Itämeri kimmelsi kesäkuun auringossa. Muistan ajatelleeni, että täällä reissussa kaikki oli helpompaa. Tunteet eivät äidin kanssa kimpoilleet nurkasta nurkkaan niin kuin kotona. Oli tilaa hengittää. Valkosiniseltä laivalta oli ostettu vadelmanauhaa ja ananaskarkkeja. Ohi kulki vierasta kieltä puhuvia ihmisiä. Herreys ja Carola Häggkvist asuivat tässä maassa, herran jestas! Oltiin vahvasti muualla kuin 3000 ihmisen kuntataajamassa.
Kaupunkikiertoajelulla ohitse vilahti kuninkaanlinna. Olimme haistelleet 300 vuotta vanhan laivan puista tuoksua. Tivolissa en ollut uskaltanut käydä missään laitteissa. Ei sellaiseen rohkaistu meidän perheessä. Skansen oli lauttamatkan päässä. Sinne ehdimme vasta iltapäivällä. Oli käsittämätöntä, että isä ja äiti eivät tajunneet katsoa kelloa. Ihmiset, joihin olin aina voinut luottaa aikataulujen osalta. Meidän perhe oli aina ajoissa paikalla. Meidän perhe ei ottanut riskejä. Vaan siinäpä he nyt hössöttivät, nuo täsmälliset ja luotettavat vanhempani. Kauan ei tarvinnut seurata isän tempoilua kadulla takseja etsien seurata, kun ymmärsi, mistä oli kysymys: Me myöhästyisimme laivasta. Ananaskarkkini matkustaisivat Suomeen ilman minua. Tack och adjö. Takseja ei näkynyt. Liekö niitä oli olemassa koko kaupungissa. Taisivat itse asiassa puuttua koko maasta, koska puhelimellakaan niitä ei saanut kiinni. Keskustan lautasta myöhästyimme nipin napin. Kahdeksan vuotiaan pikkusiskonikin matikkapäällä tuli selväksi, että seuraavalla emme enää ehtisi.
Äitini tarkoilta silmiltä ei jäänyt mikään huomioimatta. Niinpä näin isän jonkin ajan kuluttua marssivan varmoin askelin pienen poliisiaseman ovesta sisään. Tunnistin jonkin kummallisen, uuden tunteen valuessani haluttomasti ympärilleni vilkuillen vanhempieni perässä. En löytänyt sille vielä nimeä. Isä puhui, äiti komppasi, minä en ymmärtänyt. Aseman tiskin takana istui kaksi leppoisan näköistä miestä kahvimukit kourassa. Vaaleanpunaisella kuorrutteella päällystettyjä donitseja oli taatusti kasa tiskin alla. Kertakaikkisen luotettavan näköisiä heppuja, saisimme varmasti taksin alta aikayksikön ja jo tunnin päästä olisin vadelmanauhani luona. Isä hymyilikin pian kyydin järjestyneen.
Isä hymyili vielä hetken päästäkin, mutta minä en. Viisihenkinen perheemme oli tungettu pienen poliisi-Volvon takapenkille. Nyt tunnistin sen uuden, kummallisen tunteen: häpeä. Kiidimme poliisiautossa läpi kaupungin kohti laivaterminaalia, vieraassa kaupungissa ja minä häpesin ensimmäistä kertaa vanhempiani. Poliisikaksikko (ainahan niitä oli kaksi) oli päättänyt, että tämä perhe saateltaisiin pois maasta ihan henkilökohtaisesti. Olin varma, että meitä tuijotettiin. Koetin sukeltaa alemmas penkin syvyyksiin. Isän ja äidin helpottuneita ilmeitä katsoin lähes inhoten: Mitä hymyilemistä tässä oli? Laivassa oli muutama tuttavakin meidän kyliltä. Voi rakas jumala, älä anna heidän nähdä tätä!
Terminaalissa koitin kulkea niin kaukana perheestäni kuin mahdollista. Laivassa pujahdin hytin suojiin. Helpotuksekseni totesin seuraavana päivänä, että lööpeissä ei ollut sanaakaan vanhempieni toilailusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti