1:7 000 000 000

On päiviä, jolloin ei voi ajatella pyykkivuorta, jauhelihakastiketta, hammaslangan käyttöä tai vessan pöntön harjan puhdistamista. On pakko ajatella jotakin suurempaa.

Jossakin pienet pojat kulkevat munkkikaavuissa. Jossakin naiset venyttävät huuliaan ja korvalehtiään ollakseen kauniita. Jossakin asutaan niin syrjässä, että ainoa kulkuväline sinne on omat jalat. Jossakin juhlitaan joulua hiekkarannalla grillaillen. Jossakin syödään koppakuoriaisia elokuvissa popkornin sijaan. Jossakin surffataan hiekkadyyneillä. Jossakin ollaan niin köyhiä, että lapset kuolevat nälkään. Jossakin ei ole koskaan nähty vessanpönttöjä. Jossakin juhlitaan päivätolkulla kaduilla vaan sen takia, että elämä on mahtavaa. Jossakin pojat ovat arvokkaampia kuin tytöt. Jossakin on niin rikkaita ihmisiä, että he eivät enää keksi, mitä rahoillaan tekisivät. Jossakin on ihmisiä, jotka jättävät kaiken omaisuutensa. Jossakin pienet lapset kantavat aseita. Jossakin koko perhe nukkuu, syö ja elää kylpyhuoneen kokoisessa huoneessa.

Seitsemän miljardia ihmistä nauraa, suree, rakastaa, kävelee, nukkuu, on olemassa. Synnytään ja kuollaan. Eletään siinä välissä. Jätetään jälkiä ja unohdutaan. Mietitään, miksi tai annetaan vaan mennä. Että minä olen juuri minä on pökerryttävän häkellyttävä juttu.

Kympin liinavaatekaappi

Siisti liinavaatekaappi edustaa kaikkea sitä, mitä minä en kodinhoidollisena persoonana ole. Muistan teini-ikäisenä ajatelleeni päässä myrskytessä äidin liinavaatekaapin edessä, että tuosta viuh viuh laitan koko millin tarkan järjestyksen sekaisin. Äiti kävi ulkorakennuksessa mankeloimassa lakanat ja pyyhkeet. Kaikki oli täydellisen sileää, hyvän tuoksuista, puhdasta ja rullalla.

Tässäkin talossa on muutaman vuoden päästä teini-ikäisiä, mutta eivätpä ne ainakaan liinavaatekaapin edessä seisoskele. Tai ehkä seisoskelevatkin, jos näyttävät kavereilleen, kuinka säälittäviä vanhemmat voivat joissakin asioissa olla. Ensinnäkään ei ole mankelia. Ei ole silitysrautaakaan kuin Hama-helmien silitykseen. Meillä vedetään lakanat kilpailemalla, kumpi vetäjistä pysyy horjahtamatta. Tulos on mytty, joka heitetään kaappiin. Siis kun se on ensin pyörinyt viitisen päivää olohuoneessa.

Toisekseen liinavaatekaapissamme on kaikki universumin värit. Siis yksi kappale jokaista väriä. Lakanat ovat samaa väriä kaupassa, mutta kotona niiden värieron erottaa pimeässäkin. Pyyhkeet ovat keräilyeriä anopilta ja arpajaisista ja alennuskoreista ja muista ei suunnitelluista paikoista. Olen kuullut, että jollakin on värien mukaan järjesteltyjä kaappeja. Mitäh?

Kolmannekseen liinavaatekaapin sisällys on ajalta ennen naimisiinmenoa eli vuodelta miekka ja kirves. Yritin ehdottaa eräiden pussilakanoiden leikkaamista räteiksi, koska ne ovat repeytyneet, enkä enää muista, minkä väriset ne olivat alunperin. Mieheni rakentava idea oli siirtää ne vieraslakanoiksi. Vieraat kun nukkuvat kuulema tyytyväisinä missä vaan vermeissä. Että siinä meni nekin vähäiset yövieraat.

Liinavaatekaappi on sielun peili. Se on sukupolvien ero. Se on rasittava muistutus kotitöistä, vessanpesusta ja lakanoiden vaihdosta, pyykkien pesusta ja lajittelusta. Se on myös mahdollisuus antaa itselleen anteeksi. Huonoina päivinä kurkkaan liinavaatekaappiin ja manaan, kuinka hemmetin huono olen kotihommissakin. Hyvinä päivinä avaan liinavaatekaapin ja totean, ettei kukaan ole täydellinen.

%!!+****&@przzzzktspö!!!

Voi jössös ottaa päähän, kun Prismassa otan aina sellaset kärrit, jotka pyörii ympyrää, eivätkä vahingossakaan mene sinne suuntaan kuin haluaisi. Ja sen uuden pysäköintitalon ajosuunnat ovat saaneet mut keksimään jo useita uusia vivahtekkaita kirosanoja. Ja miksi mie nyt yleensäkään menen johonkin Prismaan, kun siellä on kammottavaa väistellä ihmisiä maitohyllyllä. Ja juustohyllyllä. Ja pikkuhousunsuojahyllyllä.

Voi tsiisös Voottaa päähän, kun IKINÄ ei ole kaapissa sopivia rintsikoita. Eikä parillisia sukkia. Lasten vaatekappaleista nyt puhumattakaan. Niiden kaapeista löytyy aina helleasu ja kylpytakki. Kaikkia muita vaatekappaleita etsitään kissojen ja koirien kanssa Kiinasta saakka.

Voi ahteri ottaa päähän, kun mie en ikinä opi mitään. Koskaan ei ole ostoslistaa kaupassa. Aina joudun ottamaan muovikassin. Kahdeksankymmentäprosenttisesti olen aina nälkäisenä notkumassa herkkuhyllyjen edessä. Aikataulut mättävät aina. Ajoissa nukkumaan menemisestä en ole kuullutkaan. Viherkasvit kärsivät nääntymiskuoleman tässä hoitokodissa. Ja silloin kun mie jotain opin, kukaan ei ole näkemässä, jotta voisi tuulettaa. Tai edes hymyillä maireasti.

Voi hiivatti ottaa päähän, kun en mie en edelleenkään tajua tästä elämästä mitään. Että pysähtyminen on tärkeää. Että juuri minun on ajateltava, miten tämä pallo olisi parempi paikka. Että onni on mun päässä. Että huominen on vasta huomenna. Että kaikki on tässä.

Voi sen tuhannen saakelin takapuolen saastainen jätös.

2011

Tänä vuonna mie tankkaan muistoksi jokaisen hetken käsittämättömän lujaa vauhtia kasvavien murujen kainalossa. Aloitan tän maailman muuttamisen omasta keittiöstä. Hiihdän hissukseen hiljaisessa metsässä. Istun mökin rappusilla ja odotan Kalevi -siilin tuhinaa ja taaperrrusta. Teen toisenkin kerran hapankaali-inkiväärisamosoja. En päästä hetkeäkään toukokuun alun päivistä suhahtamaan ohi. Etsin kaupan, jossa myydään kardemumman sydämiä. Hiippailen kirjastossa ja hypistelen hyllyjen reunoja. Kirjoitan aina kun tuntuu siltä. Nukun itseni kirkassilmäiseksi ja pirteäksi. Muistan syödä D-vitamiinia. Kirjoitan vielä ikäni alkavaksi kolmosella. Tajuan, että nelosellakin alkava on ihan hyvä. Laulan Sing Starin karaoken biisejä niin, että osaan ainakin kymmenen laulun sanat kunnolla. Juoksen metsässä niin, että sydän pakahtuu. Istun metsässä niin, että sydän pakahtuu. Olen ainakin kerran ärjymättä, kun ärjytyttää. Hymyilen niin, että joku tulee onnelliseksi. Tajuan pari kertaa enemmän, että ei tässä ole mitään hätää.

(Toi nukkumishomma ei onnistu.)

(Ja epäilen kyllä vahvasti SingStar -juttuakin, kun pää on suhteellisen hömelö.)

Ihana, kamala paikka

Juuh, Ikeassa kävin. Senhän nyt jo taitaa hokata otsikostakin. Valmistauduin fyysisesti tankkaamalla kunnon proteiinipitoisen aterian. Ikeahan on yksi rankimmista fyysisistä suorituksista. Kävellään ja kävellään, välillä väistellään ja sitten taas kävellään. Puhumattakaan nostelusta ja kärrien työntelystä. Henkisesti valmistauduin tekemällä ostoslistan valmiiksi. Joogasin myös mantralla ”Älä osta mitään, mitä ei lue listassa”.

Ennenkuulumattoman selkeän sotasuunnitelman kanssa (”Suuntaan suoraan varastolle hakemaan nämä kolme koodillista tuotetta.”) marssin pyöröovista sisään. Tiukasti eteenpäin tuijottaen, vauhtia hetkeksikään hidastamatta pääsin työhuoneosastolle saakka. Katseeni harhautui erään näyttelyhuoneen seinällä roikkuvaan häkkyrään. Eikä muuta sitten tarvittukaan. Ääni sisälläni vaati ostamaan tuon häkkyrään. Ääni sisälläni käänsi minut ympäri ja vaati marssimaan vastakkaiseen suuntaan (Siis vastoin niitä ehdottomasti kulkusuunnan näyttäviä nuolia!) keittiöosastolle. No, siitähän se sitten lähti menemään pieleen. Sisäistä demonia vastaan taistellen pääsin varastolle vain neljä ylimääräistä tuotetta käsissäni. Varastolta en tietenkään löytänyt mitään. Loppujen lopuksi heittäydyin täysin blondiksi ja ujelsin erään hämmentyneen miesmyyjän etsimään ja siirtelemään minulle kaiken.

