Sitä luulee, että kaikkeen on pitkä aika, mutta yhtäkkiä
ollaan tässä: Sinäkin jo isona, kuopus pikkuinen. Muistan vauva-ajastasi vain
vähän. Olit usein tyytyväisenä osa jotakin toimintaa. Hymyilit paljon. Kun
isommat sisaruksesi viipottivat jossakin, saatoin ottaa sinut syliin ja ihailla
pyöreitä kasvojasi. Usein olin väsynytkin, enkä aina pysähtynyt olemaan sinun
kanssasi, vaikka olisi pitänyt. En silloinkaan, kun olit jo isompi. Sinä
humpsahdit arkeen, kuljit luottavaisena mukana ja selvisit käsittämättömän
hyvin, vaikka äitisi hukkui välillä töihin ja siskosi sairauden syövereihin.
Sinä ja isäsi olette tiimi ja mahtava paketti. Vasta vähän
aikaan sitten tajusin irrottaa sinut paketista ja aloin katsoa sinua oikein
kunnolla. Lyöt minut ällikällä. Olet valoisa. Innostuva. Sitkeä.
Määrätietoinen. Empaattinen. Heittäytyvä. Katselit ihmeissäsi riparikavereiden
kirjoittamia kehuja sinusta. Luin kaikki, enkä ihmetellyt yhtään. Olet kaikkea
sitä: kaunis, positiivinen ja hauska. Ja mikä nauru! Mutta sekin on osa sinua:
vaatimattomuus. Kun et ole kotona, kaipaan kikatustasi ja tarinoitasi, jotka
kimpoilevat huoneesta toiseen. ”Kenelle sä puhut?” me muut kysytään välillä. ”En
mä tiiä, kunhan nyt kertoilen”, vastaat ja otat pari tanssiaskelta. Kun olet
urheilukentällä treenaamassa tai kisaamassa, olet hämmästyttävän kylmähermoinen
ja keskittynyt. Kun minä marssin kahden verkkoon menneen kiekkoheittosi jälkeen
hermorauniona ympäri kenttää viime vuonna suomenmestaruuskisoissa, sinä
keskityit vain siihen, että seuraava heittosi onnistuu. Tulit upeasti neljänneksi.
Löysin ripariaikaisen päiväkirjaani kolmenkymmenenyhden vuoden
takaa. Selvisi, että olin leirillä ainakin lakaissut, puhunut unissani, pelannut
lentopalloa sekä ollut ärtynyt ryhmän konfirmaatiolaulun onnettomasta sujumisesta.
Huippuhetki taisi olla se, kun pääsin kokeilemaan urkuja harjoituksissa
kirkossa. Konfirmaatiopäivänäni olin niin väsynyt, että nukahdin kesken juhlien.
Muistan, että tuntui aikuisemmalta kuin ennen riparia, mutta päiväkirjan
sivuilta sitä ei huomaa. Päivää ennen juhlia yritin vielä pikaruskettaa itseäni
makaamalla viltillä keskellä pihaa. Rippikuvassa minulla on päässä tätini
tekemä kukkaseppele, sellainen luonnonkukista tehty niin kuin sinullakin on
sunnuntaina. Kurkkaa itseäsi peilistä, seppelepäinen Nöpönen. Olet kaunis. Hieno. Rohkea. Ihan valmis omalle matkallesi. Levitä
siipesi ja lennä. Katson ja itkeä tirautan vähän, mutta vielä enemmän sydämeni
hyppii ilosta. Anna mennä. Rakastan sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti