Tavoittamaton

Niin paljon on hävinnyt. Onneksi muistan vielä tuoksusi ja ulko-oven narinan. Tuoksuit Sisu-pastilleille. Vasta hautajaisten jälkeen minulle kerrottiin miksi. Poltit salaa vaarilta tupakkaa. Ihmettelinkin, miksi sinä aina siellä vintillä ramppasit. Voi mummo. Se ei hämmästyttänyt minua. Sinä olit ehdottomasti juuri sellainen. Salaa vaikka mitä.

En tiedä, miksi yritän tavoittaa juuri sen tietyn hetken. Sen hetken, kun tulin luoksesi viikonlopuksi.  Jotenkin ajattelen sinut aina keittiöön. Kuvittelen avaavan narisevan oven. Se on painava. Joudun vetämään kaikilla voimillani. 15-vuotiaanakin olen vielä hentoinen tyttö. Kuistilla on viileää, mutta siinä sinä jo olet, ruskeissa paneeleissa seinällä, puisessa penkissä, ikkunaverhoissa. Tiesin varmasti olevani mummolassa, mutta en ymmärtänyt silloin, mitä kaikkea se merkitsi. Sinulla oli enää muutama vuosi jäljellä silloin. Mummo, jos olisin tiennyt. Niin minä ajattelen nyt 25 vuotta myöhemmin. Olisin nähnyt vaivaa tulevien muistojeni eteen. Olisin tallettanut varmaan paikkaan, mutta helposti saataville kuitenkin, aivojeni ohimolohkolle, kaiken sinusta. Mummo, jos olisin tiennyt.

Vessaan oli aina pakko mennä ensin, matka mummolaan oli pitkä. Vessassa oli pyykkikone ja ikkuna. En muista seinien väriä enää. Oliko seinällä kuvia? Olitko maalannut ikkunaan jotain? Vessasta oli enää muutama askel keittiöön. Siellä sinä olit. Ovi pidettiin kiinni. Eteinenkin oli viileä. Sinä seisoit usein tiskipöydän edessä. Halasit aina. Muistan vielä, miltä tunnuit. Mummo, minä kaipaan sitä halausta edelleen. Ne vihreät vuorilliset lapaset minulla vielä on, mutta ei enää sitä halausta. Keittiön tuoksusta en enää saa kiinni. Joskus tunnistan sen, kun jossain tuoksuu lihakastike tai paistettu hauki. Joskus se ei ole sama, vaikka jossakin tuoksuu lihakastike tai paistettu hauki. Söimme pienen pöydän ääressä aina ensimmäiseksi. Ruisleipää, ei vaan rieskaa, ehkä molempia. Sekin muisto on kadonnut. Mutta vaarin kaakaon, sen muistan. Ihmettelin, miksi vanha vaari juo kaakaota, pikkulasten juomaa. En kysynyt sitä vaarilta koskaan. Tekohampaiden kolinan leivän pureskelussa muistan. Mummo, söitkö sinä koskaan? En muista. Miksi en löydä asioita, joita haluaisin niin kovasti muistaa?

Yläkerrassa oli vaarin soitin. Hautajaisissa soitin sitä. Nauroimme serkkujen kanssa. En muista miksi. Miksi nauroin sinun hautajaisissasi? Kirkossa itkin. Itkin kamalasti. Miksi en enää yläkerrassa? Soitin oli ollut sinisessä huoneessa jo vuosia, mutta miksi muistan soittaneeni sitä vain hautajaisissa? Johtuuko se naurusta? Haluaisin unohtaa sen naurun. Sinä katsoit Napakymppiä. Pidit Kari Salmelaisesta. Katsoimme sitä yhdessä. Ääni oli tosi kovalla. Sivusta vedettävä sänky oli silloin jo levitetty. Menin nukkumaan ohjelman jälkeen. Joskus katsoin vielä valokuvia. Missä sinä nukuit mummo? En muista. Nukuitko vaarin kanssa samassa huoneessa? En tiedä, miksi se mietityttää minua. 50 vuotta naimisissa ja minä kuvittelin, että olitte onnellisia. Miksi epäilen nyt, että nukuitte eri huoneissa?  En ymmärrä, miksi nämä asiat häiritsevät minua niin paljon.

