Elegia

Pyöräilen rannalle. Kivet loikkivat karkuun etupyörien alta. Jokin ei täsmää, jokin ei ole kunnossa, vaikka annan mennä täysillä, niin että hiukset hulmahtavat irti korvien takaa.

Rannalla veneet ovat paikoillaan. Katse etsii ihaninta puista kaunotarta. Se tuijottaa hiljaa laiturista. Jotenkin hylätyn näköisenä. Miten kehtaavat seisottaa tuollaista sulotarta, joka haroo aaltoja lempeästi, mutta itsevarmasti.

Rannan ainoa lintu on kärttyinen västäräkki. Se poukkoilee hermostuneesti kiveltä toiselle. Mikä hiivatti sitäkin vaivaa. Tällainen kotipiha, suloisesti soljuva joki ja havisevat haavat. Koittaisi nyt vaan iloita siitä, mitä on, eikä kurkotella tähtiä taivaalta.

Rannan penkki narahtaa iloisesti, kun istahdan sen hieman epämukavaan syliin. Taisi odottaa enemmän kuitenkin. Sitä suutelevaa paria, joka hehkuu loputonta kaipausta toisen kosketukseen. Tai sitä vanhaa herraa, joka asettelee lempeästi kävelukeppinsä nojaamaan penkin reunaan, kaivaakseen taskustaan nenäliinan otsan pyyhkimiseen. Tai sitä pientä tyttöä, joka kiertää penkin reunoja pysähtyen tutkimaan karheampaa päätyä. Äh, minusta ei taida olla ilahduttajaksi.

Paluumatkalla varis seisoo eksyneen näköisenä keskellä peltoa, jonka vihreydestä on vaikea enää muistaa mitään. Vanha varis, raihnaisine siipineen. Missä joutsenet ovat? Myökkyinen kinttupolku renkaiden alla jumputtaa pönttöä sävelmää sydämessä.

Kesän viimeinen päivä on pian ohitse.