Pyörät ne pyörivät ympäri

Matkustaminen koko perheen kanssa pienessä autossa on kammottavaa, mutta jostain käsittämättömästä syystä suunnittelen jatkuvasti uusia perheautomatkoja.

 

Kolme lastani ovat syntyneet neljän vuoden sisään. Kaikki nukkuivat pieninä kuin tukit automatkat. Vyöt kiinni istuimista naps ja johan alkoivat vedellä hirsiä. Luksusta, omaa aikaa. Latasin lemppari cd-levyjäni koneeseen ja ajattelin jotain muuta kuin pyykkikoneen täyttämistä tai reittiä leikkipuistoon. --- Eikun hetkinen. --- Nehän kärsivät kaikki matkapahoinvoinnista. Vaikka revimme jatkuvasti istuimista osia mieheni kanssa pesuun, autossamme leijaili makeahapan oksennuksen haju. --- Ainiin ja hetkinen. --- Eihän ne nukkuneetkaan. Itken joka kerta ilosta ajaessani Hämeenkosken biologisen aseman ohitse. Siinä kohdassa nimittäin lapset nukahtivat neljän tunnin huuto- ja oksennuskonsertin jälkeen palatessamme eräänikin kesänä Wasalandiasta.

 

Kun lapset olivat pienempiä vähänkin pidemmät (lue: yli 30 kilometriä) automatkat vaativat kokonaisen valtakunnan armeijan verran varusteita. Tyhjensin kirjaston satuäänikirjahyllyjä, tungin pieniä rusinapakkauksia ympäri autoa, kehittelin rekisterilaattakisoja ja kasvatin lastenlaululevyhyllyäni. Yksi kassi piti varustaa täyteen vaihtovaatteita oksennusten ja ruokasotkemisten varalle.

 

Heti kun istuimista ja korokkeista päästiin, lapset alkoivat tapella istumapaikoista. Näyttää siltä, että se ei lopu ikinä. Mukaan tuli myös pian mukavaksi mausteeksi ”pysy omalla alueellasi sun jalka on ällön tuntuinen mun jalkaa vasten mitä sä viuhdot siinä lopeta hölmö” –kailotukset. Esikoisen ollessa kymmenen korvilla tajusin, että satu- ja musavalintani eivät toimi. Kukaan ei syönyt rusinoita. Eräänä päivänä kuului: ”Ei täältä takaa näe rekisterilaattoja, keksi jotain muuta.” Aika jännä. Lyhyempinä kyllä näkivät.

 

Tällä hetkellä takapenkillä istuu yksi yli 170 senttinen ja kaksi yli 160 senttistä. Taistelu tilasta on siinä mittakaavassa, että suunnittelen taksityyppisen väliseinän rakentamista etu- ja takapenkin väliin molempiin autoihimme. Säikähdän joka kerta, kun äänenmurroksinen poikani kajauttaa yhtään mitään muutaman neliön tilassa korvani juuressa. Sivusilmällä näen, että takapenkillä viuhtoo epämääräinen läjä erilaisia raajoja paikkaansa etsien. Jokaisella on omat kuulokkeet korvilla, mutta minkäänlaista omaa rauhaa ei kuulemma ole.  

 

Toisaalta kukaan ei oksenna. Tietovisakysymyksen jälkeisen epätoivoisen hölmistyneet ”ihan ääliö kysymys, ei tällaisia” –huudot saavat hymyilemään. Kolmiääninen yhteislaulu Robinin biisistä  on niin liikuttavan pöhelöä, että mun on katsottava sivuikkunasta pientareelle ja pyyhkäistävä nopeasti silmäkulmaa.

 

Mun kolme vielä tässä, ahtaassa, liikkuvassa kopissa, joka vie meitä kaikkia viittä vielä hetken yhdessä. Perhe, joka ajaa toisensa hulluksi ja rakastaa samalla sekopäisyyden reunamille. Pyörät ne pyörivät ympäri ympäri ja ympäri ja ihmiset mukana hytkytti kookoo päivän.