Elokuun tyttö ratsastaa pilvenhaituvilla, jotka vievät pois
raukeita kesäpäiviä. Ne eivät vielä ole syksyn roikkuvia rättejä, mutta eivät
kesän pehmeitä siveltimen vetojakaan. Elokuun tyttö etsii mustikoita, ei
piittaa niin mansikoista. Ne ovat jotenkin liian muhkeita, prameita ja makeita;
kasvavatkin vain, jos ne istutetaan. Elokuun tyttö on villimpi. Se pitää
metsästä, jossa ei käsketä kasvaa, eikä nypitä rikkaruohoja. Elokuun tyttö loikkii
mättäältä toiselle ja sotkee sormensa siniseen. Se kerää vääriä sieniä, eikä
tunnista mitään lintuja ja vannoo, että ensi kesänä se kerää oikeat ja visertää
peipposen mukana. Mutta ei se niin mene. Ensi kesänäkin se huomaa kaiken
menneen jo, ennen kuin mikään on alkanutkaan. Elokuun tyttö istuu silloin taas ajattelemassa
kaikkea, mikä oli. Pehmeässä illassa, joka yrittää kietoa lohduttavaan
syliinsä, mutta jolle on jotenkin vaikea antautua.
Elokuun tyttö pitää uusista aluista. Se ei lupaile, mutta on
toiveikas. Lopuista se ei pidä, mutta ymmärtää kyllä, ettei alkujakaan ole
ilman niitä. Silti se toivoo salaa, että kaikki olisi vaan yhtä pitkää, vihreää
päivää, jossa aurinko siristäisi silmät, eikä tarvitsisi pinnistellä johonkin.
Elokuun tytölle metsät ovat hiljaisia. Ne odottavat. Siinä välissä, odottamassa,
elokuun tytön on vaikea olla. Pietaryrtit ja siankärsämöt. Kanervat ja
auringonkukat onneksi vielä. Peltojen kaikki vihreän sävyt ovat paenneet.
Heinien ruskeissa tähkissä leikkivät auringon säteet. Tuoksuu täydelle.
Kypsästä matka jatkuu kohti pilaantuvaa.
”Pidän syksystäkin”, sanoo kesäkuun poika mietteliäänä.
Elokuun tyttö on hiljaa ja pinnistelee sitten: ”Niin.” Mutta ei se ole se, mitä
sydän on. Elokuun tyttö ikävöi kesää. Se tietää, että osaisi nyt elää sen, että
se ei enää ikinä hujahtaisi ohi. Elokuun tytölle on vain yksi vuodenaika, kesä.
Muu on sen odottamista tai sitä ikävöimistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti