Ihan pieniä asioita ne ovat. Samanlainen kuistin oven narina. Uusi kirja, josta pidin. Savustetun kalan tuoksu. Pellillinen piirakkaa. Semmoisista se tulee. Ihan yllättäen ja humauksessa. Ikävä. Suru nappaa kiinni. Niin vahvana, että on pakko istua ja itkeä vähän.
Välillä olet ihan lähellä. Kuin katselisit olan takaa perunoiden pesemistä tai istuisit vieressä kesäistä järven selkää ihaillen. Joskus potkit takapuoleen: ”Elä, äläkä ihmettele!” Joskus pysähdyn kuntelemaan, että mitähän sinäkin tästä sanoisit. Välillä huokaisen tyytyväisenä, kun et mitään. Välillä tekisi mieli huutaa, että pliis, edes jotain!
Välillä olet tolkuttoman kaukana. Koitan pinnistellä jotakin ihan tuttua muistoa, mutta ääriviivat ovat epätarkat. Itkettää, kun en muista, miltä äänesi kuulosti. Haudalla on vain kivi ja kynttilä, enkä saa sinusta kiinni.
Olen kauhuissani. En saa halata sinua enää ikinä. Olen peloissani. En selviä tästä hetkestä ilman sinua. Olen valtavan surullinen. Ikävä peittää joka ikisen ajatuksen. Olen vähän surullinen. Tämä ikävä kulkee mukana ja antaa ehkä joskus voimaa. Olen onnellinen. Sinä olit elämässäni. Olen helpottunut. Minun ei tarvitse enää menettää sinua toista kertaa. Olen kiitollinen. Sinä opetit minulle asioita menettämisestä ja surusta.
Riittääkö, että muistan sinut? Lakkaatko joskus tulemasta lähelle? Sanoinko sinulle kaikki, mitä pitikin? Annanko joskus näiden kysymysten olla?
Tee olosi kotoisaksi tässä sydämessä.
Mie taas niin oon samal pituudella. Mun isä kuoli 13.11.07 ja tää teksti itketti nyt kyllä oikeesti. Kiitos tästä, toivottavasti jatkat tätä blogia pitkään.
VastaaPoistaKiitos ja ole hyvä :) Surua on ihan pakko kirjoittaa välillä. Ja kiitos sun ihanista kuvista omassa blogissasi!
VastaaPoista