Ajan mittaan yksityiskohdat katoavat ja häiriöt pääsevät hämärtämään muistamistamme. Myöhemmät vastaavanlaiset kokemukseni sekoittuvat vanhoihin. Muistan, että keittiön kaapin ovet olivat ruskeat ja ne suljettiin avaimella. Muistan viimeisen tien Nelostieltä perille. Muistan saunan koristellun ikkunan. Muistan vaarin puuvajan tuoksun. Muistan pihakeinun ja kasvimaan. Muistan, missä pidit ompelukonettasi. En muista mekkojesi väriä. En muista, oliko teillä omenapuita. En muista, mitä kasvimaalla kasvoi. En muista, mitä vaari soitti haitarilla. En muista, leivoitko koskaan pullaa. Toisaalta luulin, etten muistaisi enää ääntäsi, mutta yhtäkkiä muistinkin. Sen matalan kaiun ja ilkikurisen soinnin. Muistan senkin, miten hengityksesi pihisi. Keuhkosi eivät olleet kunnossa. Yskit paljon. Olen luonut muiston äänestäsi uudelleen muistin varassa. Yksityiskohdat olen päätellyt tai arvannut. Onko muistoni oikea? Kuulostiko äänesi todella siltä, miltä nyt muistan sen kuulostaneen?   

Eläimillä tehdyt (Millä eläimillä? Muistavatko eläimet?) neurobiologiset tutkimukset osoittavat, että ellei muistoja palauteta mieleen ajan mittaan, ne koodaavien hermojen kytkennät heikkenevät. Lopulta mieleen palauttaminen ei ole enää mahdollista. Lohduton ajatus. Olen yrittänyt niin kovasti. Toisaalta taas tutkimukset osoittavat, että näennäisesti hävinnyt tieto voidaan palauttaa mieleen vihjeillä, jotka muistuttavat kokemuksen koodaamisesta. Ehkä siis sittenkin! Kunpa joku vielä kertoisi, mitä ne vihjeet ovat. Valokuvien tutkiminen on toki kiehtovaa ja nostalgista, mutta avaavatko ne todellisia muistoja vai ovatko ne vain dokumentteja menneestä ajasta? Valokuvista opin, että sinulla, mummo, oli paljon ystäviä. Olet lähes joka kuvassa ystävien ympäröimä. En muista ystävistäsi yhtäkään, vaikka pinnistelen. Kuvista huomaan myös, että sinulla oli valtavasti mekkoja. Teitkö ne kaikki itse? Tiedän kyllä, että olit ompelija, mutta en muista sinua ompelukoneen ääressä. Ehkä avun muistojen palauttamiseen saisi hypnoosista? Tai voisiko toisen ihmisen, esimerkiksi terapeutin, apu kytkeä muistot palauttavat hermot tiiviimmin yhteen? Aika ja sen myötä häiriöt voivat vaikeuttaa kovasti mieleen palauttamista. Juostaanko tässä muistelussa siis aikaakin vastaan? Olen jo 40. Paljonko minulla on aikaa muistaa?

Jotain kamalan surullista tässä on. Oman vanhenemisen hyväksymistä. Ajan rajallisuuden tajuamista. Yritän tarttua johonkin, joka määrittelee minua, mutta en yletä siihen. Aivot säästävät itseään hävittämällä tiedon, jota ihminen ei tarvitse, eikä aktiivisesti käytä. Se on vääryys. Minä saatan tarvita kaikkea sitä tarpeetonta! Ehkä myöhemmin vasta, mutta saatan. Ehkä juuri se kadotettu saa minut ymmärtämään jotain tärkeää, josta minulla ei vielä ole aavistustakaan. Muistin katoavuus erottaa meidät menneistä ajatuksista ja teoista, niistä jotka määrittelevät keitä me olemme. Minulle voi todellakin jäädä vain pirstaleita tai epämääräisiä tuttuuden tunteita. Mummo, niiden kanssa minun on elettävä.