Aloitamme laskeutumisen. Olkaa hyvä ja kiinnittäkää turvavyöt.

Olen surkea laskeutumaan lomalle. Odotukset ovat hurjat ja tunnelmat hipovat pilviä. Lomaa on odotettu kuukausia kuin kuivuudesta pelastavaa sadetta. Ei kiirettä, ei stressiä, vain raukeita aamuja terassilla teekuppi kädessä. Onnellisia hymyjä, koivunlehtien suhinaa, aurinkorasvan tuoksua, täydellisiä auringonlaskuja tyynen järven pinnan taustalla. On suunniteltu kaikenlaista auvoista kesäistä touhua ja reissua: perhepiknikkiä rannalla, romanttisia hetkiä puolison kanssa lasten leireillessä tyytyväisenä muiden hoivissa, kaikki onnellisina yhdessä vatsat täynnä hattaraa vuoristoradassa.

Metikköön mennään jo ennen lomaa. On kamala kiire. On saatava hommat valmiiksi, jotta voi lomailla. Pinna on tolkuttoman kireällä, yöt jäävät lyhyiksi. Väsyttää niin, että huippaa. Loma kolkuttaa takaraivoissa, työt eivät missään, vaikka siinä ne fyysisesti irvistelevät naaman edessä. Kun loma lopulta alkaa, pää ja kroppa eivät pysy mukana. Ne poukkoilevat ympäriinsä ja kuvittelevat itsestään liikoja. Lapset kiukuttelevat, eivätkä kestä toisiaan tai odotuksiaan. Minä kiukuttelen, koska en jaksa lapsia, itseäni, kaupan kassaa, ketään. Sää ei ole ikinä hyvä. On joko liian kuuma tai liian kylmä, tai sitten liian tuulinen tai märkä. Kukaan ei siivoa, kukaan ei kokkaa, kukaan ei mitään, paitsi minä, joka aina kaiken. Koivunlahdet suhisevat liikaa, aurinkorasvaa ei tarvita kymmenen asteen lämpötiloissa ja auringonlaskuja ei jaksa katsella, koska väsyttää niin törkeesti. Menee se ohi. Tuo alun kohellus siis. Vaan niin ne menevät touhut ja reissutkin ohi ja ihan toisin kuin kuvitteli. Perhepiknikkipäivänä kolme viidestä haluaisi olla aivan muualla kuin perhepiknikillä. Niinpä eväät mussutellaan pikavauhdilla, toinen jalka jo auton oven välissä, ajatukset seuraavassa paikassa. Lapset sairastuvat leirin alkaessa ja vaativat ympärivuorokautista passausta. Romantiikka hipsii pois tuuletusikkunasta. Kaikki haluavat eri laitteisiin huvipuistossa ja yhtä oksettaa hattaran takia.

Jos kiinnittäisi turvavyöt ennen laskeutumista. Ei odottaisi itseltään eikä muilta liikoja. Ei kuvittelisi mitään. Kelluisi vaan päivien vietävänä pelastusliivit päällä. Lakkaisi varpaiden kynsiä ja leikkisi täydellisen mielenahallinnan saavuttanutta gurua. Antaisi mennä ja tulla. Ajattelisi, että loman jälkeenkin on päiviä, hyviä päiviä, joihin voi heittäytyä kellumaan.

(Kyselkää sitten elokuussa, miten meni.)

Viisastun salaa

Miten laimeea elämä usein onkaan. Päivät sulavat kiinni, maanantai seuraa toistaan. Ei erityisesti naurata, muttei itketäkään. Keitetään perunoita ja ostetaan samat juustot ja maidot. Pidetään samaa t-paitaa ja kulahtaneita farkkuja. Ei riidellä, mutta ei intohimoisesti rakastetakaan. Ei olla sairaita, mutta ei olo ole erityisen tervekään. Mennä posotetaan kaikki tämä tavallinen ympärillä.

Miten hurjalta mausteisempi kohta kaiken laimeuden jälkeen tuntuukaan. Yhtäkkiä jokainen päivä on selkeä oma itsensä. Jokainen aamu huutaa nimeään ja yöt vaativat huomiota. Itkettää tolkuttomasti, kunnes naurattaa niin, että pissat tulee housuun. Sekoitellaan itämaisia sörsseleitä pannulla valkosipulia ja mausteita säästelemättä. Lähdetään korkkareissa kaupungille. Riidellään, paiskotaan ovia ja syljetään sanoja suusta. Rakastetaan niin, että tuntuu tolkku menevän.

Elämässä parasta ovat ne kirkkaat hetket, kun sydäntä monta päivää puristanut huoli ja murhe yhtäkkiä päästää irti. Kun pään valtaa onni, joka saa vatsan sekaisin. Kun saa itkettyä surun, jota ei muistanut olevankaan. Kun pelottaa ihan hemmetisti, mutta ei epäröi.

Wasabi -tahna räjäyttää joka kerta nenän, mutta maistuu sitten suloiselta. Fisherman's Friend -pastillit ovat liian vahvoja, mutta jotenkin vastustamattomia. Tunteet ovat rasittavia ja vaivalloisia. Vääntävät sisäelimiä ja vaativat huomiota. Laimea olisi sata kertaa helpompaa.

Äh. Tänne vaan. Kaikilla mausteilla. (Paitsi ei selleriä, eikä jalopenoa, kiitos.)

Elämän mittainen matka

Alku oli kankea. Lapsi oli sairas, täynnä johtoja. Olin synnyttänyt ikuisuuden ja sitten pieni ihminen, minusta tullut, vietiin ambulanssilla pois. Rinnoista ei tullut maitoa ja minä istuin päivästä toiseen sairaalan tuolilla peläten ja toivoen.

Sitä luuli tietävänsä mihin ryhtyy, kuvitteli olevansa valmis koko elämän mittaiseen matkaan toisen ihmisen kanssa. Huh. Eihän sellainen ole mahdollista. On vain oltava rohkea, valmis ottamaan vastaan kaikki, mitä tulee. Kestettävä se, ettei tajua välillä mistään mitään, eikä tiedä yhtään, mitä pitäisi tehdä.

Sitä luuli tietävänsä, mitä virheitä ei missään nimessä tule omiensa kanssa tekemään. Kaikki oman äidin, anopin, mummon ja naapurin kaverin mummon kaiman mokat mielessä lähdettiin soitellen sotaan. Höpön löpön. Kaikki virheet on toistettu: esitetty marttyyria, riehuttu turhan päiväisistä asioista, lahjottu ja kiristetty.

Äitiydessä on vaikeinta melkein kaikki. Kuunteleminen, vastuun ottaminen, valvominen, toisen kivun katsominen, kärsivällisyys, johdonmukaisuus, vaatiminen. Vaikeaa on myös nähdä, mihin tämä kaikki johtaa. Minkälaisia ihmisiä näistä ihmisen aluista tulee? Kuinka paljon minä voin vaikuttaa siihen? Kantavatko näiden lasten siivet?

On vaikeaa enää muistaa, millainen olin, ennen kuin minusta tuli äiti. On mahdotonta ajatella, mitä minä olisin, jos en olisi äiti. On käsittämätöntä ymmärtää, että minun sisälläni kasvoi jotain noin ihmeellistä. Välillä on silti vaikeinta löytää itsensä kaiken äitiyden takaa, sillä jotain muutakin minä olen, enkä vain äitiyden kauttakaan.

Rakkaudesta äitinä oleminen on opettanut kaiken. Ei ole mitään, mitä ei oman lapsen eteen tekisi. Ei ole suurempaa tuskaa, kuin oman lapsen kärsimyksen katsominen. Ei ole suurempaa onnea, kuin oman lapsen onnellisen hymyn katsominen. Ei ole vaikeampaaa asiaa, kuin myöntää, että minä olen tehnyt äitinä, minkä olen pystynyt ja se riittää.

Hymyilevät parsan nuput ja muita elämän suuria asioita

Kävin lähialueen ruokakauppojen Ferrarissa eli Lahden Launeen Citymarketissa (mainosrahat voi

maksaa tililleni, Mr/Mrs Kesko). – – Hmm. Jäin miettimään tuota käydä -verbiä... Voiko kahden tunnin haahuilua ruokaosastolla kutsua käymiseksi?

Aloitin vihannesosastolta. Kävin ensin silittelemässä avokadoja. Niiden ruma ankanpoikamainen olemus koskettaa aina: Roisi ulkonäkö, mutta sisällä huumaavan kauniin vihreä, pehmeä hedelmäliha sekä täydellisen sileä kivi. Parsat hymyilivät minulle vienosti kainoine nuppuineen. Nostelin ne mitä hellimmin kärryyn, nuput napsahtelevat poikki niin herkästi. Tomaattien viileä pinta ilahduttaa joka kerta. Luomutomaatit hymyilevät vieläkin punaisimmin ja makeimmin huulin. Ne kuiskivat siirtymään mitä pikinmiten juustotiskille vuohenjuustojen luokse, mutta kesäkurpitsat, kevätsipulit ja ruccola kietovat minut pauloihinsa. Kauhukseni huomasin lähes unohtaneeni mehevästi rouskuvat paprikat, jotka keltaisina ja punaisina suikaleina näytävät ja maistuvat täydelliseltä näkkileivän päällä.

Suuntaan teehyllylle. Tuijottelen huumautuneena pusseja ja kuvittelen itseni keittämässä höyryävää pannullista sielua hellivää juomaa joka ikisestä pussista. Katson, kuinka joku nappaa hyllystä pussiliptonit ja melkein avaan suuni sanoakseni eieiei. Katson hymy huulilla ylärivin vihreitä pusseja ja ajattelen ihmisiä, jotka eivät koskaan melankolisina juo täydellistä vihreää teetä ja ymmärrä, että maailmassa on paljon hyvää.

Rullaan kärryjen kanssa rauhassa hillohyllylle. Etsin kirsikkahilloa, koska ihmisen on välillä pakko saada kirsikkahilloa pehmeän juuston kanssa. Ajattelen sunnuntaiaamua, jolloin istutaan teekannu vieressä nojatuolissa ja tuumitaan, ottaisiko vielä kolmannen hillovoileivän.

Lopuksi tutkin pähkinähyllyllä joka ikisen sortin ja pohdin niiden sopivuutta aamujogurttirahkan mausteeksi. Sen lisäksi tuumailen välipalapähkinöiden parhaita ominaisuuksia sekä lauantaioluen ja pähkinöiden liittoa.

Suhtaudun intohimoisesti myös kalaan ja juustoihin. Näissä ei kuitenkaan ruokakauppojen Ferrari pärjää. Oman kylän lähiruokatorin vuohenjuusto ja kalamyyjän täydelliset ahvenfileet ja kylmäsavulohet saavat ihmisen ymmärtämään, kuinka mahtavaa elämä oikeasti on.

Elämä on tolkuttoman lyhyt ja täynnä tolkuttoman hyvää ruokaa. Haahuilu ja nauttiminen on pakollista.

Möykky

Möykky painaa sydämen alla. Se kiristää kurkusta ja saa itkun poukkoilemaan päästä varpaisiin. Se painaa sielua ryttyyn ja sulkee ilon komeroon.

Möykky tulee siitä, kun on täysin neuvoton. On hetkiä, jolloin tuijottaa itseään hämmästyneenä löytämättä yhtäkään järkevää vastausta. Hetkiä, jolloin mursertuu, sen alle, ettei pysty yhtään enempään. Hetkiä, jolloin miettii, miten ihmeessä tähän tultiin. Miksi minulle annettiin lapsi? Missä on käyttöohjeet koko elämään?

Möykky tulee siitä, kun yrittää olla urhea. Kun pinnistelee itsensä äärimmilleen. Koittaa järkkymättömän vakaasti kääntyä oikeista risteyksistä, näyttää varmalta päätöksissään, katse tiukasti horisontissa, vaikka pelottaa kaikki tuntematon edessä ja itku kuristaa niin, etä sattuu.

Möykky tulee siitä, kun on vaikea kestää yhtäkään ihmistä ympärillään. Kun suu suoltaa vääriä sanoja rakkaille ihmisille. Kun on pakko marssia pois, vetää verho eteen. Ilmoitettava, että tämä ihminen ei ole käytettävissä.

Möykky tulee siitä, kun ajattelee asioita, jotka jätti sanomatta tärkeälle ihmiselle. Mennyt on mennyttä, mutta ei kuitenkaan ole. Pää käy keskustelua itsensä kanssa kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneista asioista, kävelyttää itseään hautausmaalla ja pälpättää. Asettelee kukkia millin tarkkuudella paikoilleen.

Möykky tulee siitä, kun tajuaa, että sisällä on edelleen möykky. Vaikka makaa pimeässä peiton alla tai juoksee minkä jaloistaan pääsee metsässä, se on siellä.

Rakas paikka

On paikka, jossa sielu on ihan paikallaan, mutta kuitenkin pilvissä. Se istuu jokaisella rannan kivellä ja lopettaa juoksemisen maailman asioissa, mutta lentää samalla pilvien kanssa järven yllä ja laittaa kaiken paikoilleen. Jokaisen saaren ja puun, jokaisen murheen ja haaveen.

Talven jälkeen vetää hämmästyneenä sisään sen tuoksua, kuljettaa sormiaan sen esineissä ja huonekaluissa. Nukkuu lähes humaltuneena sen hieman kosteiden lakanoiden turvallisessa tuoksusta. Tutkii ruokakaapista löytyviä vettyneitä hapankorppuja myhähdellen edellisen kesän muistoille. Setvii kaapista löytyviä lapsille pieneksi jääneitä vaatteita hieman surumielisyyttä sydämessä.

Vain mökillä tiskataan astioita ja kuunnellaan samalla Sir Elwoodin Hiljaisia Värejä tai Frank Sinatraa. Vain mökillä keitetään hellyydellä vettä, jotta saadaan iho pestyksi. Vain mökillä ajetaan polkupyörävanhuksella arvokkaasti hissun kissun linnun laulua kuunnellen. Vain mökillä levitetään kaikki pihapelit riviin ja jätetään ne siihen päiviksi, jotta voidaan jatkaa juuri silloin kuin huvittaa.

Vain mökillä pestään hampaat pihalla ja keksitään mahdollisimman erikoinen paikka sylkäistä hammastahna maahan.

Ihan hurjaa onnea on se, kun keväisellä juoksulenkillä perhoset kaikissa väreissä liihottelevat lentoon pehmeältä hiekkatieltä. Tai kun istuu rantakivellä ja pesee perunoita auringon kimallellessa järven pinnalla. Tai kun kesäaamuna makaa silmät suljettuna riippukeinussa, eikä kuule mitään. Tai kun pehmeissä saunan löylyissä tajuaa kirkkaasti, että jokainen haave on selkeä ja mahdollinen.

Vaikka levoton sielu vaatii juoksemaan ympäri maailmaa ja näkemään kaiken, koko maailma on lämpimänä kesäyönä mökin kuistin rappusilla, kun aurinko värjää taivaanrantaa ja kaulushaikara puhaltaa pullon haikeasti.

Maailmassa on niin paljon jonnin joutavaa.

”Eniten perheitä kerännyt on voittaja.”

Nyt on kuulkaas niin, että mie olen löytänyt itseni pelikorteista. Ei siis mistään tavallisista pelikorteista, vaikka kuningattaren, sotilaan ja ehkä ässänkin itsestäni löydän, vaan Hullunkurisista perheistä.

Lasse Pilleri: ”Lasse Pillerin vatsavaivat lääkerasian ääreen saivat.” Olen jonkin sortin asiantuntija lääkkeiden pyörittelyssä.Tästä talosta löytyy kaksi täyttä kaappia lääkkeille. Kannan pahvilaatikoissa tavaraa apteekista ulos. Ihmettelen jatkuvasti, mikseivät lähiapteekin työntekijät kumarra minua punaisen maton kanssa, kun astun ovesta sisään. Luulen, että tyttäreni mahdollistaa muutaman proviisorin palkanmaksun. Lääkeiden lisäksi minua ja Lassea yhdistää vatsavaivat. Illalla, kun mie meen pitkälleen ja olen ihan hiljaa, vatsani juttelee minulle.

Kalle Kinkku: ”Kalle Kinkkua hiukan väsyttää, kun tavaran kuljetus hälle jää.” Kinkku ei kyllä ole ihan minua (lähiluomuna joskus), mutta Kallen umpiväsynyt irvistys ja valtavat kantamukset ovat. Kallen laatikosta kurkkaavasta söpöstä pussusta tulevat mieleen pienet lapset. Niitä tuli joskus kanneltua, molemmissa kainaloissa. Voi, sitä on ikävä! (Tai no ei niitä hartia- ja selkäkipuja kyllä.)

Jaakko Tulppaani: ”Jaakko Tulppaani kastaa kukkia, käyttää kesäisin nilkkasukkia.” Hyvä Jaakko, sinä osaat hoitaa kukkia. Minä en. Mutta kastelen niitä. Liikaa nimittäin. Ja sitten ne kärsivät kaamean hukkumiskuoleman. Nilkkasukkia en käytä, kesällä mennään paljasjaloin.

Rouva Paletti: ”Rouva Paletti maalaa vaan kasvojaan. Niihin tarvitsee värejään, rasvojaan.” Rouva Paletin naama näyttää ryppyiseltä ja sääret ovat väärät. Lisäksi yhteneväisyyttä löytyy tältä maalailupuolelta. En kyllä osaa meikata, mutta maalata tauluja vielä vähemmän. Rasvoja löytyy, varsinkin huulirasvoja.

Kirsti Kiri: ”Kirsti Kiri -hän suunnistaa vain keralla toisten reippailijain.” Haluaisin ihan oikeasti suunnistaa, siis metsässä, kartan kanssa. Tällä hetkellä suunnistan kuitenkin elämän metsässä, päivästä toiseen, paikasta toiseen, tilanteesta toiseen, ongelmasta toiseen, onnen hetkestä toiseen. Välillä reitin valinta on hyvä, välillä huonompi, välillä ollaan täysin kartan ulkopuolella. Ja suot ja vaikeakulkuiset metsät - ne ovat niin tuttuja myös.

Yksi hullunkurisista perheistä löi minut kuitenkin ällikällä: Perhe Pulla. ”Rouva Pulla on työssä tässä: pullanpaistossa tärkeässä.” ”Ville Pulla -hän sitten vasta kovasti pitää makeasta” ”Kerttu Pullalta huolet jäivät, pullaa haukkaa hän kaiket päivät.” Käsittämättömät kolme Pullaa minussa.

Voitinks mie?