Miten laimeea elämä usein onkaan. Päivät sulavat kiinni, maanantai seuraa toistaan. Ei erityisesti naurata, muttei itketäkään. Keitetään perunoita ja ostetaan samat juustot ja maidot. Pidetään samaa t-paitaa ja kulahtaneita farkkuja. Ei riidellä, mutta ei intohimoisesti rakastetakaan. Ei olla sairaita, mutta ei olo ole erityisen tervekään. Mennä posotetaan kaikki tämä tavallinen ympärillä.
Miten hurjalta mausteisempi kohta kaiken laimeuden jälkeen tuntuukaan. Yhtäkkiä jokainen päivä on selkeä oma itsensä. Jokainen aamu huutaa nimeään ja yöt vaativat huomiota. Itkettää tolkuttomasti, kunnes naurattaa niin, että pissat tulee housuun. Sekoitellaan itämaisia sörsseleitä pannulla valkosipulia ja mausteita säästelemättä. Lähdetään korkkareissa kaupungille. Riidellään, paiskotaan ovia ja syljetään sanoja suusta. Rakastetaan niin, että tuntuu tolkku menevän.
Elämässä parasta ovat ne kirkkaat hetket, kun sydäntä monta päivää puristanut huoli ja murhe yhtäkkiä päästää irti. Kun pään valtaa onni, joka saa vatsan sekaisin. Kun saa itkettyä surun, jota ei muistanut olevankaan. Kun pelottaa ihan hemmetisti, mutta ei epäröi.
Wasabi -tahna räjäyttää joka kerta nenän, mutta maistuu sitten suloiselta. Fisherman's Friend -pastillit ovat liian vahvoja, mutta jotenkin vastustamattomia. Tunteet ovat rasittavia ja vaivalloisia. Vääntävät sisäelimiä ja vaativat huomiota. Laimea olisi sata kertaa helpompaa.
Äh. Tänne vaan. Kaikilla mausteilla. (Paitsi ei selleriä, eikä jalopenoa, kiitos.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti