Äärellä

- Hei.

- Hei. Tulit sitten.

- Joo. – Mukavastihan täällä on kukkia taas. Ritvako toi?

- Ritvakin. Linnut on vielä ehjiä.

- Mukavaa, että pidät niistä. Etsin kolmatta parhaillaan.

- Miten lapset voi?

- Hyvin. Puhuttiin sun kuolemasta viime viikolla. Sonja muistaa vielä, miten sairastit.

(Hiljaisuus.)

- Se siis käsittelee sitä. Mutta sen keuhkot on ihan okei.

- Hyvä.

- Voin kertoa tarkemminkin.

(Hiljaisuus.)

- Mä kirjoitan.

- Hyvä. Se kuolinilmoitusruno. Se oli kaunis.

- Kiitos. Luulen, että juuri sen takia kirjoitan.

- Miten niin?

- Sen kirjoitettuani tajusin, että pystyn ja että nyt tai ei koskaan. Sä et tehnyt sitä, vaikka sun olisi pitänyt.

- Ei ollut aikaa eikä mahdollisuuksia. Piti hoitaa perhe.

- Ei. Miten niin? Sun lapset kasvoi aikuisiksi. Sulla oli elämä, jonka päähenkilön piti olla sinä. Mua harmittaa sun puolesta.

- Et ymmärrä. Mulla oli vaikeaa.

- En. En ymmärrä.

(Hiljaisuus.)

- Sun olisi pitänyt elää omaa elämää. Ei vain muiden kautta.

- Tuonko mielipiteen takia meillä oli lopulta niin vaikeat välit?

- Ehkä. Ei se aina ollut niin. Ihailin sua. Oli aika, jolloin halusin olla kuin sinä.

(Hiljaisuus)

- Kun lapset syntyi, alkoi olla vaikeampaa. Sä koit olevasi äitiekspertti. Olit elänyt vain lastesi ja perheesi kautta. En minä eksperttiä kaivannut. Ymmärrystä ehkä. Minä olin minä. Olen vieläkin.

- En tarkoittanut pahaa.

- Tiedän. En minäkään. Mun pitää nyt mennä. Futisharkat loppuu kohta.

- Okei.

- Hei, kiitos, että tuet mua tässä.

- (Hymyilee) Luen sun kirjan sitten.

- Joo. (Hymyilee) Heippa.

- Hei.