Ihmeet

He liukuvat sukilla luokkaan, koska sukat liukuvat hyvin. He tulevat ja kertovat, että ovat iloisia tänään. Miksi, minä kysyn. Koska me ollaan iloisia, he huudahtavat. He kuuntelevat tarinaa Peppi Pitkätossusta ja nauravat juuri oikeissa kohdissa. Sitten he kävelevät takaperin välitunnille, koska niin Peppikin tekisi. He pyytävät, että lauletaan, koska laulaminen on hauskaa, eivätkä he kysy, saako tanssia samalla. He aloittavat tanssimisen heti. He kiemurtelevat jonona minun perässäni ja kiljahtelevat riemusta, kun näkevät oravan. He haluavat nähdä. Kaiken, mieluiten läheltä. He istuvat viereen ja ottavat kädestä, eivätkä päästä irti, koska ei ole annettu lupaa päästää. He juoksevat alas mäet ja kierivät ruohossa kukkuloilla. Sitten he näyttävät nokkosen polttamia käsissään ja kertovat, ettei tuntunut yhtään. He suunnittelevat matkoja maailman ääriin, öisiä seikkailuja puistoihin, sankaritekoja. Sitten he kertovat äideistä ja isistä, jotka halaavat heitä iltaisin. He tulevat hyppien luokse ja kysyvät, joko koulu loppuu. Ja aamulla he ovat taas siinä, kysymässä joko syödään. He löytävät katinkultaa välitunneilla ja kulkevat sateenvarjot nurinpäin. He kysyvät asioita, jotka saavat minut epäilemään, olenko koskaan osannut kysyä mitään oleellista. Saanko oikeasti käyttää kaikkia näitä värejä? Mitä tähtien takana on?

He lähtevät reput selässä pompottaen, vilkuttavat vielä ulko-ovelta. Pyöräilen kotiin. Istun nojatuolissa ja ajattelen, mitä ihmettä. Kaiken vihapuheen, pelon ja epävarmuuden keskellä me elämme samassa maailmassa ekaluokkalaisten kanssa. Mitä ihmettä.

Elokuun tyttö

Elokuun tyttö ratsastaa pilvenhaituvilla, jotka vievät pois raukeita kesäpäiviä. Ne eivät vielä ole syksyn roikkuvia rättejä, mutta eivät kesän pehmeitä siveltimen vetojakaan. Elokuun tyttö etsii mustikoita, ei piittaa niin mansikoista. Ne ovat jotenkin liian muhkeita, prameita ja makeita; kasvavatkin vain, jos ne istutetaan. Elokuun tyttö on villimpi. Se pitää metsästä, jossa ei käsketä kasvaa, eikä nypitä rikkaruohoja. Elokuun tyttö loikkii mättäältä toiselle ja sotkee sormensa siniseen. Se kerää vääriä sieniä, eikä tunnista mitään lintuja ja vannoo, että ensi kesänä se kerää oikeat ja visertää peipposen mukana. Mutta ei se niin mene. Ensi kesänäkin se huomaa kaiken menneen jo, ennen kuin mikään on alkanutkaan. Elokuun tyttö istuu silloin taas ajattelemassa kaikkea, mikä oli. Pehmeässä illassa, joka yrittää kietoa lohduttavaan syliinsä, mutta jolle on jotenkin vaikea antautua.

 

Elokuun tyttö pitää uusista aluista. Se ei lupaile, mutta on toiveikas. Lopuista se ei pidä, mutta ymmärtää kyllä, ettei alkujakaan ole ilman niitä. Silti se toivoo salaa, että kaikki olisi vaan yhtä pitkää, vihreää päivää, jossa aurinko siristäisi silmät, eikä tarvitsisi pinnistellä johonkin. Elokuun tytölle metsät ovat hiljaisia. Ne odottavat. Siinä välissä, odottamassa, elokuun tytön on vaikea olla. Pietaryrtit ja siankärsämöt. Kanervat ja auringonkukat onneksi vielä. Peltojen kaikki vihreän sävyt ovat paenneet. Heinien ruskeissa tähkissä leikkivät auringon säteet. Tuoksuu täydelle. Kypsästä matka jatkuu kohti pilaantuvaa. 

 

”Pidän syksystäkin”, sanoo kesäkuun poika mietteliäänä. Elokuun tyttö on hiljaa ja pinnistelee sitten: ”Niin.” Mutta ei se ole se, mitä sydän on. Elokuun tyttö ikävöi kesää. Se tietää, että osaisi nyt elää sen, että se ei enää ikinä hujahtaisi ohi. Elokuun tytölle on vain yksi vuodenaika, kesä. Muu on sen odottamista tai sitä ikävöimistä.

Palanen

Minä sanoin, että voisin ajaa. Että tuntuisi hyvältä tuntea kaikki kilometrit kaasujalan alla. Voisi ajatella matkaa, joka on välissä, vuosikymmeniä. Isä ei vastustellut. Niin me lähdimme.

Isä hermoili, että ei muistaisi. Sanoin, että mitäs sitten. Laskettelet omiasi. Me uskotaan kyllä.

 

-Puiraanmaa. Mansikkamäki. Uusitalo… Hidasta vauhtia... Kennää. Pohjola. Jaakkola. Rissa… Vieläkin voit hidastaa… Kivikkola. Mäntyharju. Härmälä…

Isä muisti jokaisen talon. Koitin pysyä mukana.  Imeä joka ikisen sekunnin. Katsoin puita, jotka olivat seisseet paikoillaan silloinkin. Jo mummon samoja teitä kulkiessa. Mummon, joka joutui kasvamaan aikuiseksi liian varhain. Vaarin, joka oli komea kuin filmitähti. Pari heistä tuli. Yritin nähdä isän kiitämässä polkupyörällä kylästä toiseen. Pinnistelin nähdäkseni maan, joka kompuroi ylös sodan menetyksistä. Näin tervamestarin talon. Kurkin sisään ikkunoista, joiden takana kuria oli pitänyt opettajatar Anni Sihvola. Kuvittelin kiukuttelevan Jäntin Tyynen marssimassa kylänraittia lapsikatrastaan perässään raahaten. Tallouskaupan kohdalla pohdin, miltä mahtoi näyttää omistaja Halosen Jussi. Olikohan se ihan sovussa vasemmistolaisen Ossuuskaupan pitäjän kanssa? Ja mitä ihmettä. Kauppoja oli kolmaskin, Liike, saman pienen kyläpahasen risteyksessä. Postinpitäjä Laitisen Martta oli jumalasta seuraava. Antoi postin, jos oli sillä tuulella. Piti lomaa neljänä rukoussunnuntaina. Raakel (Vielä elossa! Voi Raakel, haluaisin jutella kanssasi!). Alina (Sinusta tuli isän varamummo, oikeaa parempi). Rutasen Iita (Olitko onnellinen pienessä mökkipahasessasi juoruja kehittelevänä akkana?). Hannes (Tytöt rakastuivat sinuun, mutta miksi et halunnut elää?). Kumpulaisen Kaisu (Oliko isä hyvä pussailija?).

 

Aloin nähdä itseni ketjussa, jossa synnytään ja kuollaan. Eletään oma pieni elämä siinä välissä. Eikä se johtunut vain siitä, että minun tyttärelläni on mummoni hymy, tai että kaipaan edelleen vimmatusti vanhaa, viisasta naista. Se johtui siitä, että ilman isäni tarinoita, minua ei olisi. Ja jollakin tavalla myös näitä tarinoita ei olisi ilman minua, koska minä vien ne eteenpäin. Seuraaville tässä ketjussa. Yhtäkkiä melkein itkettää ajatus siitä, että ehkä jonakin päiväni minunkin tarinani saavat jonkun tuntemaan olevansa osa jotakin. Saavat hänet asettumaan palaseksi tähän kaikkeen. Siinä se saattaa on. Elämän tarkoitus.

-Tällaisia talopahasia. Vähän on näistä kylistä jäljellä.

Ei, isä. Ei ole ihan vähän, että sinun tarinasi ovat jäljellä.  

Keskimmäiselleni

Kun synnyit, alkukesän taivas oli ihmeellisen korkea. Katselin pöllämystyneenä sinua. Olit tehnyt minusta tuplaäidin, vaikka siskosi oli syntynyt vasta vähän yli vuosi aiemmin. Oli vilskettä. Vatsasi oli iltaisin kipeä. Me hierottiin sinua isäsi kanssa. Tehtiin auringon kuvaa napasi ympärille, pyöriteltiin ympyröitä sormenpäillä jalkapohjaasi. Katsoin valokuvia, jotta muistaisin enemmän sinusta ihan pienenä. Naurat joka kuvassa. Touhuat. Kätesi huitovat. Silmäsi loistavat.

 

Olen valtavan ylpeä siitä, mikä sinusta on tullut. Olet rohkea. Aina valmis puolustamaan heikompia. Osaat lohduttaa vain olemalla oma itsesi. Unelmoit isosti. Kun kerrot, mitä aiot saavuttaa, en epäile hetkeäkään. Kirjoitin sinulle, kun olit kymmenen. Jo silloin roikuin epätoivoisessa tunteessa, että lähdet kohta kainalostani. Olet vieläkin tässä. Pakotan itseni huomaaman sen kiireen keskellä. Istumme autossa usein yhdessä, matkalla.  Juttelemme tai olemme hiljaa. Katselemme pimenevää iltaa ikkunoiden ulkopuolella tai puhumme ihan tavallisesta. Välillä olen superväsynyt töistä, enkä jaksaisi; välillä minä ärsytän sinua. Mutta tiedätkö, ne ovat parhaimpia hetkiä. Joskus jompikumpi rikkoo hiljaisuuden ja sanoo, että jatketaanko vaan matkaan ja ajetaan Helsinkiin. Meitä naurattaa ja melkein lähdetään. Minä hykertelen silloin sydämessäni. Silloin tällöin hieron selkääsi. Tuntuu mukavalta, että annat minun. Joskus teen sinne auringonkin. Pyörittelen sinulle rakkautta seuraaviksikin 15 vuodeksi (ja vielä seuraaville ja sitä seuraaville).  Juttelet minulle mielelläsi musiikistasi. En tajua puoliakaan, mutta into, jolla puhut asioista, joita rakastat, saa minutkin pulppuamaan ilosta.

 

 

Katsoin sinua, kun tulit riparilta. Joku valtava hyökyi ylitseni, piti nieleskellä. Olit ihan iso jo.

-Oletko sä nyt jotenkin erilainen? sain kysytyksi.

-Siis miten niin? kummastelit hymyillen. (Tuo hymy. Se on silmissä, sydämessä asti.)

Siten niin, että olet. Rakkautta ja siunausta täynnä. Halauksesikin on jotenkin isompi. Sinä siivilleen nousemassa. Maailma edessäsi. Enkä voi olla ihailematta, kuinka rohkeasti katsot siihen. Mitä ihmettä osaan sanoa? Ole sinä. Maailmassa on paikka juuri sinulle. Olet viisas ja kaunis. Hieno. Anna mennä.

 

 

 

Teinitalk

Ripusta seuraava opas teinien puheesta jääkaapin oveen. Jos kuulet nuorison suustaan jotain muuta, voit vetää rastin seinään.

 

”Missä mun puhelimen laturi on?”

”Ei voi olla TAAS mun vuoro tyhjentää astianpesukone! Tekeeks täällä kukaan muu kotitöitä kuin MINÄ?!”

”Miks meillä ei oo MITÄÄN ruokaa jääkaapissa?!”

”Missä mun puhelimen laturi on?”

”Älä puutu MUN asioihin!”

” ---- ”

”Missä mun puhelimen laturi on?”

”No joo joo!”

”Onks joku TAAS laittanut netin pois päältä?!”

”Missä mun puhelimen laturi on?”

”Peseeks täällä talossa kukaan KOSKAAN pyykkiä?!”

”Onks meillä MITÄÄN syömistä?”

”Missä mun puhelimen laturi on?”

”Siis sä olet NIIN nolo/outo/vanha/rasittava/määräilevä/jankuttava/toiselta planeetalta.”

” --- zzzzzzzz --- ”

”Missä mun puhelimen laturi on?”

”MULLA EI OLE MITÄÄN SOPIVIA VAATTEITA!”

”Annatko rahaa.”

 

Satunnaisesti voi kuulla myös seuraavan:

”Äiti. Hierotko mun jalkoja hetken?”

Ennen kuin liikutut, varaudu seuraavaan:

”Laitatko mun puhelimen latautumaan.”

Pyörät ne pyörivät ympäri

Matkustaminen koko perheen kanssa pienessä autossa on kammottavaa, mutta jostain käsittämättömästä syystä suunnittelen jatkuvasti uusia perheautomatkoja.

 

Kolme lastani ovat syntyneet neljän vuoden sisään. Kaikki nukkuivat pieninä kuin tukit automatkat. Vyöt kiinni istuimista naps ja johan alkoivat vedellä hirsiä. Luksusta, omaa aikaa. Latasin lemppari cd-levyjäni koneeseen ja ajattelin jotain muuta kuin pyykkikoneen täyttämistä tai reittiä leikkipuistoon. --- Eikun hetkinen. --- Nehän kärsivät kaikki matkapahoinvoinnista. Vaikka revimme jatkuvasti istuimista osia mieheni kanssa pesuun, autossamme leijaili makeahapan oksennuksen haju. --- Ainiin ja hetkinen. --- Eihän ne nukkuneetkaan. Itken joka kerta ilosta ajaessani Hämeenkosken biologisen aseman ohitse. Siinä kohdassa nimittäin lapset nukahtivat neljän tunnin huuto- ja oksennuskonsertin jälkeen palatessamme eräänikin kesänä Wasalandiasta.

 

Kun lapset olivat pienempiä vähänkin pidemmät (lue: yli 30 kilometriä) automatkat vaativat kokonaisen valtakunnan armeijan verran varusteita. Tyhjensin kirjaston satuäänikirjahyllyjä, tungin pieniä rusinapakkauksia ympäri autoa, kehittelin rekisterilaattakisoja ja kasvatin lastenlaululevyhyllyäni. Yksi kassi piti varustaa täyteen vaihtovaatteita oksennusten ja ruokasotkemisten varalle.

 

Heti kun istuimista ja korokkeista päästiin, lapset alkoivat tapella istumapaikoista. Näyttää siltä, että se ei lopu ikinä. Mukaan tuli myös pian mukavaksi mausteeksi ”pysy omalla alueellasi sun jalka on ällön tuntuinen mun jalkaa vasten mitä sä viuhdot siinä lopeta hölmö” –kailotukset. Esikoisen ollessa kymmenen korvilla tajusin, että satu- ja musavalintani eivät toimi. Kukaan ei syönyt rusinoita. Eräänä päivänä kuului: ”Ei täältä takaa näe rekisterilaattoja, keksi jotain muuta.” Aika jännä. Lyhyempinä kyllä näkivät.

 

Tällä hetkellä takapenkillä istuu yksi yli 170 senttinen ja kaksi yli 160 senttistä. Taistelu tilasta on siinä mittakaavassa, että suunnittelen taksityyppisen väliseinän rakentamista etu- ja takapenkin väliin molempiin autoihimme. Säikähdän joka kerta, kun äänenmurroksinen poikani kajauttaa yhtään mitään muutaman neliön tilassa korvani juuressa. Sivusilmällä näen, että takapenkillä viuhtoo epämääräinen läjä erilaisia raajoja paikkaansa etsien. Jokaisella on omat kuulokkeet korvilla, mutta minkäänlaista omaa rauhaa ei kuulemma ole.  

 

Toisaalta kukaan ei oksenna. Tietovisakysymyksen jälkeisen epätoivoisen hölmistyneet ”ihan ääliö kysymys, ei tällaisia” –huudot saavat hymyilemään. Kolmiääninen yhteislaulu Robinin biisistä  on niin liikuttavan pöhelöä, että mun on katsottava sivuikkunasta pientareelle ja pyyhkäistävä nopeasti silmäkulmaa.

 

Mun kolme vielä tässä, ahtaassa, liikkuvassa kopissa, joka vie meitä kaikkia viittä vielä hetken yhdessä. Perhe, joka ajaa toisensa hulluksi ja rakastaa samalla sekopäisyyden reunamille. Pyörät ne pyörivät ympäri ympäri ja ympäri ja ihmiset mukana hytkytti kookoo päivän.

Ensimmäiselleni

Synnyit kevään ensimmäisenä aamuna. Katseesi oli määrätietoinen heti maailmaan tullessasi, happikaapistakin. En epäillyt hetkeäkään, ettet selviytyisi leikkauksesta. Ja tiedätkö, senkin jälkeen, vaikka olen valvonut kanssasi tuskaisia öitä ja nähnyt sinut sairaalassa letkuissa, en ole hetkeäkään epäillyt, ettetkö sinä olisi tässä elämässä, enemmän kuin kukaan meistä.

 

Olet yksi rohkeimmista ihmisistä, jonka tiedän. Et pelkää puolustaa ystäviäsi tai sanoa mielipiteitäsi. Sinulla on vahva oikeudentaju.  Sydämesi viisaus on hämmentävää. Paranneltuja geenejäni nuo ovat, valitettavasti sait sen virheellisenkin. On meissä paljon samaakin. Sinä leimahdat tuleen ja tappuraan muutamassa sekunnissa kuten minäkin. Sinäkin tarvitset omaa tilaa ja aikaa ajatella. Se, että pidät myös kirjoittamisesta, saa sydämeni iloiseksi. Ja se, että rakastat näyttämöllä parrasvaloissa olemista. Tiedätkö, se on minunkin salainen rakkauteni, vaikka pidän sitä vähän piilossa.

 

Katson sinua usein, melkein nuorta naista. Tuo määrätietoisuus, se ei ole minulta. Ehkä se on syttynyt sinuun sairautesi myötä. Tuo epävarmuus, se on ok. Kestää löytää paikkansa. Tuo kauneus, se on hämmentävää. Kun hymyilet, koko maailma polvistuu. Kelaan taaksepäin. Sinä yksivuotiaana asettelemassa pieniä muovisia eläimiä jonoon. Sinä kolmevuotiaana jäämässä itkien hoitoon käsi pikkuveljen kädessä. Sinä viisivuotiaana sairaalassa niin hymyilevänä, että minun on mentävä käytävälle itkemään. Sinä seitsemänvuotiaana asettelemassa reppua selkääsi. Sinä yhdeksänvuotiaana juoksemassa pihaa ympäri. Sinä yksitoistavuotiaana kouluttamassa isoja hevosia. Sinä kolmetoistavuotiaana  pohtimassa vaikeita asioita aamuteellä. Ja nyt siinä. Kelasinko todellakin viisitoista vuotta taaksepäin?

 

Harjaan joskus hiuksiasi illalla. Olet selkä minuun päin, ajattelemme omiamme. Vain harjan ääni ja hiustesi tuoksu. Nuoruuden, kauneuden ja mahdollisuuksien tuoksu. Itkettää se hetki. Älä kasva vielä aikuiseksi! Levitä rohkeasti siipesi! Sekunnin sisällä ajatukset kimpoilevat sydämen vastakkaisilla puolilla. Haluaisin sanoa sinulle jotakin. Jotakin viisasta, jota äidin pitää ensimmäiselleen sanoa. Nyt liikahdat jo levottomasti ja minä mietin, mietin edelleen.

 

Unelmoi isosti. Virhe on parempi kuin virheetön. Rakkaus ja suru ovat lähellä toisiaan. Älä pelkää. Voit aina palata. Tähän huoneeseen. Hiusten harjaukseen. Minun viereeni.