Joulu alkaa siitä, kun töissä on ruvettava ajattelemaan sitä.
Kotona se alkaa sitten, kun lasten puheet kavereiden täydessä joulutällingissä
olevista kodeista alkaa. Että milloinkas meillä. No joo joo. Pientä ärtymystä
nostattaa se, että perheemme koristelut eivät koskaan ole lasteni mielestä
riittävän hienot. Yleensä koristelujen laimeus tuo myös esille sen seikan, että
koko talomme ja elämämme ei ole kummoista.
Koitan viritellä rakentavaa keskustelua jouluruuista. Että
jos ei olisikaan niitä perinteisiä kinkkuja ja laatikoita. Perhe tuijottaa
minua suu auki. Lapset tyrmäävät ehdotuksen heti täysin. Mies on miettivinään
ja tyrmää sen sitten täysin. Ilmoitan marttyyrimaisesti irtisanoutuvani
kaikkien jouluruokien valmistamisesta, koska mielipiteitäni ei kuunnella. Juu,
ne sanovat, me hoidetaan. Mitä tässä talossa pitää naisen tehdä, että saa
huomiota!?
Joululaulut kuuntelen jo reilusti ennen aattoa. Glögiä juon
jo lokakuussa. Jouluviikolla olen jo kurkkua myöten täynnä kumpaakin. Lahjoissa
olen hyvä. Siis oikeasti. Voisin perustaa firman talenttiini perustuen. Mieheni
shoppailee kerran vuodessa. Se on söpöä, mutta ymmärrätte varmasti, ettei
talenttia kehitetä kyseisellä harjoittelutendenssillä. Lapseni ovat lajahommeleissa
kolmea sorttia: 1) tuhlaan kaikki rahani lahjoihin, 2) mikään ei kelpaa minulle
kun etsin lahjoja ja 3) lahjojen ostaminen on pahin painajaiseni. Annoin triolle
56 minuuttia ostosaikaa kauppakeskuksessa. En suosittele kokeilemaan.
Aatto. Herään kinkun tuoksuun. Inhoan sitä. Yritän kuitenkin
iloita muun perheen riemastuneista kiljaisuista, kun he asettelevat viipaleita
sinapin kera ruisleipäsiivuille. Neljän litran riisipuuron keittäminen alkaa.
Tuskin mikään saa tässä perheessä yhtä paljon hellyyttä kuin aattopuuro. Sitä
ei jätetä hetkeksikään ilman lepertelyä ja hämmentämistä kokonaiseen tuntiin.
Perhe puurolla. Ihana hetki. Heti kun varmistuu, että puuro riittää (ensi vuonna
keitettävä viisi litraa). Osa perheestä lähtee, perusperhe jää. Lasten
riehuminen ja nahistelu alkaa tässä vaiheessa. Ikä ei vaikuta asiaan millään
tavalla. Todennäköisesti juoksevat toisiaan takaa jouluaattona vielä
kahdenkymmenen vuodenkin päästä. Saunaan mennään marssijärjestyksessä pojat ja
tytöt, jotta pojat voivat tulla laittamaan ruokaa, koska tyttöjen on
näperreltävä naamarasvojen yms. kanssa. Kylppärissä on oltava tunnelmavalaistus
eli yksi tuikkukynttilä. Ruokailu. Tajuton määrä kupposia ja lautasia kannetaan
pöytään. Kommentoidaan porkkana/lanttu/perunalaatikoita, jotka maistuvat hyvälle/pliisulle/oudolle/ei
millekään, eikä muisteta taaskaan, millä ohjeella ne tehtiin, kun ne maistuivat
hyvälle/pliisulle/oudolle/ei millekään. Tajuton määrä kupposia ja lautasia
yritetään änkeä takaisin jääkaappiin. Huomataan, että sinne on jäänyt jotain,
mitä piti olla tarjolla. Lasten riehuminen ja nahistelu yltyvät. Käsketään
niiden etsiä lahjat. Ne ovat aina työhuoneessa. Kun lahjat on avattu, päätetään
syödä jälkiruoka (aina sama karpalojäädyke). Se ei koskaan ole pehmennyt
riittävästi, joten ensimmäisen palojen hakkaamiskierroksen jälkeen todetaan,
että ei tätä vielä voi syödä. Aaton päätteeksi lapset halaavat isommin kuin
ikinä. Sydän on hetken onnesta ja surumielisyydestä sekaisin.
Joulupäivät. Perhe on lähellä. Ääntä. Pelejä. Äidin
täydellisiä joululeivonnaisia. Sienisalaattia, joka herkistää lähes itkemään.
Yhdessä kaksivuotiaan kanssa soitettuja joululauluja. Iloa hetkestä ja
toivetta, että arki jo tulisi.
Sellainen se on. Joulu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti