Maailman viisaus hämmästyttää minua. Harvoin sitä miettii, mutta joskus on pakko. Muuten eivät hetket asetu paikoilleen, vaan poukkoilevat kallon laidalta toiselle.
”Mulla on suuri suru, mutta opettelen elämään sen kanssa.”
”Olen tyytyväinen siihen, mitä mulla on.”
”Mutta hei, nyt on kaikki hyvin.”
”Useimmiten mä pulppuilen ilosta.”
Typertyneenä mutustelen noita lauseita, melkein itkettää. Mikä lahja, että ympärillä on noin viisaita ihmisiä noin viisaine sanoineen. Minä vasta opettelen. Enkä ehkä opi. Ikinä.
”Saat anteeksi.”
”Teen sulle kupposen teetä.”
”Hyvä, riittää.”
”Nukutaanpas nyt ensin.”
”Kömmi mun viereen.”
”Nuku säkin äiti tosi hyvin.”
Tuollaiset lauseet vilahtelevat ohi tiistaisin ja torstaisin, kun maito on taas loppu ja pyykkivuori valtaa puolet sohvasta. Nehän ovat suuria, ihan järkäleitä. Tuhat kertaa enemmän kuin pusipusirakkauslaulujen riimit. Sata kertaa enemmän kuin onnellisuusoppaiden kilisevät lauseet. Niin lähellä elämän tarkoitusta.
Ehkä opinkin.
Parhautta on sun sanat!
VastaaPoistaVoi kiitos sun sanoista :) Parhautta on se, kun koskettaa niillä.
Poista