Rakkauteni kirjoihin on ylitsevuotavainen. Se läikähtää yli joka kerta, kun astun kirjastoon. Ihan mihin tahansa kirjastoon, mutta erityisesti tuttuun kotikylän kirjastoon. Tekisi mieli taputtaa ja huutaa hurraata, kun ovet aukeavat. Tässä sitä vaan tullaan ihmemaahan, ihan sallituissa olosuhteissa ja eikä maksakaan mitään. Tuhannet kirjat suorissa riveissä hyllyillä on huumaava näky joka kerta. Pyörryttää ajatella, että siitä vaan, ota, ihan mikä vaan. Että maailmassa on niin paljon tarinoita, niin hienoja sanoja, niin kauniita lauseita. Ihmisiä, jotka ovat ammatiltaan kirjailijoita, pyörittelevät tarinoita päässään ja kertovat niitä, koskettavat sanoilla muita. On pakko silitellä uutuuksia, availla kansia ja tuijotella kirjailijoiden kuvia, että tuon näköinen kirjoittaa ihan luvan kanssa. On pakko lainata tuo ja tuo ja tuo, koska ei voi jättää lainaamattakaan, hyllyyn pölyttymään pientä yksinäistä. Juuri tuossa kirjassa saattaa olla täydellisen hieno ajatus, lause, joka saa sielun hurmioon, tarina, joka kulkee mukana aina.
Välillä läikkyy yli. Siis aika pahasti. Erityisesti kirjaston poistomyynnissä. Maha on ilosta ja jännityksestä kipeä poistomyynnin alkamispäivän aamuna. Mukaan otetut kassit eivät koskaan riitä. Haistelen kirjojen sivuja, koska ne tuoksuvat arvokkaalle. Riehaannun vanhoista islannin kielen sanakirjoista (ei, en osaa islantia, enkä ole ajatellut opiskellakaan), noppapelikirjoista (saattaa meiltä joku noppa jostakin löytyä) ja Viettelijän käsikirjasta (voihan tuo joskus tulla tarpeeseen). Satu- ja runokirjat ovat aarteista suurimpia. Fanfaarit soivat päässäni, kun löydän runokokoelman tai itämaisia satuja. Fanfaarit pyrskähtävät ulos suustani, kun löydän kaikista rakkaimmat sarjakuvani. On huumaavaan viilettää kotiin 30 pelastetun kirjan kanssa. Tervetuloa vaan uuteen kotiin, viihdytte varmasti, vaikka ahdastahan täällä kyllä on. Enkä taida teitä kaikkia lukeakaan, rakastan vaan platonisemmin.
Jotain surumielistäkin tässä rakkaudessa on. Elämä ei riitä jokaisen kirjan kädessä pitämiseen, jokaisen tärkeän tarinan mutusteluun. Miten löydän kaikki ne, jotka odottavat hyllyissä juuri minua? Surumielisyys on lasipurkissa keittiön pöydällä. Se on täynnä lappusia kirjoista, jotka haluan löytää. Se on täynnä, eikä tyhjene.
Ymmärrän hullaannuksesi. Myös mie olen aina rakastanut kirjastoja, niiden sisällä tulee ihanan pieni olo, kaikkien suurten kirjojen keskellä. Jokaisissa kansissa on jonkun sielun siemeniä ja kaikki ne suuretkin sielut istuvat siellä omilla hyllyillään. Mie hipelöin kans kaikkia kansia ja raahaan kotiin (ihan liikaa) kirjoja. En ikinä ehdi lukea kaikkia. Eikä tarvitsekaan. Onneksi on kirjastot ja kaikki ne paperiset sivut. Niissä sanoissa on ihan eri voima kuin ruudulta luetuilla. Vaikka on näissäkin voimaa. Ihania kirjoituksia. :)
VastaaPoistaKiitos. Ihanaa, että on muitakin. Kirjastonhoitaja -siinäpä ammatti. Vai olisiko se jo liikaa tässä rakkaudessa :)
VastaaPoistaJoo, kirjastot on ihania. En enää pidä niitä ollenkaan itsestäänselvyytenä ja rakastan sitä, että asun Suomessa, jossa on mahtava kirjastojärjestelmä! Rakastan kyllä myös kirjojen omimista... oi ja voi...
VastaaPoistaYksi ystäväni on päätynyt kirjastonhoitajaksi sen ajatuksen viettelemänä, että voisi olla päivät pitkät kirjojen ympäröimänä. On viihtynyt myös.
Ja oman kylän kirjasto on jotenkin erityisen rakas.
VastaaPoistaEikö joku muuten kirjottanut kirjankin siitä, että bongasi kirjastoja ympäri Suomea?