Mieheni on suklaakonvehtirasia

Tapasimme mieheni kanssa 19 vuotta sitten. Siis silloin, kun ei vielä ollut kännyköitä eikä internettiä ja oli muodikasta pukeutua neonvärisiin vaatteisiin. Eli kivikaudella.

Mistään ”taivaat aukenivat ja näin edessäni seitsemän tähdenlentoa samanaikaisesti”-kokemuksesta ei voi puhua. Minulla oli noin neljä miesviritelmää noihin aikoihin. Tai siis poikaviritelmää, 20-vuotiaista ei voi oikein puhua miehinä. Mutta tästä älkää mainitko miehelleni, muuten kiistelemme jälleen illan siitä, kumpi valloitti kumman.

Mieheni oli tuolloin teekkari ja kaikkihan tietävät, että teekkarit ovat hölmöilyn kuninkaita. Hän sai minut nauramaan, koko ajan. Esimerkiksi silloin, kun hän sisusti boksiaan liikennemerkeillä. Tai silloin, kun hän soitti neljältä aamuyöllä ovikelloa, kun oli ensin ajanut kolme tuntia luokseni, kun ei ollut muutakaan. Oi oi, romanttista. Kyllä hän naurattaa minua vieläkin, erityisesti hölmöillä tanssi- ja lauluesityksillään. Niin ja onko kellään muulla miestä, joka kuulee kaikki laulunsanat väärin?

Komeakin hän on. Tuolloin parikymmentä vuotta sitten hän oli salskean lihaksikas pesäpalloilija, jonka perässä juoksivat jos jonninmoiset tytöt. Salskea hän on edelleen, tytöistä en tiedä. Silmien on ainakin oltava keskimääräistä kauniimmat. Muuten olisin valinnut jonkun muun niistä kolmesta vuonna 1992.

Mieheni on käsittämättömän matemaattinen. Hän on loogisuuden ruumiillistuma, joka rullaa lukuja päässään kuin laskukone. Ongelmanratkaisutehtäviä hän on ratkaissut kahdeksan sillä välin, kun minä alan päästä vauhtiin ensimmäisen kanssa kysymällä itseltäni ”mitä tässä kysytään ja mitä jo tiedän”. Rahojen kanssa hän on superia. Se on samanaikaisesti äärettömän seksikästä ja raivostuttavaa. Meillä ei ole rahaa, hän selvittää, mikä on tilanne ja humps, sitten sitä onkin. Wow, polvet veteläksi. Minulla on rahaa, minä ostan farkut. Hänellä on rahaa, hän ei osta farkkuja. Arg arg, minulla niitä on, hänellä ei tod.

Miehelläni on huumaava keskittymiskyky. Hän tekee helposti pari tuntia palapeliä paikallaan istuen. Sen on pakko olla maailmanluokan tulos. Minulla juoksee pää tunnissa jo kolme kertaa maailman ympäri. Ehkä raivostuttavan hyvät unenlahjatkin ovat keskittymistä. Kun tolkuttomalla työllä saan hänet yöllä hereille, hän on ulkoplaneetalta: Puhuu sekoja ja tuijottaa kaukaisuuteen. Ei ole ihan yksi eikä kaksikaan yötä, kun olen keikkunut hulluuden partaalla lasten kanssa hereillä, koittanut saada jotain irti sekopäisiä hölpöttävästä miehestäni ja ajatellut, että tästä koko perheestä on saatava avioero.

Joskus haaveilen romanttisesta miehestä. Siis yllättäviä lahjoja, kynttiläillallisia, ruusun terälehtiä sängyssä ja sen semmoista. Mutta siis on kai hän romanttinen. Joskus hän huomaa, kun olen käynyt kampaajalla, ja tunkee hän välillä päätä tyynyllenikin. Niin ja osti se seurustelun alussa jääkaappiin Hyla-maitoa, kun muisti, että minulla on laktoosi-intorelanssi (ei tosin ole). Ainiin ja olihan se yksi Sri Lankan matka. Wow.

On hurjaa ja hämmentävääkin, että tuo mies on vielä tuossa. Että se kestää tätä viuhtovaa naista, jolla on aika usein liian isoja ajatuksia, levoton sielu, jatkuva hartiahierontatarve ja hankalan lyhyt pinna. Mieheni on kuin Pandan suklaakonvehtirasia. Mitään yllätyksiä ei enää tule, eikä valikoima vaihdu. Mutta hitsin hyviä konvehtejahan siinä rasiassa on. Paitsi ne toffeejutut, ne on liian makeita. Eikä ne muutkaan aina maistu. Välillä maistuisi pähkinäsekoitus. Vaan sitä nyt harvemmin kaapista löytyy.

Ja siis loppujen lopuksi, konvehtejahan nyt voi syödä aina.