Kun pahin eli shoppailu oli suoritettu, edessä oli paras eli tuijottelu (Joidenkin kahvin juojien mielestä se voisi olla myös kahvin hinta. Sanokaa, mistä löydätte muualta tästä maasta kahvikupin 50 sentillä?). Koska Ikeassa käy koko Suomi, siellä voi tehdä leppoisaa, mutta hyvinkin antoisaa tutkimusta. Tutkimusaiheita on lukuisia: Miten suomalaiset perheet käyttäytyvät shoppaillessaan? Miten suomalaisilla perheillä yleensäkin menee? Minkä näköisiä suomalaiset ovat? Ihan oikeasti tärkeitäkin kysymyksiä nousee pintaan: Ostavatko suomalaiset tarpeellista vai mitä vaan, kunhan halvalla saavat? Mihin maailma on menossa, kun ihmiset vaan shoppailevat? Ovatko perheet yhdessä vain shoppaillessaan? Seuraavat kysymykset ovat jo hämmentäviä, suorastaan pelottavia: Tarvinko minä oikeastaan puoliakaan näistä ostoksista? Mitä tavaraa ihminen oikeastaan yleensäkään elämässään tarvitsee? Voisinko olla ostamatta?

Viisi ja puoli tuntia elämästä. Ihanaakamalaa.

P.S. En muistanut ostaa henkareita!

Synkemmän yön jälkeen

Haaveilu on kai yksi ihmisenä olemisen perusjutuista. Joillakin se on ylikorostunut piirre. Niinkuin tällaisillä levottomilla hössöttäjillä kuin minä. On paljon haaveita ja liian vähän tätä hetkeä. Haavelistalla on kirjoittamista, Australian matkaa, kuraeteistä ja yksi päivä sielu paikoillaan tässä hetkessä. Näin muutaman mainitakseni. Mutta jos ihan oikeasti käännetään sielu nurin ja valvotaan yksi yö, esiin tulee haave, jota ei saa sanoa ääneen. Haave, josta ollaan hys hys ja tyydytään tähän. Haave, josta joskus saman haaveen kanssa elävän kanssa hiljaa supistaan. Ihan oikeasti haaveilen siitä, että kaikki lapset olisivat terveitä. Että ei tarvitsisi murehtia ja hössöttää, vaan oltaisiin ihan niinkuin kaikki muutkin. Että saisi yöllä nukuttua sikeästi. Että joskus voisi mennä vaikka seitsemältä nukkumaan. Että lapsi saisi elää ihan tavallisesti, ilman äidin jatkuvaa hönkimistä niskassa. Että ei tarvitsisi nähdä kipua ja murhetta lapsen silmissä. Että ei tarvitsisi käsitellä näitä murheellisia pelkoja tulevasta. Että pää olisin päivän tyhjä, mutta samalla täynnä huolettomuutta.
Ehkä kaikki levotomuus tuleekin siitä, että liimaa haaveita ja hössötystä sielun syvimmän haaveen päälle. Koska sitä haavetta ei toteuteta. Koska on pakko tyytyä tähän. 

In love

Koin hurjimman rakastumiseni pari vuotta sitten. Menin kahvilaan ja tuijotin kymmenen eri kahvivaihtoehtoa sisältävää listaa. (Voi jestas tätä kahvia rakastavaa maata.) Otin chai latten, lähinnä siksi, että se ei kuulostanut kahvilta. Jo ensimmäisen hörpyn jälkeen olin mennyttä. Viuh vaan ja sydämen kuvia tähän ympärille. Chai lattessa yhdistyy intohimo ja pehmeys ihan täydellisesti. Intialainen maustetee on intohimo, maitovaahto on pehmeys. Liiallinen imelyys inhottaa ja se onkin chai latten kompastuskivi: makusiirappi. Sitä pitää olla juuri sopivasti. Läheskään joka kahvilassa sitä ei lurautella sekaan juuri sopivasti, vaan liikaa.

Chai latte on ihan paras arjen harmauden pyöristäjä. Tällä kylällä on kuitenkin vaan kahviloita, joiden listoissa lukee ”kahvi” ja ”tee”. Siispä googlaamaan ohje. Neilikoitten ja kardemummien sydämien keittely onnistuu kyllä, mutta sellainen sievä ja sukkela maidonvaahdotin, se puuttuu. Äh. Ei saa Prismasta ja olipa kallis kokkikaupassa. Vaan halleluja Ikea, sieltä se tuli tuliaisena!

Ja niinpä mie kuulkaa juuri hartaana keittelin ja surrutin noin litran chai lattea. Ei se siis tietenkään onnistunut. Kardemumman sydämet ei ole vakiotavaraa maustekaapissa ja korvasin ne maustepippureilla (no kamoon, on ne aika saman näkösiä ainakin!). Mutta perhana soikoon: Miulla on maitovaahdotin ja mahdollisuus edes etäisesti olla lähellä hurjan rakkauteni kohdetta!