Haaveilu on kai yksi ihmisenä olemisen perusjutuista. Joillakin se on ylikorostunut piirre. Niinkuin tällaisillä levottomilla hössöttäjillä kuin minä. On paljon haaveita ja liian vähän tätä hetkeä. Haavelistalla on kirjoittamista, Australian matkaa, kuraeteistä ja yksi päivä sielu paikoillaan tässä hetkessä. Näin muutaman mainitakseni. Mutta jos ihan oikeasti käännetään sielu nurin ja valvotaan yksi yö, esiin tulee haave, jota ei saa sanoa ääneen. Haave, josta ollaan hys hys ja tyydytään tähän. Haave, josta joskus saman haaveen kanssa elävän kanssa hiljaa supistaan. Ihan oikeasti haaveilen siitä, että kaikki lapset olisivat terveitä. Että ei tarvitsisi murehtia ja hössöttää, vaan oltaisiin ihan niinkuin kaikki muutkin. Että saisi yöllä nukuttua sikeästi. Että joskus voisi mennä vaikka seitsemältä nukkumaan. Että lapsi saisi elää ihan tavallisesti, ilman äidin jatkuvaa hönkimistä niskassa. Että ei tarvitsisi nähdä kipua ja murhetta lapsen silmissä. Että ei tarvitsisi käsitellä näitä murheellisia pelkoja tulevasta. Että pää olisin päivän tyhjä, mutta samalla täynnä huolettomuutta.
Ehkä kaikki levotomuus tuleekin siitä, että liimaa haaveita ja hössötystä sielun syvimmän haaveen päälle. Koska sitä haavetta ei toteuteta. Koska on pakko tyytyä tähän.
Lämmin halaukseni, Onnenpäivänen.
VastaaPoistaKuulen haaveessasi paljon surua, ehkä vähän yksinäistä surua, jolle ei ehkä useinkaan voi antaa sanoja tai edes oikein tilaa, kun samalla pitää olla vanhempi, joka jaksaa, hoitaa, iloitsee, lohduttaa ja luo toivoa. Haaveesta tulee vaiettu ja sanaton.
Tyttäreni sanoitti aihepiiriä joskus näin: "Äiti, jos saisit vauvan, joka olisi muuten ihan samanlainen kuin Timotei, mutta se olisi terve, haluaisitko?" Siihen oli helppo vastata: tietysti haluaisin(ja onneksi sairaus myös on osoittautunut väistyväksi).
Miksi olisi kiellettyä toivoa pois lapsen sairautta, lapsen kärsimystä, tai toivoa omaan elämään helpotusta? Niin varmaan on, mutta eikö se ole vähän kummallista?
Eikö voisi olla myös niin, että haaveesta puhuminen auttaa suremaan? Ja sureminen, jossain mielessä kuitenkin auttaa jaksamaan?
Kiitos Marikki :) Se suru on kyllä aika yksinäistä tässä maailmassa, jossa murheet on kummallisia, usein esim. aika materialistisia. Mutta jokaisella on omansa, eikä minusta ole niitä arvostelemaan. Haluan kuitenkin ajatella, että tämä on rikkautta ja lahja. Ja kyllä, sureminen ehdottomasti auttaa jaksamaan. Voimia siullekin :)
VastaaPoista