sisimpääni tunkeutuvana. En tahdo saada hengitetyksi, se on pienentänyt maailmani.
En vielä osaa sanoa pystynkö elämään sen kanssa.
On tilanteita, jolloin sanat ei riitä...
VastaaPoistaValtavan kaunis ja koskettava teksti! Kiitos jakamisesta. Itse olen kokenut että kun sille saa sanat, sen näkee jotenkin paremmin ja on ehkä hetken helpompaa.
VastaaPoistaEi sovi nyt yhtään tunnelmaan, mutta kerron silti, että blogissani on sinulle haaste, jos sattuisi tulemaan sellainen hetki että huvittaa siihen tarttua. Jos ei, niin eipä haittaa tuokaan. Halauksin!