On hetkiä, jolloin tuntee pakahtuvansa siihen, että on olemassa. Hetkiä, jolloin on yhtä aika suuri ja pieni. Pikkuruinen hippunen tässä maailmankaikkeudessa, mutta kuitenkin vahva ja tärkeä. Ne hetket suhahtavat kuin moottoritietä ohitse, mutta ne tajuaa kristallin kirkkaina. Ja välillä, kun hetki on siinä, toivoo, että joku muukin saisi kokea sen. Tai että joku kertoisi tunteneensa jotakin samaa. Niitä miettii ja ikävöi joskus, mutta välillä niitä ei saa mieleensä millään. Ehkä nyt useammin, kun niitä kirjoitetaan tähän:
Se hetki, kun yöllä herää ja näkee täysikuun mollottavan ikkunasta pilvettömällä taivaalla. Kuu on valtava ja kirkas, lähellä, mutta kaukana. Meidän välissä on avaruus, joka on käsittämättömän suuri ja minä olen osa siitä.
Se hetki, kun ikävöi jotain, mutta ei tiedä mitä. Ehkä kaikkea, mitä on menettänyt tai mitä ei voi saada. Tai sitten jotain, mistä ei edes tiedä mitään.
Se hetki, kun tajuaa, että kevät voittaa talven. Että jokaisen vuodenajan jälkeen tulee aina seuraava. Että vaikka päässä myllertää ja tapahtuisi mitä, kevät tulee aina loppujen lopuksi.
Se hetki, kun kainalossa on valtavan rakas ihminen, eikä muista mitään muuta. Ei yhtä ainoaa murhetta, eikä edes sitä, mitä piti tehdä seuraavaksi. Juuri ja juuri oman nimensä.
Kuka muistaa, mitä muita niitä on?
Hyvä muistaa nämä hetket! Taisin kirjoittaa jostain samansukuisesta tuossa joulun jälkeen itsekin.
VastaaPoistaHarhailin tänne Meijerin kautta ja jään seurailemaan. Vanhemmista teksteistä erityisesti tuo liinavaateosio oli lähellä sydäntä.
Mukava tutustua Liisa! Pidin siun blogistasi :) Seurailen siis myös. Liinavaateosio saa vereslihalle, kyllä :)
VastaaPoista