lauantai 16. kesäkuuta 2018

Kuopukselleni


Sitä luulee, että kaikkeen on pitkä aika, mutta yhtäkkiä ollaan tässä: Sinäkin jo isona, kuopus pikkuinen. Muistan vauva-ajastasi vain vähän. Olit usein tyytyväisenä osa jotakin toimintaa. Hymyilit paljon. Kun isommat sisaruksesi viipottivat jossakin, saatoin ottaa sinut syliin ja ihailla pyöreitä kasvojasi. Usein olin väsynytkin, enkä aina pysähtynyt olemaan sinun kanssasi, vaikka olisi pitänyt. En silloinkaan, kun olit jo isompi. Sinä humpsahdit arkeen, kuljit luottavaisena mukana ja selvisit käsittämättömän hyvin, vaikka äitisi hukkui välillä töihin ja siskosi sairauden syövereihin.

 

Sinä ja isäsi olette tiimi ja mahtava paketti. Vasta vähän aikaan sitten tajusin irrottaa sinut paketista ja aloin katsoa sinua oikein kunnolla. Lyöt minut ällikällä. Olet valoisa. Innostuva. Sitkeä. Määrätietoinen. Empaattinen. Heittäytyvä.  Katselit ihmeissäsi riparikavereiden kirjoittamia kehuja sinusta. Luin kaikki, enkä ihmetellyt yhtään. Olet kaikkea sitä: kaunis, positiivinen ja hauska. Ja mikä nauru! Mutta sekin on osa sinua: vaatimattomuus. Kun et ole kotona, kaipaan kikatustasi ja tarinoitasi, jotka kimpoilevat huoneesta toiseen. ”Kenelle sä puhut?” me muut kysytään välillä. ”En mä tiiä, kunhan nyt kertoilen”, vastaat ja otat pari tanssiaskelta. Kun olet urheilukentällä treenaamassa tai kisaamassa, olet hämmästyttävän kylmähermoinen ja keskittynyt. Kun minä marssin kahden verkkoon menneen kiekkoheittosi jälkeen hermorauniona ympäri kenttää viime vuonna suomenmestaruuskisoissa, sinä keskityit vain siihen, että seuraava heittosi onnistuu. Tulit upeasti neljänneksi.

 

Löysin ripariaikaisen päiväkirjaani kolmenkymmenenyhden vuoden takaa. Selvisi, että olin leirillä ainakin lakaissut, puhunut unissani, pelannut lentopalloa sekä ollut ärtynyt ryhmän konfirmaatiolaulun onnettomasta sujumisesta. Huippuhetki taisi olla se, kun pääsin kokeilemaan urkuja harjoituksissa kirkossa. Konfirmaatiopäivänäni olin niin väsynyt, että nukahdin kesken juhlien. Muistan, että tuntui aikuisemmalta kuin ennen riparia, mutta päiväkirjan sivuilta sitä ei huomaa. Päivää ennen juhlia yritin vielä pikaruskettaa itseäni makaamalla viltillä keskellä pihaa. Rippikuvassa minulla on päässä tätini tekemä kukkaseppele, sellainen luonnonkukista tehty niin kuin sinullakin on sunnuntaina. Kurkkaa itseäsi peilistä, seppelepäinen Nöpönen. Olet kaunis.  Hieno. Rohkea. Ihan valmis omalle matkallesi. Levitä siipesi ja lennä. Katson ja itkeä tirautan vähän, mutta vielä enemmän sydämeni hyppii ilosta. Anna mennä. Rakastan sinua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti